maanantai 31. tammikuuta 2011

Ekologisia ruokapuheita...


Emmi lähetti minulle mielenkiintoisen linkin, missä kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan lähes puolet kotitalouksien roskiin heittämästä ruuasta on täysin syömäkelpoista: 'Yksittäinen kotitalous siis haaskaa vuosittain 50 - 65 kiloa, noin viisi prosenttia kotiin ostamastaan ruuasta. Se on kaksinkertainen määrän ruokaa kauppojen hävikkiin verrattuna.'


Tunsin piston sydämessäni. Varsinkin viime vuosina olen huomannut itsessäni jotakin ennenkuulumatonta: kiireen, epäsäännöllisen rytmin ja keskittymättömyyden seurauksena olen toisinaan (useinkin) arvioinut meidän kotonasyömiset väärin ja sitten kaappiin ostettu ruoka on jo ehtinyt pilaantumaan, ja roskiinhan se on päätynyt. Hui, voi ja kauhistus! 


Parannuksenteon paikka. Päätin sitten lukea koko tutkimuksen ja järkytyin vielä enemmän tästä karusta lauseesta: 'Tulosten mukaan esimerkiksi jo puolikkaan ruispalaleivän tai yhden kinkkusiivun päätyminen haaskuuseen aiheuttaa suuremman ympäristökuormituksen kuin pakkausten valmistus ja jätehuolto.' - No en olisi kyllä ikinä ajatellut puolikkaan ruisleipäpalan aiheuttavan yhtään mitään... varsinkaan verrattuna muovipussiin!   


Tässä sitä siis ollaan. Jälleen kerran entistä valistuneempana. Ehkä tämä antaa minulle lisäpontta suunnitella ja toteuttaa päivärytmini jotenkin fiksummin, kirjoittaa kauppalistoja ja toimia niiden mukaan...
Mutta ettei nyt ihan menisi masentuneisuuden puolelle, niin pitää tässä jakaa jotakin positiivistakin. Yksi uudenvuodentavoitteistani nimittäin liittyy kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja siihen liittyen tavoitteeni on lisätä kalaruokia ja välttää nautaa ja sikaa. Lisäksi päätin, että pidän kerran viikossa kasvisruokapäivän. (Nyt sen voin ehkä todeta ääneen, koska olen onnistunut siinä jo kuukauden eikä se tunnukaan niin vaikealta.) Opettelen tekemään enemmän papu- ja tofuruokia. Tämän kasvisruokapäivän voin varmaankin laskea ekoteoksi no. 009, sillä Hesarin mukaan säästän siinä tolkuttomasti vettä: 

  • Yhden naudanlihankilon tuottamiseen kuluu noin 15 300 litraa vettä.
  • Yhden kananlihankilon tuottamiseen kuluu noin 3 900 litraa vettä.
  • Yhteen hampurilaiseen kuluu 2400 litraa vettä.

Joten ehkä tämä viikko sittenkin alkoi plussalla ;D
Iloista viikkoa teille kaikille!

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Eco 008.

(Miespuoleisille varoitus: Tämä blokkaus ei luultavasti kiinnosta teitä. Ainakaan siitä ei ole teille mitään hyötyä. Ainakin varoitin.) 


Kun puhutaan arjen ekologisista ratkaisuistani, on vuorossa no. 008. Se liittyy naisten kuukautiskiertoon ja kyseessä on kuukuppi. Jos et tiedä mistä on kysymys, voit lukea lisää Luneten sivuilta ja sitten testivertailuja täältä. Erittäin suurien epäluulojen jälkeen ostin sellaisen vuosi sitten ystäväni kanssa ja voin todeta, että se on helpottanut elämää suunnattomasti. Eli ekologisuus on miellyttävä lisäplussa.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Pieniä juttuja ja isoja juttuja.

Koska Ria herätti keskustelun taannoisesta ekologisuus-bloggauksestani siitä, mikä on oleellista ja mikä ei, niin vaikka vastasin sinnekin, niin ajattelin vielä selventää itseäni hieman tähänkin: Mulle on olemassa pieniä ja suuria ekologisuustekoja. Tähänastisilla kommeinteillani en ole pienimmässäkään mittakaavassa ottanut kantaa siihen, mikä on suuri ja mikä on pieni ekologisuusteko. Sillä, että annoin otsikon "101 ecological" halusin itseasiassa määritellä, että pienistä puroista syntyy suuri virta. Ja haluan ajatella enemmän pieniä, kiireisessä arjessani hallittavissa olevia asioita kuin että jämähtäisin heti "suuriin virtoihin", jotka ovat minulle joko (a) todella haastavia toteuttaa tai (b) eivät kuulu lainkaan vaikutuspiiriini.

Kaksi esimerkkiä jälkimmäisistä:
1- Kaikki länsimaalaiset luullakseni tietävät, että lentäminen luokitellaan todella epä-ekologiseksi. Minun elämäni käytäntö on se, että asun perheeni kanssa kolmella mantereella ja työnantajanikin on eri mantereella. Näin ollen lennän pitkiä matkoja joka vuosi. Piste. Se on asia elämässäni mistä en luovu. Miinuspisteitä ekologiseen jalanjälkeeni siis ja reippaasti.
2- Roskien lajittelu. Se on asia, johon täällä ollaan vasta hieman heräämässä. Kuvaavaa on se, että olin lapsi silloin kun Suomessa valistettiin turhista muovipussesita kaupassa... täällä vasta kansainvälisimmissä supermarketeissa suurissa kaupungeissa on aloitettu kampanjoita kangaskassien käytön puolesta. Ja jos menen kauppaan hetken mielijohteesta eikä minulla ole kangaskassia, saan ilmaiseksi helposti viisikin muovipussia, johon kauppatavarani pakataan valmiiksi (ei mitenkään 'pussi täyteen'- periaatteen mukaisesti). Minulle ei siis koidu mitään sanktiota (=lisämaksu) siitä, etten muistanut omaa kassia. 
Roskista voin nykyisin lajitella: sanomalehdet, lasi- ja muovipullot sekä kierrätystavarat (vaatteet, tavarat, yms.) paitsi ettei taloyhtiöni niillekään anna erillisiä laatikoita, vaan lähinnä ajattelen, että jossakin välivaiheessa roskienkäsittelijöiden elämä helpottuu, kun olen erotellut ne roskat, joita voidaan jälleenmyydä. Kun menen käymään Suomessa, en edes osaa lajitella kaikkea niin hienosti mitä siellä nykyisin lajitellaan, koska en ole siihen tottunut. Paitsi että siinäkin on kaupungeittain eroja: Tampere lajittelee bion, Turku polttaa sekajätteen ja bion yhdessä.  

Minulle oleellisinta on se, millaiseksi kokonaisuus lopulta muodostuu. Ihmisen ekologinen jalanjälki ei koostu vain kulutustuotteiden hävityksestä vaan se koostuu myös niistä kokonaisista elinkaarista, joita ostetulla tuotteella on. Siksi voi olla olleelista, että pidensin laukkuni ikää enkä vielä ostanut uutta... samoin voi olla merkitystä, missä ostokseni on valmistettu ja tarvitsenko sitä edes oikeasti. Tuotteiden elinkaarien lisäksi uskon myös lähimmäisenrakkauden periaatteeseen ja sen tulisi sitoa minua myös moraalisesti ostopäätöksieni suhteen, koska minä kuulun maailman hyväosaisiin. Mutta haukkaan pienen, pureskeltavan palan kerrallaan.   

Ehkä tämä selvensi kantaani? Tulevaisuudessa bloggaan lisää realistisia ekologisia arkisia valintojani. Mutta olette sydämellisesti vapaita ottamaan kantaa sekä puolesta että vastaan ;)

perjantai 28. tammikuuta 2011

1000x


Minulla on pieni probleema: otin tavoitteekseni keskittyä tänä vuonna paremmin siihen mitä teen siten että yritän tehdä sen parhaalla mahdollisella tavalla. Kaikesta huolimatta saan itseni kiinni harva se hetki huolimattomuusvirheistä tai ajatuskatkoksista. Ja uusiksi menee. Korjailuksi kertakaikkiaan. Jos olisin perfektionisti, olisin jo syönyt pelihousuni. Mutta näyttää se syövän nytkin miestä (siis naista). Miten kummassa en tavoita päivää, josta antaisin itselleni arvosanan 10? Edes 9?

Olenko se minä vai tämä maa?
Onko kenelläkään muulla vastaavia ongelmia? Tai mitään ongelmia itsensä hallinnan kanssa?
Ilmoittautuisiko joku vapaaehtoiseksi assistantikseni hoitamaan kaikki oikoluvut ja fiksailemaan kömmähdykseni? = Lukemaan ajatukseni ja kehittämään ne täydellisiksi.

Lohdutukseksi otin iltojen ratoksi esiin tuhannen palan palapelin. Koska viimeisin palapeli oli täynnä merta, taivasta ja kalliota, oli tämä sarjakuvaversio ja täynnä hupaisia pikku-ukkoja. Neljä iltaa siinä meni. Ihanaa aivojumppaa ja ajatuslepoa.

Huomenna on uusi päivä, maanantaina alkaa uusi viikko ja tiistaista jo uusi kuukausikin ;)

Rentouttavaa viikonloppua kaikille - mitä ikinä teettekin!

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Ihana yllätys!



Ihana yllätys saapui postissa! 
Eettinen ja samalla kaunis! Siis tiskirätti. Sitähän me kaikki käytämme monta kertaa päivässä...  
Olinkin juuri pohtinut kodin jokapäiväisten pienten käyttöesineiden ekologisuutta ja tämä rätti tuli kuin tilauksesta siihen saumaan! Se on siis ekotekoni no. 007 tälle vuodelle ja suosittelen kestorättiä muillekin! Samalla suosit suomalaista :) Lisää tietoja voit lukea täältä. 
Kiitos Emmille!

tiistai 25. tammikuuta 2011

Suruaika #7.

(Kuva: Ashleigh Mättö)
Tänään olisi ollut äidin 62-vuotissynttärit. Kun pohdimme tänään asiaa ääneen Henryn kanssa niin tietyllä tavalla se shokeerasi: Eihän äiti ollut edes normaalissa eläkeiässä! Välillä sitä ei oikein tajuakaan, kuinka lyhyeksi hänen maanpäällinen elämänsä jäi, sillä sairaus muutti kaiken. Sairauden aikana yksikin vuosi tuntui mielettömän pitkältä ajanjaksolta ja välillä sitä oli vaikea muistaa, millaista oli ennen - eikä sitä ehkä aina halunnut muistellakaan, sillä se olisi tehnyt liian kipeään senhetkiseen realiteettiin nähden, koska siihen elämäntilanteeseen piti sopeutua. 

Täytyi ihan pysähtyä miettimään ja katsomaan kuvia. Esimerkiksi kymmenen vuotta sitten otetuissa hääkuvissa äiti oli kuin kuka tahansa viiskymppinen pullea suomalaisnainen... mutta sitten yhtäkkiä kun katsoo kuvaa kesältä 2008 eli 8 vuotta häiden jälkeen (yllä), niin siinähän on harmaahapsinen mummeli. Oikeasti: Kuinka nopeasti ihmisen olemus voikaan muuttua niin totaalisesti! Kuvista näkee, kuinka rankkaa on, kun munuaiset lakkaa toimimasta ja jalat amputoidaan. 


Vanhentunut olen tässä kaikessa itsekin. En ehkä ulkoisesti niinkään radikaalisti, mutta sisäisesti kyllä.

Mutta jottei nykytodellisuus unohtuisi, niin myös huomenna on synttärit: vanhin veljeni täyttää 38v. Ja vaikka olen tiennyt lahjan, jonka haluan antaa hänelle, jo monta viikkoa, olen tietenkin unohtanut käydä ostamassa sen... joten myöhästyy sekin. Onneksi veljet eivät ole kovin pikkutarkkoja näissä asioissa ;) Taidankin heti laittaa puhelimeen muistutuksen, että muistan edes soittaa - yleensä kun muistan asiat vielä silloin, kun on aikaerojen takia liian aikaista, mutta illalla kaikki oleellinen on jo kadonnut väsyneestä päästäni... 

Tällaista siis tänään. Antoisaa viikon jatkoa kaikille!

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Lukukokemus: Täällä pohjantähden alla 1-3.

Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi. 
Vaikka en mitään muuta olisikaan osannut sanoa Linnan 'Täällä pohjantähden alla -trilogiasta', niin tämän lauseen olisin osannut toistaa vaikka unissani. Minulla on siis menossa lukutavoitteisiini liittyvä Linna-projekti. Akselin ja Elinan tarinan olen varmasti nähnyt nuorempana elokuvana, mutta itse kirjoja en ollut koskaan lukenut. Huvittavaa oli huomata, että tunnistin kirjasta myös lapsena kuulemiani sanontoja, kuten: "Nimeni on Pentti Rautajärvi ja tapani tulette tuntemaan."

Muuten täytyy sanoa, että lukukokemus herätti ristiriitaisia tunteita. Väinö Linnaa on kehuttu realistisesta 1880-1950 lukujen suomalaisen historian kuvaamisesta. Kyseinen ajanjakso onkin sisältänyt kaikenlaista: kieliriidat, nationalismia, sosialismia, I Maailmansodan, Suomen itsenäistymisen, Suomen sisällissodan, Lapuan liikkeen ja II Maailmansodan.  Mielettömiä yhteiskunnallisia muutoksia tavallisen ihmisen elämän mittakaavaan suhteutettuna! Ja kun tajuaa, että myös oma mummo kuuluu osaltaan niihin tavallisiin ihmisiin, sitä pysähtyy miettimään... 

Toisinaan piti pysähtyä ja tutkiskella lisää niitä historiallisia faktoja, jotka olivat päässeet unohtumaan, tai joihin ei ollut koskaan oikein perehtynytkään. Tutuksi tulivat mm. Lapuan liike, Mäntsälän kapina, Suur-Suomi, heimosodat ja torpparien maanlunastusoikeudet. Eniten pysähdytti vihan tunne, joka sai siemenen jostakin ja paisui hallitsemattomasti milloin kenenkin osapuolen hyväksi näkemillään oikeutuksilla. Viha on voimakas tunne, joka tekee sokeaksi ja vangitsee kaiken mun elämässä ulkopuolelleen. 

Oli hyvä lukea kirja juuristaan, vaikka nyky-yhteiskunta ja minun elämänpiirini ovatkin todella kaukana Linnan kuvaamasta Suomesta. Mutta jotakin siitä Suomesta elää ja vaikuttaa vieläkin. Tarina elävöitti maiseman, jonka aikana syntyi niin monta asiaa ja lyötiin perustuspilareita tämänkin päivän rakenteille. Ehkä näen jälleen jotakin selkeämmin.
  

lauantai 22. tammikuuta 2011

Suruaika #6.

Kerrassaan jännä juttu. Huomasin nimittäin, että heti kun olin viime syyskuussa kirjoittanut blogiin sekalaisia ajatuksiani rooleista ja niiden vaikutuksesta elämään, alkoi sisäisessä maailmassani uusi prosessi: Kun katsoin peiliin, niin näin isän. Viikkojen ajan tarinat, muistot, ilot ja surut tulvivat mieleeni. Monta kertaa jäsentelin jo mielessäni hienon muistokirjoituksen isästä. Ikinä en kuitenkaan ole saanut sitä kirjoitettua - ikäänkuin kynnys olisi liian korkea enkä haluaisi näin yhtäkkiä sanoa mitään niin yksioikoista ja sellaista, joka antaisi jotenkin puolinaisen kuvan ja latistaisi suhteeni isän kanssa. Kirjoittaminen on siis jäänyt. Eikä tämänkään tekstin tavoite ole muistokirjoitus. En ole siihen mitenkään valmis - vielä.

Vastaus siihen, miksi peilistä katsoi isä, on hyvin yksinkertainen: Minussa on todella paljon isää. Siis jopa paljon enemmän kuin äitiä. En nyt puhu ulkonäöstä, sillä raskaat silmäluomet on kasvojen vahvin piirre ja ne tulee äidiltä. Tosin kasvojeni muoto on ehkä enemmän isää ja kasvoissani on muutenkin samanlaisia luomia kuin isällä, mutta niistä huolimatta vaaleus ja silmät taitavat voittaa. Tarkoitan joitakin luonteenpiirteitä ja hahmotustapaa. Pohdin eri tilanteissa viime vuonna niitä äidin ominaispiirteitä, joita arvostin hänessä ja peilasin niitä itseeni. Ne eivät olleet minun piirteitäni. Ne eivät löytyneet minun vahvuuksistani, vaikka kuinka huomasin ajattelevani, että naisena se olisi kenties elämässä joskus helpompaa jos niin olisi. Jos. 

Niin, toisina päivinä on helpompi hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on, ja toisina päivinä sitä kyselee kaikenlaista ja olisi valmis vaihtokauppoihin.

Minun tempperamenttini on enemmän isältä. Se on kiivaampi ja ulospäinsuuntautuneempi kuin äidin rauhallinen ja sisäänpäinkääntynyt luonne. Minulla ei myöskään ole sitä tietynlaista pikkutarkkuutta, jota huomaan joissakin veljissäni ja äidissäni (Mikä rikkaus omata suuri perhe: on paljon vertailupintaa.... hahah). Nauroinpa tässä yhden kerran sitäkin lapsuusmuistoa, kun tokaluokkalaisena hammaslääkäri löysi suustani viisi reikää, enkä enää ensimmäisen paikkauksen jälkeen suostunut avaamaan suutani. Seuraavalla kerralla äidin sijasta isä tuli mukaan hammaslääkärin vastaanotolle. Oli paras avata suu. Minulla oli isän kanssa paljon keskusteluja ja myös yhteenottoja. Ja sovintoja.

 Olen paljon miettinyt sitä, että joissakin suurissa elämänvalinnoissa ja käännekohdissa isä oli yllättäen usein ensimmäinen, joka ymmärsi päätökseni syvyyden ja tuki sitä. Ei ehkä heti, mutta jonkin ajan kuluttua. (Totesin 'yllättäen' ehkä siksi, että minulla oli loistavat välit äidin kanssa ja pystyin puhumaan hänen kanssaan kaikesta - ja moni muukin. Mutta hän oli ehkä enemmän hiljaisempi kuuntelija, ei vahva argumentoija.) Isä oli oppinut lukemaan minua ja usein kävikin niin, että yhtäkkiä hän tuli ja antoi rohkaisevan ja puoltavan lauseensa. Aina en edes sitä ymmärtänyt. Yhdenkin kerran, kymmenen vuotta sitten, hän sanoi kuin ohimennen eteisessä Henrylle ja minulle jonkun neuvon sanan koskien minun lahjojani. Siinä vaiheessa en sitä niin kuunnellut enkä ajatellut, mutta elämä opettaa ja eri tilanteet ovat tuoneet kokemusta ja peilauspintaa. Isä oli oikeassa. Isä itseasiassa näki ja rohkaisi eteenpäin asioissa, joista harvemmin naisena saa tunnustusta. 

Elämässä kultaakin arvokkaampia ovat ihmiset, jotka tuntevat sinut hyvin, ovat aidosti kiinnostuneita sinun elämästäsi ja parhaastasi ja ovat rehellisiä sinua kohtaan. 

Mitä vielä sanoisin? Minulla on ikävä isää ja suren kaikkia niitä menetettyjä mahdollisuuksia puhua isän kanssa. Huomaan kolmekymppisenä katsovani elämää eri näkökulmasta kuin nuorempana ja olisi niin monta asiaa, joista nyt halausin keskustella isän kanssa.

Ja ne isältä perityt ominaispiirteet: olen kiitollinen niistä. En sittenkään olisi minä vaan joku muu, jos kieltäisin ne. Jotkut asiat vaan näyttää tulevan elämässä uudelleen pohdittaviksi ja arvioitaviksi, vaikkei mitään suurta kriisiä olisikaan. Elämän mielekkyys ja onnellisuus syntyy pitkälti siitä, että tuntee itsensä, on sinut itsensa kanssa ja arvostaa lahjaksi saamaansa elämää eläen sitä päivä kerrallaan läsnä ollen, eikä haahuile JOS-maailmassa.     

   

tiistai 18. tammikuuta 2011

Jatkuu...

Kotona ollaan jälleen. Viikonloppu Singiksessä vierähti nopeasti... hengattiin ja löffittiin ystävien kanssa. Nautin suunnattomasti pelkästä kaupungin puistomaisesta tunnelmasta, monista kansallisuuksista ja kävelymahdollisuuksista. Yksi kuvaava tapahtuma liittyen hengailuun Singaporessa on se, että lauantaina menimme intialaiseen kaupunginosaan syömään espanjalaisittain tapaksia. Paikassa oli kiva tunnelma: vähän rosoinen sisustus, seinille oli maalattu kuvia ja istuttiin tyynyillä lattialla. Ja tietysti ruoka oli hyvää!

 Nyt arki on palannut ja onneksi vihdoin viimein alkaa oleen sellainen fiilis, että alkuvuoden flunssa on ohi.
Niinkuin huomasitte, viime postaus jäi totaalisen kesken... ja hyvä oli että lähdettiinkin, sillä taksia oli yllättävän vaikea saada ja perjantaisen ruuhkan lisäksi oli passijonokin loputtoman pitkä... ehdittiin kuitenkin! ... mutta mitä tulee niihin ekologisiin pohdintoihin: Olen siis päättänyt lähestyä aihetta "LASI PUOLITÄYNNÄ"  -mentaliteetilla. Keskityn siis kaikkiin positiivisiin alkuihin. Ei mitään ekstremeä. Ei mitään liian tiukkapitoista 'Kaikki tai ei mitään' -meininkiä, koska silloin tästä ei tulisi mitään. Ihan vaan seurasin tässä taannoin hyviä ystäviäni, jotka tekivät ekologisuus-testin Suomessa: Heillä ei ollut autoa, he lajittelivat kaiken ja vaikka mitä, ja saivat siltikin todella huonot arvosanat testistä. Kuka sellasta syyllistämistä jaksaa? Eikö voisi aloittaa rohkaisun sanalla? 
En siis alla syyllisyydelle tilaa vaan iloitsen kaikista pienistäkin ekologisista oivalluksistani, joita pyrin toteuttamaan arjessa mahdollisuuksieni mukaisesti - ja mitä pidemmäksi lista muodostuu, sitä enemmän uskon sen rohkaisevan jatkamaan ja kokeilemaan uusia mahdollisuuksia! Katsotaan, kuinka pitkä lista tästä tänä vuonna onnistuu muotoutumaan...

003- Kierrätys. Tästä te mainitsittekin ja se käy melkein ajattelematta monilta suomalaisilta. Täällä ei ole oikein kirppareita, mutta kierrättään toki pystyy. Jos ja kun meille kertyy pitämättömiä vaatteita ja käyttämättömiä tavaroita, voin antaa niitä keräykseen mikäli sellainen on meneillään (viime lokakuussa lahjoitin vaatteita rajaseutujen köyhille), mutta useimmiten pakkaan ne pusseihin ja annan jollekulle paikalliselle ja hän hoitaa eteenpäin. Tälle kuulle olenkin kirjoittanut tavoitteeksi vaatehuoneen inventaarion... saas nähdä ehdinkö ensi viikonloppuna vai meneekö seuraavaan...

004- En osta turhaa. Tämä on siis tavoite, jota vertaan omaan kulutukseeni. Koitan olla harkitsevainen ja olla ostamatta vaan koska saan halvalla. On hyvä tunnistaa turhat sudenkuopat:  Joskus tulee ostettua ihan vaan siksi, että lähti kaupoille. Joskus myös ostan, koska en ole pitänyt huolta jo-olemassaolevista... siitä johtuukin viime kerralla mainitsemani pesula ja vaatteiden paikkailu. Uusi nappi on parempi sijoitus kuin kokonaan uudet housut tai paita!    

005- Ostan laatua. Yritän ostaa mahdollisuuksien mukaan laatua ja kestävää. Se tuottaa iloa pidempään kuin kertakäyttötuote. Se laittaa myös harkitsemaan tarkemmin hanketta, koska kirpasee kukkaroa enemmän....

006- Pyrin lainaamaan kirjoja. Niin, lukeminenkin voi olla yllättävän ekologista... ainakin silloin, kun käyttää kirjastoa tai kierrättää lehtiä ja kirjoja. Minulla tuohon kuuluu 'pyrin'-varaus, koska täällä ei ole ilmaista suurta kirjastoa ja toisinaan ainoa vaihtoehto on ostaa. Mutta pyrin kuitenkin ja se on jo kiitoksen arvoinen!

...mutta nyt silmät lurpsahtelee... iloisia arkisia hetkiä teille kaikille!

perjantai 14. tammikuuta 2011

101 Ecological

Tämä kuva on otettu 1,5 vuotta sitten yhdellä viikonloppureissulla.
Kerrassaan ihana tunnelma ja leppoisa päivä! Katselin tätä ja mietiskelin, mitä kaikkia ihania puutarhajuhlia olisikaan kiva järjestää (tai osallistua) tänä vuonna...
Kotona ollaan oltu yksi yö, mutta kohta lähdetään lentäkentälle: vuorossa on viikonloppu Singaporessa. Menemme tapaamaan ystäviä. Ihanaa! Tätä viikonloppua olen odottanut!!! 

Tällä viikolla olen erityisesti pohtinut ekologisia näkökulmia arjessani. Jos nyt olisi kova sensuuri päällä, vaikenisin visusti koko aiheesta. Mutta olen päättänyt olla ekologisempi, ja vaikka täällä tuntuu toisinaan siltä, että olen valovuosia jäljessä Suomessa asuvia ystäviäni, ja joskus tuntuu siltä, ettei kannata edes yrittää, niin tässä nyt kuitenkin olen ja listaan minun ekologisia oivalluksiani:

001- Pesula. Lempilaukkuni alkoi näyttämään nuutuneelta, joten laitoin sen pesulaan. Ja nyt se näyttää jälleen uudelta! Käytin palveluja, säästin hermojani ja pidensin laukkuni ikää. Suosittelen ;)

002- Vaatteiden korjaus. Meillä on viime aikoina paikkailtu ja korjailtu vaatteita. Lyhyesti: Ekologisinta ikinä on olla ostamatta turhaa ja käyttää jo olemassa olevat tuotteet loppuun.

Mutta nyt minulle annettiin lähtömerkki, joten lisää ensi viikolla... tässä välissä te voisitte jakaa teidän parhaat ja toimivat ekologiset oivallukset. 


Ihanaa viikonloppua!
Ruut


sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Viikonloppu puolikuntoisena.



Ääni on palautunut. Siihen ne positiiviset uutiset sitten melkein jäävätkin... sillä eilen myös Henry tuli kipeeksi. Meillä on siis kaksi puolikuntoista aikuista köllimässä sohvalla. No, huonomminkin voisi olla. Tältä erää vaan alkaa henkilökohtaisesti tuntumaan siltä, että ulos olisi kiva päästä. Aivan kuin en olisi nähnyt ihmisiä ikiaikoihin, vaikka sehän oli juuri keskiviikkona! (Minussa taitaa sittenkin piillä sosiaalihiiri.) Paitsi että sekin aika tulee: huomenna lähdemme työreissuun, joten parempi vaan ottaa tämä päivä suosiolla levon kannalta kun vielä voi.

Aina kotipäivinä mieli täyttyy kaikenlaisista prokkiksista, joita olisi kiva väsäillä. Harmi vaan ettei voimat yllä ajatusten tasolle... Nostin kuitenkin ompelukoneen jälleen esiin. Tosin päätin olla kerrankin fiksu ja keskittää ensin voimani loppuunsaattamaan keskeneräiset työt. Niitä ovat:

1- Sohvatyynyyn sinisen päällisen ompeleminen. 
(Punainen katosi joulukoristeiden myötä meidän kodistamme. Olohuone tuntuu tällä hetkellä todella riisutulta.)

2- Pöytäliinan päärmeiden ompelu.

3- Kevät-torkkupeiton virkkaaminen loppuun. Työ jäi kesken ja syksyllä ei enää tehnyt mieli miettiä kevättä. Nyt mieli taas suuntaa kevääseen, joten oli kiva ottaa virkkuukoukku ja langat esiin! 


torstai 6. tammikuuta 2011

Loppiainen.

Mikäs sen ihanampaa, kuin viettää loppiaista leppoisasti, muistella joulun aikaan tapaamiaan ihmisiä (joita voisi kutsua kylään tänäänkin jos vaan ei olisi kipeänä),  lukea uudelleen joulukortit, ihailla vielä kerran joulukoristeita ennen niiden kokoamista ja pakkaamista ensi vuotta odottamaan ja tehdä vielä kerran jouluruokia, joita tekee mieli. Meille se tarkoitti tällä kertaa imellettyä perunalaatikkoa kanan ja karpalohillon kera. 

Olen myös pohdiskellut itämaan tietäjiä ja heidän seikkailuansa tähden ja vanhojen kirjoitusten perusteella kumartamaan vastasyntynyttä Messiasta, maailman Vapahtajaa. He halusivat antaa lahjansa uudelle Kuninkaalle vaaroista ja haasteista huolimatta. Arvokkaat lahjat. Haluaisin olla enemmän heidän kaltaisensa... valmiina uskomaan ja luottamaan niin paljon, että lähden liikkeelle. Ja valmiina antamaan oman lahjani.

 

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Papaija-avokado-salaatti.

Ihan vaan uuden vuoden kunniaksi päätin jakaa kanssanne yhden lempisalaattini ohjeen. Ja se on papaija-avokado-salaatti. Söin sitä ensimmäisen kerran mieheni siskolla, joka on erinomainen ruuanlaittaja ja jonka pöydässä saan usein maistella uusia mielenkiintoisia ruokia. (Tosin usein on suhteutettava siihen, että asumme tällä hetkellä totaalisen vastakkaisilla puolilla maapalloa... se on kuitenkin päällimmäinen tunteeni ajatellessani Annikan keittiötä.) Olen tehnyt tätä salaattia sittemmin useasti täällä Thaimaassa, koska salaatin aineet, kuten papaija, ovat niin helposti saatavilla... olen myös tarjonnut salaattia monenlaisille vieraille ja kaikki ovat tykänneet. Resepti on aika monessa amerikkalaisessa opuksessa, mutta olen tehnyt siihen joitakin mukailuja lähinnä salaatinkastikkeen suhteen, jota on mielestäni aivan liian suuri annos - ja vieläkin on, vaikka olen sitä pienennellyt. Kuvassa oleva salaatti on tehty yhdestä salaatinkerästä ja laitoin siihen koko kaskikkeen ohjeen mukaisesti... mutta mielestäni olisi ehkä parempi laittaa salaattia 2-3 kerää tuota salaatinkastikemäärää nähden. Tai sitten hujauttaa sitä hieman vähemmän salaattiin ja säästää loput seuraavaksi kerraksi. Samoin vaihdoin sinappijauheen sinappiin, koska minulla ei ikinä näytä oleva sitä jauhetta... 

Jokatapauksessa on oleellista huomioida, että amerikkalaiseen keittiöön tyypillisellä tavalla salaatinkastike ON JO tarjoiltavassa salaatissa (eikä erikseen) - se on tämän salaatin luonne. Joten kannattaa todella ajoittaa salaatin viimeiset valmistusvaiheet pöytäänistumisvaiheeseen, sillä silloin salaatti on parhaimmillaan, eikä salaatinlehdet pääse vetistymään!


PAPAIJA-AVOKADO-SALAATTI

Romaine-salaattia kerällinen (tai kaksi...)
1/2 papaija (pieni, yhteensä 500g)
1 suuri avokado 
punainen sipuli

Salaatinkastike:
60 ml hienoa sokeria
1/2 tl dijon-sinappia
1 tl suolaa
1 rkl papaijan siemeniä
60 ml valkoviinietikkaa
60 ml salaattiöljyä (=ei voimakasmakuista itsessään)
1 kevätsipuli hienonnettuna

1- Revi salaatinlehdet 'syötävänkokoisiksi paloiksi' salaattikulhoon.
2- Kuori papaija, ota sivuun ruokalusikallinen siemeniä salaatinkastiketta varten. Muuten voit heittää siemenet roskiin. Siivuta ja paloittele papaija. 
3- Kuori ja viipaloi punasipuli. Erottele sormin sipulin kerrokset toisistaan.
4- Valmista salaatinkastike: Sekoita salaatinkastikkeen aineet yhteen. Minä olen tehnyt sen käsin nopeasti vatkaten, mutta voit myös käyttää tehosekoitinta ja sekoittaa, kunnes papaijansiemenet näyttävät mustapippureilta. Säilytä salaatinkastike tarjoiluun asti jääkaapissa. (Voit myös säilyttää jääkaapissa mahdollisen ylijäämän salaatinkastiketa seuraavaa kertaa ajatellen.)
5- Kuori ja viipaloi avokado (Tätä ei kannata tehdä kuin lähellä arjoiluaikaa, ettei avokado ehdi tummumaan.)
6- Juuri ennen tarjoilua: lisää salaatinlehtien joukkoon avokado, papaija ja punasipuli. Kaada joukkoon salaatinkastike ja sekoita kevyesti.





Sokerista vaniljaista.


Pääsimpäs vihdoinkin kokeilemaan tätäkin vinkkiä: Koska vuodenvaihteessa käytin ensimmäistä kertaa vaniljatankoa, sain syyn ja mahdollisuuden kokeilla usein kuulemaani/lukemaani vinkkiä, kuinka käytetyn vaniljatangon voi huuhdella, kuivattaa ja sitten laittaa sokeripurkkiin... Vähitellen sokeri maustuu vaniljaiseksi. Siis kotitekoista vaniljasokeria. Mmm... 

Muuten arki on alkanut kurkkukipuisena. Heräsin muutama päivä sitten keskellä yötä siihen, että kurkkuun sattui niellessä. Sitä se on sitten ollut. Pahinta on ollut aina aamuisin ja äänen löytymistä on saanut odotella... mutta sitten eilen iltapäivällä alkoi ääni uudestaan mennä ja tänään olen sitten sepostanut palaverit läpi käheällä raspiäänellä. Raakkunut. Olisi nyt edes noussut kunnolla kuume, että voisi sanoa olevansa kipeänä, mutta nyt sitä vaan köhii, rähisee ja niistelee nenää harvakseltaan...

tiistai 4. tammikuuta 2011

Suruaika #5.

Tässä kuvassa sekä nauretaan että itketään.

Suomalaisilla on sellainenkin erikoislaatuinen perinne, että nimipäiviä juhlitaan.

Tammikuun neljäs on minun nimipäiväni. Eli tänään. 

Väistämättäkin ajatukseni ovat olleet jo pari päivää perheessä ja muistoissa.
Äiti osasi tehdä nimipäivästäni juhlan. Ja nimestäni yleensäkin. Kuulin lapsena monta kertaa tarinan siitä, kuinka äitini koki saaneeni nimeni Jumalalta ja kuinka olin Jumalan lahja. Nimipäivän kunniaksi leivottiin aina täytekakku ja useimmiten sain lahjankin.

Viime vuoden nimipäivä oli hieman erilainen. Surullinen, mutta omalla tavallaan myös kaunis. Kävi näet niin, että kun palasimme uudenvuodenvietosta ystäviemme mökiltä, löysimme ensin sunnuntaina mummon lattialta sänkynsä vierestä erittäin huonossa kunnossa. Ambulanssihan siinä täytyi soittaa. Sitten maanantaina aloimme metsästelemään tietoja siitä, mihin sairaalaan mummo oli ensiavusta viety. Tiemme ohjautui Hatanpäälle. Ja kun pääsimme sieltä äidin asunnolle, saimmekin kuulla, että hänetkin oli viety aamulla sairaalaan, koska yllättäen oli ollut pahoinvointia... joten siitä sitten pakkasessa jatkamaan matkaa ja etsimään äitiä TAYS:sista. (Näin välihuomautuksena voinen todeta, että ainakin nykyisin osaan suunnistaa eri osastoille molemmissa sairaaloissa melko helposti.) Päivästä muodostui siis "perhetapaamisia eri sairaaloissa". Samalla tajusin, kuinka viimeinen Suomi-lomaviikkoni suunnitelmat menisivät totaalisen uusiksi, sillä minun ei vain pitäisi siivota mummon asuntoa, vaan myös käydä katsomassa äitiä ja mummoa aivan eri puolilla kaupunkia olevissa sairaaloissa.  

Mutta siihen maanantaihin. Se oli siis tasan vuosi sitten. Ja kun seisoimme siellä TAYSin akuutilla sydänosastolla avohuoneissa, joissa kaikki koneet piippailivat ympärillä, niin tajusin seinällä roikkuvasta kalenterista, että päivä oli nimipäiväni. Se oli kaikessa siinä tuoksinassa kokonaan päässyt unohtumaan. No, mielialani eivät olleet kovinkaan korkeat. Joululomamme alussa äidin piti mennä kahdeksi päiväksi sairaalaan vaihtamaan rutiinitoimituksena dialyysissa tarvittava fisteli. Se pari päivää venyi yli kahdeksi viikoksi. Lue: siinä meni koko joulu. Nyt kun äiti oli juuri muutamaa päivää aikaisemmin päässyt kotiin, olisi sitä kotijaksoa toivonut vähän aikaa kestävänkin. Mutta sairaalassa jälleen oltiin, ja se kaikki siinä hetkessä (sairaanhoitohenkilökunnan mitäänsanomattomat vastaukset kysymyksiin, tehostetun valvonnan huoneessa oleminen ja tieto siitä, että äidille tehtäisiin alkutoimenpiteenä ylimääräinen dialyysi, koska keuhkoihin oli päässyt kertymään vettä, mikä aiheutti hengenahdistusta ja huonoa oloa) toi vain mieleeni muistikuvan siitä, kuinka 15-vuotiaana vierailin ukin luona sairaalassa ja hänellä kertyi vettä keuhkoihin. Ja se oli viimeinen kerta, kun kohtasin ukin. Jotenkin se päivä konkretisoi sen, että olen Suomessa vain viikon ja äiti ei välttämättä jaksa enää kauaa. Eikä ehkä mummokaan.

Kaiken sen keskellä, happikoneessa, äiti oli iloisella tuulella. Hän naureskeli ja veljenikin vitsaili. Meillä oli siis myös hauskaa. (Ehkä meille on kehittynyt näinä vuosina oma tapa vitsailla.) Ja kun sitten päätin kertoa äidille arkisia asioita, kuten että missä päivässä ollaan menossa, kerroin, että päivä oli myös nimipäiväni. Ja samassa sieltä sängynpohjalta äiti hihkuu iloisia onnentoivotuksia ja ojentaa kätensä kätelläkseen. Minulla ei ole ollut tapana kätellä äidin kanssa. Kättely kuuluu jotenkin formaaliin kanssakäymiseen. Mutta faktahan se on, ettei sieltä johtojen keskeltä paljon muuta pysty tekemään kuin ojentamaan kätensä. Ja me kättelimme. Ja me kaikki nauroimme. Ja samalla minulla valui myös kyyneleet silmäkulmista.

PS. Äiti pääsi onneksi siltä erää kotiin heti seuraavana päivänä.  
  

lauantai 1. tammikuuta 2011

Hyvää uutta vuotta 2011!

Jännä olo herätä uuteen vuoteen. 

Ensimmäiseen päivään. 

Minulle vuodenvaihde on aina sisältänyt jonkinlaista arviointia menneestä ja pohdintoja tulevaisuuden suhteen. Se alkaa aina jossakin vaiheessa joulukuussa, muhii takaraivossa ja lopulta purkautuu selkeiksi ajatuksiksi ja sanoiksi viimeistään joulun jälkeen. Niin oli tänäkin vuonna. 

Harrastan uudenvuodenlupauksia. Tai pitäisikö sanoa: uudenvuodentavoitteita. En siis mitään sellaisia "Kaikki tai ei mitään." - ehdottomia, kertakaikkisia ja yhdellä kertaa tapahtuvia elämäntapamuutoksia... vaan paremminkin sanottuna olen kehittänyt itselleni oman systeemin, joka on vapaamielisempi sovellutus jostakin lomakkeesta, jonka löysin joitakin vuosia sitten jonkun singaporelaisen seurakunnan nettisivuilta (muistaakseni - en valitettavasti todellakaan muista). Tässä systeemissä on elämän kahdeksan eri osa-aluetta, ja niihin jokaiseen on tarkoitus kirjoittaa omat selkeät ja mitattavat tavoitteensa (ja väliarviointipäivätkin niin halutessaan).  Tykkään tästä systeemistä siinä mielessä, että siinä tulee hyvin esiin elämän eri osa-alueet. Elämänmielekkyyshän rakentuu eri osa-alueiden summasta, ei siitä että keskittyy vaan yhteen juttuun 100% - tai ainakaan pidemmän päälle en usko sen kannattavan, vaikka se hetkellisesti voisikin olla ihan jees. Tässä systeemissä ei ole pakko pusertaa lukuisia tavoitteita jokaiseen kohtaan, vaan pikemminkin systeemin tarkoituksena on auttaa reflektoimaan omaa elämäänsä ja tarjota työkalun miettiä ja suunnitella, mihin haluaisi/olisi tarvetta panostaa tulevana vuonna. 

Nämä osa-alueet ovat (sulkeissa esimerkkejä suoraa alkuperäisestä kaavakkeesta, jota voi halutessaan vapaasti muokata):
(1) Spiritual life 
(Bible, Daily Devotion, Church Ministry, Soul-Winning)   
(2) Family & Friends 
(Improve Relationships, Marriage, Quality Time)
(3) Health 
(Weight loss/gain, Physical Fitness, Cholesterol Level, Body Mass Index)
(4) Emotional, Psychological Growth 
(Control Anger, Increase Risk-Taking, Handle Depression)
(5) Education, Intellectual, Professional 
(Promotion, Skill Training, Reading, New Courses)
(6) Material 
(New Car, Home Upgrade, Finance, Investments, Debt Reduction)
(7) Leisure 
(More time for Sports, Vacation, Hobbies, Sleep & Rest)
(8) Creativity 
(Taking up Painting, Gardening, Drama, Creative Arts, New Business Ideas)

Tarkoituksenani ei ole kirjoittaa tähän julkisesti kaikkia uudenvuodentavoitteitani. Mutta koska tästä blogista on muodostunut samanaikaisesti sekä harrastus että yhteydenpitovälineeni ympäri maapalloa oleviin ystäviini (joka siis edustaa kaikkea muuta kuin "työminääni"), paljastan tässä jotakin. Ehkä sitten tulette vuoden aikana huomaamaan joko suoraa riveiltä tai rivien välistä, missä mennään:
Lukemisesta olenkin jo kirjoittanut - se tavoitteena kolahtaa sekä osastolle 'vapaa-aika' että 'intellektuaalisuus'... ihan vaan viime vuoden kirjasaldoa mukaellen kirjoitin tavoitteeksi yhteensä 30 kirjaa. Mutta se on hymysuinen tavoite - vaikka en pääsisi lähellekään, mutta olisin viettänyt antoisia lukuhetkiä, olen saavuttanut tavoitteeni. 
Kaikkein vaikeinta oli luoda tavoitteita 'tunteisiin' liittyen... koen jotenkin vaikeana mitata ja suunnitella, miten minussa muka syntyisi aitoa, oikeaa henkistä kasvua. Olen kuitenkin rustannut siihenkin joitakin tavoitteita, jotka liittyvät lähinnä mielen hallintaan, positiivisiin puoliin keskittymiseen, omien rajojen laittamiseen ja keskittyminen niihin asioihin, joille voi tehdä jotakin. 
Terveys on tavoitteena se, johon minun tulisi ehdottomasti eniten keskittyä, tehdä konkreettisia suunnitelmia ja seurata edistymistäni... sillä näyttää menevän niin, että edelleenkin meidän työ- ja arkirytmi on säännöllisen epäsäännöllinen ja kaikki hyvät aloitukseni aina jossakin vaiheessa romahtavat ja elän jojo-liikettä. Koska työn suhteen ei ole tulossa muutoksia, on paras oppia elämään laadukkaammin tässä. Olen siis asettanut itselleni tavoitteita ruokavalion, laihtumisen ja kolesteroliarvojen suhteen. Ainakaan en voi kiistää, ettenkö olisi luonut mitattavia tavoitteita! 
Kaikista tavoitteista kuitenkin vapaa-aika ja luovuus ovat ne, jotka tulevat varmasti näkymään eniten tässä blogissa. Mitä ikinä teenkään käsitöitä tai muita DIY-projekteja, niin lupaan esitellä niitä teille täällä. Samoin olen ottanut tavoitteekseni oppia oikeasti laittamaan ruokaa. Ja siinä asiassa harjoitus tekee mestarin. Samoin tavoitteena on pari ihanaa pitkän viikonlopun minilomamatkaa... itseasiassa ensimmäinen tulee jo parin viikon päästä Singaporeen ;)

Kaikkein vapauttavin ja voimaannuttavin oivallukseni uudenvuodentavoitteiden suhteen syntyi muutama vuosi sitten... se taisi olla vuosi, kun melkein mikään ei mennyt etukäteissuunnitelmien mukaan. Elämä ei ole projekti. Elämä on kuin purjehdusmatka. Elämäntavoitteetkin ovat enemmän sellaisia kurssin tarkastuspaikkoja. Kaikkea ei tarvitse saavuttaa heti. Ja jos viime vuonna jokin tavoite jäi toteutumatta, jatkan sen tavoittelemista tänä vuonna. Mikäli totean tavoitteen olleen aivan ylioptimistinen tai turhanpäiväinen, ainakin olen viisastunut matkaa tehdessäni ja tajunnut jotakin syvällisempää sekä itsestäni että elämästä.

Minulla on hyvä mieli tästä alkaneesta vuodesta. Viime vuotta leimasi suuri suru, mutta siitä huolimatta siihenkin ajanjaksoon sisältyy paljon iloa. Suru jatkuu varmasti tänä vuonnakin, mutta nyt osaan olla jo enemmän sen kanssa ystävä.

Kylläpäs tätä tekstiä tuli. Anteeksi, etten todellakaan näytä osaavan olla lyhytsanainen. Lopuksi haluaisin vielä kysyä teiltä, onko teillä uudenvuodenlupauksia, uudenvuodentavoitteita tai joitakin muita traditioita, jotka liittyvän vuodenvaihteeseen?   

Tinahäät.


Meillä oli eilen tinahääpäivä. Kymmenen vuotta on vierähtänyt nopeasti, ollut täynnä kaikenlaista, ja tässä sitä nyt ollaan - uuden vuosikymmenen alussa liiton suhteen. Kaikki ei ole mennyt elämässä niinkuin luulimme niiden menevän, ja mukaan mahtuu niin positiivisia kuin negatiivisiakin yllätyksiä. Niin tulee olemaan varmaan tulevaisuudessakin. Yksi suurin kantavin tekijä avioliiton suhteen on varmasti ollut se, että olemme molemmat päättäneet sitoutua tähän liittoon... ei ole yksilöä ennen 'meitä' silloin kun suunnitellaan ja ratkaistaan elämiseen liittyviä kysymyksiä. Emme kilpaile toistemme kanssa vaan olemme samassa joukkueessa. Ja koska elämä vie eteenpäin ja me muutumme ja kasvamme yksilöinä ja persoonina, on tärkeää löytää yhteistä aikaa, keskustella paljon, säilyttää toisen persoonan kunnioitus ja rohkaista toista eteenpäin oman sisäisen kutsunsa suhteen. Muuten sitä helposti voi alkaa vähitellen kasvamaan erilleen.

 Jos vaan lyhyesti tiivistäisin tunteeni ja ajatukseni, niin olen onnellinen. Ja avioliittoa jos mitä kannattaa tänä päivänä juhlia! 

Kuten jo kerroinkin, päätin kokata juhla-aterian illan kunniaksi. Koska mieheni Henry rakastaa italialaista ruokaa, suunnittelin menun sen mukaiseksi:

*
Parsa-parmankinkku-gratiini
*
Aurinkokuivattu tomaatti - vuohenjuusto - rucola - risotto
*
Pannacotta karhunvadelmien kera
*

Menu oli täysin uusi (by Aldo Zilli). Jotakin jouduin myös soveltamaan... en esimerkiksi löytänyt kaupasta rukolaa, sitten pannacottaa varten jouduin käyttämään liivatejauheen sijasta liivatelehtiä ja taisi parsatkin olla tavallista mini-kokoisempia. Saati sitten, että olisin ennen kokeillut meidän uunin grillivastuksella paistamista. Eli kyseessä oli samalla varsinainen testikeittiö. Mutta kaikki onnistui hyvin. Ja mieleni oli tyytyväinen kokatessa, oli ilo valmistaa herkkuja. 
Kirjoitan tuohon alle myös sen parsa-parmankinkku-gratiinin reseptin, jos vaikka joku teistä haluaa testata maistuvaa italialaistyylistä alkuruokaa (ps. se on aika suolainen ja voimakasmakuinen, koska se sisältää sekä parmankinkkua että parmesaania). Maku oli loistava ja resepti oli kaikin tavoin nopea ja helppotekoinen!


Parsa-parmankinkku-gratiini
(resepti neljälle)

16 suurta parsaa
8 siivua parmankinkkua
25 g pehmeää voita
25 g parmesaanijuustoa, tuoreesti raastettuna
5 rkl oliiviöljyä
3 rkl balsamico viinietikkaa
75 g (1,5 l) rucola-salaattia
tuoreesti jauhettua mustapippuria

1- Valmista parsat: Kuori tyvestä noin 2,5cm kovaa kuorta pois. 
2- Keitä parsat: Laita suureen paistinpannuun vettä ja kuumenna vesi niin, että se kiehuu tasaisesti. Lisää sitten parsat veteen (Huom! Parsat siis keitetään makuuasennossa.) ja keitä 4 minuuttia, kunnes ne ovat kirkkaan vihreitä ja juuri pehmeitä. Kuivata ja anna jäähtyä hetken lautasella. 
3- 'Paketoi' parsat parmankinkulla niin, että otat aina kaksi parsaa ja alat kierittämään niiden ympärille parmankinkkusiivua tyvestä alkaen. Kun olet 'paketoinut' parsat, asettele ne tinapaperilla päällystetylle uunivuualle.
4- Sekoita yhteen pehmeä voi ja raastettu parmesaanijuusto. Jauha seokseen hieman mustapippuria. 
5- Tipauttele teelusikalla voi-juustoseosta parsojen päälle (sinne tänne).
6- Paista kuumassa grillissä 4 minuuttia, tai kunnes juusto kuplii.
7- Asettele jokaisen ruokailijan lautaselle (4) rucola-salaattia. Sekoita oliiviöljy ja balsamico salaatinkastikkeeksi ja ripottele siitä noin puolet salaattipedille. Asettele sitten jokaiselle salaattipedille kaksi parsanyyttiä ja pirskottele vielä päälle salaatinkastiketta.