Peruskoulussa kaikki oli yksinkertaista. Matemaattiset kaavat opeteltiin ulkoa, eikä kertotaulukko taatusti sisältänyt poikkeuksia. Rehellisesti sanottuna poikkeuksia ei tullut vastaan paljon muissakaan aineissa. Maailma oli tietyllä tavalla mustavalkoinen, asiat simppeleitä ja kaiken pystyi tiivistämään muutamaan ydintotuuteen. Aiheesta kuin aiheesta. Näin myös uskontojen suhteen.
Olen sitä mieltä, että fakta-tasolla kuuleminen ja jopa asioiden ulkoa toistaminen ovat täysin eri asia kuin ymmärtäminen ja asioiden sisäistäminen. Vaikka tunnenkin monia, joille on ydinarvo purkittaa asiat kuin asiat selkeisiin kategorioihin ja totuus näyttäytyy mustavalkoisena ja melkeinpä aina kysymykseen kuin kysymykseen löytyy selkeä ja varmanoloinen vastaus, niin huomaan sittenkin kuuluvani pohdiskelijoihin. Sitä taitaa kuvata tämän blogin nimikin, Festina lente. Minä olen matkalla, elämä on prosessi ja erilaiset näkökulmat ovat parhaillaan keskustelun alla taikka mietintämyssyssä muotoutumassa. Myös teologiset kysymykset.
Ja nyt en tarkoita mitään nippelitietoista kirjastoissa päiväkaudet viettävien teologien salatiedettä, vaan ihan sitä teologiaa, joka ohjaa kristityn arjen käytäntöjä. Juuri sitä teologiaa, jota ei edes usein pueta sanoiksi. Varsin samaan tapaan, kun Aasiaan muuttaessani huomasin, ettei koulukirjojen buddhalaisella filosofialla ole mitään tekemistä näissä maissa arjessa harjoitettavan kansanuskonnon kanssa, olen huomannut, että ehkä meillä kristityilläkin on toisinaan syytä pysähtyä hieman keskustelemaan arjen käytäntöjen teologisista lähtökohdista.
Ja tästä syystä päätin pitkän harkinnan jälkeen lisätä uuden tunnisteen blogini aiheisiin: 'arkiteologia'. Ilman mitään lupauksia totean, että sen otsikon alle saatan tulla jatkossa bloggaamaan mistä vaan, mitä mieleen juolahtaa tässä matkan varrella. Olet tervetullut liittymään mukaan keskusteluun!
Ajatus tästä arkiteologiasta on veivannut edestakaisin päässäni jo jonkin aikaa, mutta tähän asti olen aina ajatellut, että ehkä ei ole sen aika... kunnes eilen asia tuli jälleen mieleeni kuunnellessani erään Thaimaan kristillisen johtajan puhetta siitä, kuinka käytännönteologia ei ole staattisessa tilassa vaan elää jatkuvaa prosessia. Hän kertoi, kuinka esimerkiksi muutama vuosikymmen sitten Thaimaan seurakunnissa oli vahvasti vallalla painotus opetuksessa, että maallisista asioista ei tule välittää vaan kaikki energia tulee suunnata evankeliumin julistamiseen. Syykin tähän oli selvä: Jeesuksen pikaisen paluun odotus. Eikä vain se, vaan kylmän sodan luoma jännite ja pelko kommunismin valtaantulosta... silloinhan esimerkiksi kaikki kiinteistöihin sijoitettu raha olisi heitetty kankkulan kaivoon jos ja kun kommunistit takavarikoisivat kaiken yhteisomaisuudeksi. Tässä oli siis yhtä aikaa vaikuttamassa arjen ratkaisuihin sekä poliittinen tilanne että eskatologiset näkemykset. No, aika on muuttunut ja harva enää pelkää kommunisteja samalla tavalla ja painopisteet monien seurakuntien opetuksissakin ovat siirtyneet enemmän holistiseen suuntaan.
En tiedä, näetkö saman kuvan kuin minä siitä, että teologia ja sen arkiset käytännön sovellutukset ovat tietyllä tavalla oman aikansa tuotteita. Haaste tässä on mielestäni sekä tunnistaa aikakauden trendit, että välttää liian jyrkkää heiluriliikettä, jossa toisesta ääripäästä mennään toiseen.
Niin, mitä ovat ajan trendit? Tai mitä ne eivät ainakaan ole? Ja saako käytännönteologia muotoutua ajan hampaissa?
