Jos minulla olisi lentoliput taskussa, askartelisin itselleni aamukamman. Mutta lentolippuja ei ole, koska työviisumia on vielä prosessissa. Suunta on kuitenkin selvä: muutamme Japaniin nyt alkuvuodesta heti kun käytännön lupa-asiat ratkeavat.
Näihin aikoihin kaksi vuotta sitten pakkasin tavaroita Bangkokissa ja mietin, mitä tapahtuu seuraavaksi. Sen jälkeen onkin tapahtunut paljon ja irtioton jälkeen teimme päätöksen, että jatkamme työtä Aasiassa, mutta vaihdamme asuinmaata. Olemme käyneet Japanissa useaan otteeseen, mutta asuinmaana se on meille uusi. Tässä vaiheessa elämää tiedostan liiankin hyvin sen loputtoman listan niistä asioista, mitkä ovat uusia ja mitä en vielä hallitse. Opittavaa on paljon. Kunpa kaikki olisikin yhtä helppoa kuin yhden blogipostauksen päivitys, raportin kirjoittaminen tai lentolippujen järjestely. Hitainta maasta toiseen muutossa on kuitenkin sielun asettuminen. Se tapahtuu vaiheittain ja elämällä aidosti läsnä - kohtaamisten kautta.
Tämä elämäntilanne on myös kutkuttava. Rakastan uusia alkuja.
Kuluneena viikonloppuna olen lukenut ystävältäni lainaamaa kirjaa 'Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin' ja ihastellut Mia Kankimäen taitoa kirjoittaa Japanissa 794-1185 vallinneesta kulttuuria ja estetiikkaa korostavasta Heian-aikakaudesta. Jopa minä nykyisellä lyhytkestoisella keskittymiskyvylläni olen sukeltanut sekä historian että tämänhetkisen kulttuurin syövereihin ja kirjoittanut itselleni listoja, mihin tutustua seuraavaksi ja missä vierailla. Olen innoissani. Ihastelen. Pohdiskelen. Pulputan Henrylle oivalluksiani kävelylenkeillä. Esimerkiksi kuinka inspiroivaa onkaan se, että maailman vanhin kaunokirjallinen teos on japanilaisen naisen kirjoittama 1000-luvulla? Oletko koskaan kuullut Murasaki Shikibusta ja hänen kirjastaan 'The Tale of Genji'?
Hoitaessani muuttoon liittyviä käytännön asioita minulla oli joulukuussa keskustelu, missä tuli puheeksi tuleva työni Japanissa. Aasian alueellisen työn lisäksi työni tulee liittymään seurakuntatyöhön. Kristittyjen määrä Japanissa on pieni ja minulta kysyttiin, miten japanilaiset suhtautuvat kristinuskoon. Vastasin, että en tiedä. Aasiassa eläessäni olen alkanut välttämään yleistyksiä. Niinkuin ei kaikilla suomalaisillakaan ole eri uskonnoista samanlaista käsitystä, ei kaikilla aasialaisillakaan ole. Enemmänkin näkisin haasteena sen, että suurin osa aasialaisista ei aídosti tunne yhtään kristittyä eikä heillä ole näinollen myöskään mahdollisuutta muodostaa asiasta omakohtaista näkemystä. Yhä enemmän ja enemmän huomaan kaipaavani sitä, että eri elämän osa-alueilla eri uskontojen välillä olisi aitoa dialogia. Aitoja kohtaamisia erilaisuudesta huolimatta. Kuuntelemista ja jakamista. Siihen syntyy mahdollisuus silloin, kun tuntee itsensä ja tietää millä perustalla seisoo ja sitten pyrkii pelotta kohtaamaan toisen rakentaen omaa ymmärrystään antalla toisen kuvata omaa maailmankuvaansa ja perustaansa. Liian usein emme ole valmiita luopumaan omista valmiista käsityksistämme, vaikka emme edes tiedä, mistä ne ovat saaneet syntynsä. Yritämme selittää kaiken niillä. Sovittelemme ja selittelemme. Emme kuuntele vaan tuputamme vastausta kuuntelematta kysymystä. Ja liian usein kohtelemme ihmisiä postikorttimaisemakuvina, jonka me määrittelemme meidän lähtökohdistamme käsin. Mutta me emme ole koskaan eläneet sitä elämää niissä olosuhteissa, joissa he olivat ja heidän tarinansa syntyi. Tällä hetkellä minulla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja sydämessä kasvava uteliaisuus sen suhteen, että voisin kuunnella kun japanilainen japaniksi kertoo minulle elämästään omin sanoin. Siihen lasken päiviä.
