Unettomat yöt?

Huomasin sittenkin, että kykenen siihen. Siis unettomiin öihin. Siihen, kun aivot vaan pyörii ja pyörii eikä loppua näy. Siihen, kun aamuyöstä havahtuu unesta käymään kylpyhuoneessa vain huomatakseen, ettei levolliseen uneen ole enää pääsyä vaan aivot ratkovat jo kovaa kyytiä ongelmia.

Onko teillä kokemusta tästä? Aivojen ylikierroksilla kulkemisesta?

Ja tällä en tietenkään tarkoita sitä, että näistä kierroksista syntyisi mitään laadukasta... korkeintaan jo viikon kestänyt päänsärky.

Älkää käsittäkö väärin - ei oleminen ja eläminen tuskaa ole tälläkään hetkellä. Mukavaakin on. Mutta jotakin vaan tapahtui. 

Päivät kiitää ja havahdun huomaamaan tärkeitä asioita hetkittäin. Kuten viime tiistaina juuri ennen nukkumaanmenoa tajusin, että oli rakkaan äitinä poisnukkumisen kolmas vuosipäivä. Ennen nukkumaanmenoa vielä muistelin Henryn kanssa tunnelmia ja kohtaamisia, jotka olivat ainutlaatuisia, mutta joita ei enää ole saatavilla. 

Ikävä.

Mutta olen karaistanut itseäni alkuvuodesta tämän surun suhteen: Poistin nimiä skypestä ja puhelimesta. Eihän kuolleille voi soittaa. --- Olenhan toki nähnyt poistettavat nimet luetteloissa jo useasti aiemminkin, mutta silloin en nähnyt tarpeelliseksi pakottaa itseäni painamaan deleteä. Mutta enää en pelkää unohtavani. Rakkaat ovat sydämessäni, he kulkevat mukanani.

Melkein onnistuin...

Melkein onnistuin sivuuttamaan tämän päivän. Siis ikäänkuin unohtamaan, että tänään on äitienpäivä.

Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun minulla ei ole ketään kenelle soittaa. Ei ole ketään, ketä onnitella.

Eli todellisuudessa muistin sen heti aamusta. Yritin vain painaa asian mieleni perukoille ja puuhastella kaikkea muuta ikäänkuin se kaikki veisi ajatukseni toisaalle ja unohtaisin asian. Useinhan unohdan monta tärkeää asiaa, läheisten merkkipäivistä puhumattakaan. Tänään se ei onnistunut. Kuin julistaakseen itsevaltiuttaan aivoni työnsivät esiin muistoja ja mielikuvia menneiltä vuosilta. Kaikkein mielenkiintoisimmaksi tilanteen tekee se (milteinpä hupaisaksi), että päivän pääsankariksi muistoissani nousi isän äiti.

Minulla on siis ollut kaksi mummoa: 'Viinikan mummo' ja 'Ikurin mummo'. Molempien kanssa kuljin lapsena Nyssellä Kauppahalliin ostamaan leipää ja lihaa. Älä siis ihmettele, että koen jollakin tavalla itseni syntyperäiseksi tamperelaiseksi ilman että todellisuudessa synnyin Tampereella saati sitten kävin siellä yhtään koulua. - - Mutta asiaan: Isäni äiti oli se 'Viinikan mummo' ja hän kuoli jo silloin, kun olin ala-asteella. Mielikuvani ja muistoni hänestä ovat siis varsin lapsi-perspektiivisiä ja katkonaisia. Muistoja on laidasta laitaan, kuten: 

Mummon kanssa housu-ostoksilla seitsemän vanhana Hämeenkadun vaateliikkeessä. Mummo oli todella tarkka tyylistä. Sain khaki-housut. 

 Mummon kanssa talon edessä. Ei saanut sylkeä eikä viheltää. Ne olivat huonoa käytöstä - jätkämäistä.

 Mummolla kylässä. Olohuoneen seinällä suuri peura-aiheinen maalattu kangas. Sen oli maalannut pappa. Sen edessä piirongin päällä oli jokaiselle lapselle suuri punavalkoinen tikkari ja Marianne-karkkeja.

Mummon käheä ääni, ryppyiset kasvot ja puolihame. En muista ikinä nähneeni mummolla housuja. Ei mummo silti ollut mikään mamma - hän oli kaupunkilainen, käytti nahkaista käsilaukkua, korkokenkiä, poltti tupakkaa ja kiharsi hiuksensa.    

Listaa voisi jatkaa. Todellisuus on se, etten oikeastaan osaisi aikuisten tavalla kuvata mummon persoonaa. Enkä paljoa muutakaan hänen ajatuksistaan ja haaveistaan. Tosin en tiedä, millaisia haaveita sodanjälkeisen Suomen naisilla olisi ollutkaan verrattuna nykypäivään. Millaisia haaveita kantaisi sisimmässään nainen, jolle syntyi heti sodan jälkeen kolme lasta ja jonka mies sairastui sodassa? Käytännössä osittain yksinhuoltaja pula-aikana. Sisukkuus siinä ainakin kasvoi. Olen nimittäin kuullut useinkin tarinan siitä, kuinka mummo käveli kerran Epilän nahkatehtaasta perjantai-iltana palkkapussi käsilaukussaan, kun hän joutui ryöstetyksi. Tai meinasi joutua, sillä hän päätti olla luopumatta kallisarvoisesta omaisuudestaan ja löi ryöstäjää käsilaukulla niin että tämä joutui pakenemaan. 

Olen siis omistanut tämän vuoden äitienpäivän 'Viinikan mummon' muistolle. Olen kiitollinen juuristani ja siitä sukupolvien ketjusta naisia, jonka osa saan olla.   


(Jälkihuomautus: Viinikka ja Ikuri ovat kaupunginosia Tampereella.)    

Whitney Houston in Memory.

Vielä muutama päivä...

Vielä muutama päivä jäljellä tätä vuotta ennenkuin on aika sanoa 'Näkemiin' ja avata ovi uuteen. Oven avaaminen on mielenkiintoinen ajatus sinänsä. Joskus sitä voi olla fyysisesti läsnä, mutta henkisesti ovi on tiukasti kiinni. Luulisin, että tiedätte mistä puhun, onhan Suomessa jauhettu jo vuosia muunmuassa l-a-a-t-u-a-j-a-s-t-a. 

Sitä tässä pohdin, että mistä lähtien ihmisille on täytynyt opettaa läsnäolosta?

Vauva osaa olla läsnä hetkessä - oikeastaan mitään muuta hetkeä kuin 'tässä ja nyt' ei pienelle lapselle olekaan. Milloin siis kyky olla aidosti mukana katoaa? Ja milloin meistä tuli niin kärsimättömiä, että mitään ei voi odottaa? Ja milloin meistä tuli niin tärkeitä, että meidän pitäisi olla kaikkien saatavilla 24/7/365?

Älkää ymmärtäkö väärin: en pura täällä kiukkuani tai turhautumaani mistään erityisesti. Meillä on vietetty leppoisaa joulunaikaa yhdessä minun nuoremman veljeni kanssa. Täällä on vaan flunssainen nainen, joka antoi itselleen juuri tänään luvan pohtia kulunutta vuotta. 

En malttanut olla selaamatta Blogi-arkistosta vuodentakaisia tunnelmia. Paljon intoa uuteen ja paljon tavoitteita, mutta toisaalta myös paljon surua. Kesällä, kun kävin Suomessa, katselin mummon kuihtunutta olemusta. Ajattelin hiljaa mielessäni, että en millään jaksaisi kohdata vielä uusia hautajaisia... ja että en millään jaksaisi uutta suruvuotta. Äkkipikaisesti ajateltuna paljon itsekkäämmin ei voisi ajatella, mutta oli siinä muutakin kuin minun tunteeni ja hautajaisvalmistelut: suvun traditiot ja roolit sekä rakkaasta ihmissuhteesta luopuminen. Mummon poisnukkuminen tarkoitti lopullisia jäähyväisiä yhdelle aikakaudelle. 

Eikä minulta kysytty niihin jäähyväisiin lupaa.

Huomaan, että suru minussa on tällä hetkellä enemmän haikeutta. (Siis se osa mikä ei ole puhdasta ärsyyntyneisyyttä.) Se on haikeutta jonnekin. Ei välttämättä paikkaan, vaan ehkä johonkin muistoon ja tunnetilaan. Parhaista hetkistä ei ole valokuvia, ne ovat piirtyneitä syvälle sisämpään. Piirrontarkasti ja kokonaisvaltaisesti. Niihin eivät riitä sanat.

Niin, tästä tuli siis vielä yksi suruvuosi. Mutta oli paljon muutakin. Elämää. Kiitollisena sanon 'Näkemiin'. Mitä taasen tulee tulevan vuoden tavoitteisiin: jatkan siitä mihin jäin. Minulla on vielä sama päiväkirjakin, joten ehkä on luontevaa jatkaa samoilla tavoitteilla. Joka tapauksessa olin ylimitoittanut ne niin, ettei pääse ainakaan syntymään pelkoa, ettenkö haastaisi itseäni. Haastan kuin haastankin, mutta eniten haastan itseäni olemaan enemmän läsnä henkisesti. Ja vieläpä niin, että hyväksyisin kulloisenkin päivän juuri sellaisena kuin se tulee vastaan, riittävänä ja arvokkaana. Lahjana.  

PS. Meillä soi vielä joulumusiikki. Nyt tunnelma on muuttunut hieman klassisempaan. Klikkaa: ANDREA BOCELLI.

Hautajaismatka.

Saavuin siis eilen Suomeen. Lentomatkan pelasti kirja ja iPod.

Nuorempana kuuntelin musiikkia lähes jatkuvasti, mutta nyt mulla on ollut joitakin vuosia 'hiljaisempi jakso'. Ehkä ympärillä on ollut niin paljon hälyä, että olen kaivannut hiljaisuutta. Tai sitten en ole jaksanut etsiä tarpeeksi tunnekielelleni sopivaa musiikkia. Sillä sitähän musiikki on minulle paljon ollut - kanava ilmaista tunteita. Voisin kirjoittaa aiheesta paljonkin, mutta hyvä yksinkertainen esimerkki on se, että esimerkiksi sen levyn biisit, joita kuuntelin yli kymmenen vuotta sitten lukiessani Sinuhe Egyptiläistä, nostaa automaattisesti esiin (missä vaan) tunteen, joka syntyi kirjaa lukiessa. Ja se tunne ei siis yhtään liity varsinaisiin lyrikoihin ja sanoihin. Sama efekti on yhdellä pirtsakalla pop-levyllä, jota satuin kuuntelemaan lukiessani kirjaa, jonka tarina sijoittui toisen maailmansodanaikaisen Prahan juutalaisyhteisöön. Tunne on siis haikea. Ristiriitaista, mutta ei sinänsä yllättävää. Meidän muistimme on niin kokonaisvaltainen ja taiteet - kuten musiikki ja kirjallisuus - vaikuttavat vahvasti kokemusmaailmaamme ja meidän muistiimme jää myös jälkiä tunnekokemuksista. Tai ennenkaikkea niistä.

Tämänhetkiseen tunteeseen sopii parhaiten Chill Cafe: Hiding Place. Tämä biisi tulee varmasti aina muistuttamaan minua syksystä, jolloin Bangkok kohtasi pahimman tulvan miesmuistiin ja  samaan aikaan mummo nukkui pois. 

Tuntui hyvältä tulla Suomeen, kun veli odotti kentällä. Minulla on vielä täällä perhettä. En tullut Suomeen tapaamaan mummoa, sillä hän on jo lähtenyt. Tulin kunnioittamaan hänen muistoaan ja kohtaamaan luopumisen yhdessä perheeni kanssa. Olen mielettömän kiitollinen kaikista näistä vuosista, jotka sain jakaa mummon kanssa. Tällä viikolla on aikaa miettiä ja muistella menneitä vuosia. Kuten joku veljistäni ilmaisi: Mummo oli todellinen suvun matriarkka, nainen, joka eli pitkän elämän ja jota suuresti kunnioitimme. 

I miss You.

Kuva by: Ashleigh Mättö

Mummo nukkui pois perjantaina. Hän oli 89-vuotias. Hassua kuinka tällä viikolla itseasiassa pohdin, että jos ensi vuosi tulee, niin järjestän elokuussa suuret juhlat. 

Paljon ois aihetta lapsella kiittää.

Jumalan lahjoja kaikille riittää.

Päivä jo yksikin aamusta varhain

iltahan ehditty lahja on parhain.

Kauniina nauhana vuosien päivät

helmenä jokainen muistoksi jäivät.

Elämän päivien ketju on kallis.

Isä ei yhden ees kadota sallis.

Lapsonen siis kätehes yhtehen liitä

kaikista päivistä Jeesusta kiitä.

Aina se muistaos tänään on juuri

varattu Sinulle siunaus suuri.

Surusipuli.

Unimaailma on siitä jännä, että siinä voi mennä sekaisin mennyt, nykyhetki ja kaikki mahdollinen. Yhdessä hetkessä jotain ja toisessa aivan jotain muuta. 

Aamulla heräsin siihen, että näin unta äidistä. Itse unessa ei nyt ollut kertomisen vertaa tolkkua, mutta sen se aiheutti, että painoin parikin kertaa herätyskellon torkkua ihan vaan re-loadatakseni itseni ennen heräämistä edes hieman vähemmän melankolisella startilla päivään. 

Suihkussa tosin huomasin, kuinka mun ajatusmaailma eli jo aivan omaa elämäänsä liittyen suruun ja hautajaisiin. Jostakin päähäni oli pälkähtänyt muistikuva tilanteesta, jota en pysty mitenkään muistamaan, missä ja milloin ja kuka. Enkä edes tarkaa sitaattia. Mutta ytimenä oli tunne, joka oli syntynyt, kun joku vuodatti kokemustaan hautajaisista, joissa lähiomainen oli ollut vielä ihan murtunut, vaikka poisnukkumisestakin oli jo pari viikkoa... kuinka tämä murtunut ei vielä oikein osannut koota itseään. Ikäänkuin heti kuoleman jälkeen alkaisi voimakas suru ja itku vaan tulisi voimalla... niin että parissa viikossa hautajaisiin mennessä itku olisi jo pehmentynyt ja hetken kuluttua jo normaali arki voisi jatkua siitä mihin se jäi ennen tätä ikävää väliepisodia. 

- - Ja tätä siis kelasin unenpöpperöisenä suihkussa (Välihuomautus teille jotka ette vielä tiedä tätä: Mun aivot vaan saattaa alkaa aamulla prosessoimaan juttuja ja joskus jopa asioita loksahtelee paikoilleen. Joskus. Mutta aina ei edes tapahdu prosessointia. Mutta silloin kun tapahtuu, saattaa aamukahviseuralainen kuulla pitkiäkin sepustuksia mistä tahansa aiheesta, riippuen siitä mihin pohdinnat ja ahaa-elämykset ovat liittyneet.)

Oletteko koskaan huomanneet itsellänne tämänkaltaisia tunne-muistikuvia? - Ne on aika voimakkaita ja ei-kovin-selitettäviä. Uskon oikeastaan, että ne voi paljastaa jotakin meistä ja avata uusia asioita, kun niitä jää pohtimaan.

Niin, pohdin siis hautajaisia ja niiden kulttuurisidonnaisuutta. Mietin, kuinka suomalaiset hautajaiset (monien muiden juhlien tavoin) on hiljaiset. Ja mitään mielettömiä tunteenilmaisuja ei odoteta. Kukaan ei edes välttämättä itke ihan kyyneliin asti. Toisinkin on ollut: Itämerensuomalaisten ja slaavilaisten kansojen keskuudessa (= Karjala) on aina 1900-luvun alkuun asti ollut tapa, että naiset esittävät esimerkiksi hautajaisissa itkuvirsiä. Itkijän kautta purkaantui sekä itkijän oma että myös yhteisön suru. Myös raamatunaikaan Lähi-Idässä oli tapana, että  hautajaisissa oli erillisiä itkijöitä ja valitusvirsien laulajia. Kovin tunnepitoista.

En kylläkään ole mikään hautajais-asiantuntija. Jos sellaisia onkaan. Mutta omat kokemukset kertovat ainakin jotakin minulle itselleni. Päätin siis myös reflektoida omat hautajaiskokemukseni ja onnistuin kaivamaan niitä muistini lokeroista tasan kuusi. Eikä niissäkään kaikissa järinsuurta surua ole (kunnes se kolahtaa kunnolla):

1 - Ala-asteen opettaja pyysi meidän luokan kuorolaisia laulamaan jonkun hautajaisiin, joissa hän oli kanttorina. Muistan viileän päivän ja seisomisen kirkossa ylhäällä urkujen vieressä. 

2 - Isän äiti eli 'Viinikan mummo' kuoli kun olin ala-asteen viimeisillä luokilla. Äiti ompeli meille lapsille mustat paidat. Selkeä muistikuva on myös muistotilaisuuden voileipäkakuista ja täytekakuista, jotka olivat erityisen hyviä ja ne oli isän serkunpojan tekemiä. Ei siis varsinaista muistikuvaa varsinaisesta mummon suremisesta. 

3 - Ukki (äidinisä) kuoli kun olin 16. Ukkia surin itkemälläkin ja niissä hautajaisissa soitetusta Albininin säveltämästä Adagiosta (click) tuli minulle symboli surumusiikista. Hautajaisissa taisin olla myös hieman huolissaan siitä, etteivät pojat (serkukset) käyttäytyisi liian hilpeästi tilanteeseen nähden...

5 - Isän hautajaiset. En ollut mitenkään varautunut isän poismenoon, mutta siitä huolimatta vielä pari päivää ennen hautajaisia ajattelin voivani puhua-ja-vaikka-mitä hautajaisissa ilman mitään ongelmia. Toisin kävi. Olin sanaton ja itkin tai koitin hillitä itkuani. Kirjaimellisesti.

6 - Äidin hautajaiset. En tällä hetkellä edes muista yritinkö enää sanoa arkulla mitään kun se ei kerran onnistunut niin mainittavasti isänkään hautajaissa. Kyyneleet vain valuivat noroina pitkin poskia.

Mihin siis päädyin kaikella tällä pohdinnalla? - En oikein tiedä. Olen tänään miettinyt, kuinka ihmisen elämä on pyhä ja ainutkertainen. Niin syntymä kuin kuolemakin ovat merkityksellisiä, yhteisöllisiä tapahtumia. Ne eivät ole pieniä ohitsekiitäviä tapahtumia kalenterissa, vaan niihin liittyy jotakin paljon syvällisempää. Jokainen ihminen jättää meihin jäljen. Omassa sisimmässäni on surun sipuli, joka toisinaan muistuttaa itsestään aavistuksella haikeutta keskellä iloista hetkeä, toisinaan se kääriytyy esiin vahvemmin itkuna ja kaipauksena. Enää se ei ole niin kitkerä vaikkakin yhtä todellinen. 

Vuosi sitten kesällä istuin parvekkeella ja kirjoitin päiväkirjaani runon siitä surusta, joka sisälsi vielä niin paljon luopumisentuskaa, ettei se löytänyt toivon säkeitä. Luopuminen on joskus vaikeaa. Samoin kuin kipeiden asioiden kohtaaminen on vääjäämättä raskasta. Mutta ilman tummeja värejä ei synny kontrastia kirkkaille väreille. 

Harmaus ei ole se, millä haluan värittää elämäni.       

Lehtien lomassa.

Tällä viikolla Bangkokin kadut loistavat tyhjyyttään. On paikallinen uusi vuosi ja ken vain on kynnelle kyennyt, on lähtenyt maalle. Nautin kaupungin hiljaisuudesta, kiireettömyydestä. Se ikäänkuin antaa luvan olla, lueskella, pohdiskella, löytää hiljaisuudesta sen äänen joka ei ensimmäisenä rynnistä ulos. Kuuntelu, tarkkaavaisuus, aitous.  

Tykkään aina silloin tällöin lukea henkilöhaastatteluja ihmisistä. Ne eivät kerro ainoastaan niistä ihmisistä vaan myös tarinaa meidän yhteiskunnastamme. Mistä puhutaan, mistä vaietaan. Mitä halutaan milloinkin korostaa. Tänään huomasin, että on joitakin lausahduksia, jotka ovat jääneet minun sisälläni elämään. Oli pakko kaivaa lehdet uudestaan esiin.

Maarit Tastula (Eeva, Loka2010) kertoo, kuinka hänelle vapaus on tärkeä sana: 

Hän kuvitteli pitkään, että vapaus tarkoitti riippumattomuutta muista ihmisistä. Lapsena nähtyjen länkkerien yksinäiset sankarit olivat luoneet harhakuvitelman, että sankarit pärjäävät aina omillaan, eikä apua pyydetä edes hengenhädässä. 

 - - -  

Maarit alkoi vasta lasten kautta tajuta, että oli ymmärtänyt vapauden käsitteen aivan nurinkurisesti. Lapsi on syntyessään kiinni napanuorassa eli roikkuu kirjaimellisesti äidissä. Riippuvuus toisesta ihmisestä ei siis ollutkaan poikkeustila, vaan olennainen osa koko ihmiseksi kasvamista. 

"Toisaalta vanheneminen on tehnyt myös riippumattomaksi muiden mielipiteistä. En enää päätoimisesti tuhlaa aikaa pohtimalla, mitä muut minusta ajattelevat, vaan yritän olla se ihminen, joksi minun oli tarkoitus tulla. Ehkä kyse on aikuistumisesta. Hyväksyn vihdoin itsessäni sekä hyvät että huonot puolet, myös ristiriitaiset. Uskallan kulkea omaa tietäni, koska tunnen, että  näin on hyvä."

Jään kerta toisensa jälkeen maiskuttelemaan suussani sanoja vapaus ja ristiriitaisuus. Mietin millaisia ovat ne muotit ja mielikuvat, joita me naisina otamme yhteiskunnalta, perheeltä ja ystäviltä vastaan. Mikä ajaa meidät tekemään valintoja? Mikä aiheuttaa meissä sen, jota Maarit nimittää arvaillen aikuistumiseksi? Milloin se tapahtuu? Että uskallamme enemmän olla, hyväksyä elämän ristiriitaisuuden - ja oman sisimpämme ristiriitaisuuden. Ei ole yhtä ehyttä. Elämässä on monta kerrosta. Meidän sisimmässämmekin on monta kerrosta, monta muistoa ja haavetta, eivät ne kysy lupaa eivätkä ole aina sulassa sovussa keskenään. 

Vaatii kasvaneisuutta ja jatkuvaa uudistumista hyväksyä ristiriitaisuudet itsessään, mutta myös toisissa. Nostaa katse yhteiseen, vaalia sitä, rakentaa, antaa tilaa.

Aitous on ihailtavaa. Tosin sanottuani tämän huomaan, että sanalla on eri merkitysvivahteita riippuen siitä, oliko kyseessä 20-, 30-, 40- vai 50-vuotias. Oma ääni täydentyy täyteen mittaan elämänkokemuksissa, kohtaamisissa, peileissä.

Ilman sinua en olisi minä.

Vielä pysäyttävämpää oli lukea Ulla-Maija Paavilaisen (Gloria, Touko2010) kuvaus siitä, kun hän nelikymppisenä menetti äitinsä. Ehkä hätkähdin, sillä en osannut mitenkään varautua jutun uuteen käänteeseen (aihe ei ollut suru) ja niihin tunteisiin, joita tarina minussa herätti. Tarina alkaa jostakin lomamatkasta, jossa hän on uima-altaan pitkäpinnaisin äiti, joka ei huuda lapsilleen... ja saa siitä amerikkalaisrouvalta kehuja:

En kertonut daamille, mikä oli pitkäpinnaisuuteni takana. 

Oma äitini oli kuollut vähän aikaa sitten. Minusta oli tullut orpo.

Olkoon miten vastaanpanematonta tahansa, orvoksi jääminen on hirvittävä kohtalo aikuisellekin, nelikymppiselle naiselle. Sellaista yksinjäämisen tunnetta ei ikinä haluaisi oman lapsensa kokevan liian varhain.

Sillä äidin tehtävä on pysyä järkkymättä lapsensa rinnalla. 

Joskus siihen vain on vähemmän aikaa kuin joskus toiste.

Siinä se oli. Ensimmäistä kertaa huomasin jonkun toisen käyttävän itsestän sanaa orpo. Se oli lohduttavaa. Niin minä olen ajatellut itsestäni, mutta hieman arkaillen, anteeksipyydellen. Ikäänkuin epävarmana olen pohtinut, kuuluuko orpo sanana vain keskenkasvuisille lapsille, vai voiko sitä käyttää myös aikuisesta. 

Ja kuitenkin suru ja menetys on yhtä todellinen. 

Enkä vieläkään pysty sanomaan aivan kuin vasta pakon edessä, että minulla ei ole enää vanhempia. Siis tarkoitan niitä tilanteita, joissa esittäydytään, puhutaan Small Talk:ia - mistä ollaan kotoisin, missä perhe asuu ja niin edelleen. Minun perheeni asuu Suomessa - ja onneksi useimmiten keskustelu saa sen jälkeen uusia suuntia. Hiljaa sisälläni jään pohtimaan: Kaikki eivät asu.

Ihmisen rakkautta ei voi varastaa, sen saa lahjana. Myös rakkauteen kuuluu ristiriitaisia tunteita: läheisyyttä, mutta myös pelkoa sen menettämisestä. Jollei vapaasti avaa sydäntään, sisimpänsä kerroksia, ei voi kasvaa luottamusta ja läheisyyttä. Onnea. Sitä on todellinen vapaus: suostua lähelle toista, antaa omastaan - jopa haavoittumisen uhalla. Ja haavoittuvaisuus on varmaa. 

Yhtä varmaa kuin ilo ja suru.

- - - en tiedä onko kenelläkään muulla tapana käydä sisäistä vuoropuhelua lehtien tarinoiden kanssa, mutta minulla se näyttää olevan loputon tarkkailun ja pohdiskelun maailma. Yksi monista peileistä.

Kuolema ja suru.

Eilen jälleen yksi kuolinviesti tavoitti minut. Kuolema pysäyttää aina. Se myös näyttää penkovan itse kunkin sisintä ja nostavan esiin kaiken sen, minkä arjen kiireen keskellä tavallisesti haluaa laittaa sivuun.

Tällä viikolla suru on muutenkin ajankohtainen, sillä äidin kuolemasta tulee lauantaina kuluneeksi tasan vuosi.

Huomaan suruni pehmentyneen. Se ei ole enää niin repivää ja tuskaista kuin alussa. Tottakai se tekee vieläkin kipeää, mutta pehmeämmin. Tuntuu, kuin meissä ihmisissä olisi sisäänrakennettuja kerroksia ja jotkut asiat halkaisevat ne, muistuttaen itsestään aina silloin, kun jokin tapahtuma, asia tai vaikkapa haju koskettaa niitä. Muistot ovat portteja elämänkokemuksiin ja kaikkiin niihin tapahtumiin, jotka muovasivat meistä juuri tällaisia joita olemme tänään. Uskon, että äkkiseltään suurin osa meistä ajattelee, että ei haluaisi niitä muistoja (joillekinhan ne ovat myös traumoja) eikä haluaisi, että aina yhtäkkiä missä ja milloin vaan voidaan sisimmän haavat repäsit auki ja taas sitä huomaa olevansa keskellä sisäistä myllerrystä... Mutta kun asiaa pohtii kauemmin, voi kenties huomata siinä piilevän toivon säteen: jokainen kerros ja prosessi on matka kohti ehyempää minää. Minun ei tarvitse olla sama minä aina vaan voi edelleen muuttua, kasvaa, pehmetä ja tulla syvällisemmin tietoiseksi elämästä. Jotkut asiat näyttävät kulkevan kanssamme läpi elämän. Niistä me myös usein ammennamme elämänviisautta ja uskoa selviytymiseen. 

Surun ja haavat voi siis ottaa myös mahdollisuutena.

Surun kipeimmällä hetkellä minusta tuntui, etten oikein tavoittanut Taivas-toivon aspektia. Myönnän sen ihan rehellisesti. Tuntui, ettei näkökykyni yltänyt sinne asti. Tässä ja nyt tuntui niin pistävän kipeältä, että sen kivun kantamisessa oli tarpeeksi.  Ehkä myös luuloni olivat vääriä. Kenties odotin ja luulin tuon toivon olevan jotain viilentävää tuulahdusta ja rauhallista henkäystä suruuni - jotain, joka vesi surun hetkessä pois ja toisi ilon ja rauhan tilalle. Pyyhkisi kerralla kyyneleet. Eikä se ollut sitä ainakaan silloin. Minua lohdutti todella paljon se, kun ystäväni sanoi minulle jouluna, että: "Eihän taivas-toivon tarkoitus olekaan viedä surua ja ikävää pois. Toivo on se, joka estää surua muuttumasta epätoivoksi."

Niin, minulla on toivo valoisammasta tulevaisuudesta. Kivunkin keskellä huomaan sisälläni pienen toivon säteen, joka luo valoa pimeyteen. 

En vain uskalla katsoa huomiseen, vaan uskallan myös olla aito tänään.

Suruaika #7.

(Kuva: Ashleigh Mättö)

Tänään olisi ollut äidin 62-vuotissynttärit. Kun pohdimme tänään asiaa ääneen Henryn kanssa niin tietyllä tavalla se shokeerasi: Eihän äiti ollut edes normaalissa eläkeiässä! Välillä sitä ei oikein tajuakaan, kuinka lyhyeksi hänen maanpäällinen elämänsä jäi, sillä sairaus muutti kaiken. Sairauden aikana yksikin vuosi tuntui mielettömän pitkältä ajanjaksolta ja välillä sitä oli vaikea muistaa, millaista oli ennen - eikä sitä ehkä aina halunnut muistellakaan, sillä se olisi tehnyt liian kipeään senhetkiseen realiteettiin nähden, koska siihen elämäntilanteeseen piti sopeutua. 

Täytyi ihan pysähtyä miettimään ja katsomaan kuvia. Esimerkiksi kymmenen vuotta sitten otetuissa hääkuvissa äiti oli kuin kuka tahansa viiskymppinen pullea suomalaisnainen... mutta sitten yhtäkkiä kun katsoo kuvaa kesältä 2008 eli 8 vuotta häiden jälkeen (yllä), niin siinähän on harmaahapsinen mummeli. Oikeasti: Kuinka nopeasti ihmisen olemus voikaan muuttua niin totaalisesti! Kuvista näkee, kuinka rankkaa on, kun munuaiset lakkaa toimimasta ja jalat amputoidaan. 


Vanhentunut olen tässä kaikessa itsekin. En ehkä ulkoisesti niinkään radikaalisti, mutta sisäisesti kyllä.

Mutta jottei nykytodellisuus unohtuisi, niin myös huomenna on synttärit: vanhin veljeni täyttää 38v. Ja vaikka olen tiennyt lahjan, jonka haluan antaa hänelle, jo monta viikkoa, olen tietenkin unohtanut käydä ostamassa sen... joten myöhästyy sekin. Onneksi veljet eivät ole kovin pikkutarkkoja näissä asioissa ;) Taidankin heti laittaa puhelimeen muistutuksen, että muistan edes soittaa - yleensä kun muistan asiat vielä silloin, kun on aikaerojen takia liian aikaista, mutta illalla kaikki oleellinen on jo kadonnut väsyneestä päästäni... 

Tällaista siis tänään. Antoisaa viikon jatkoa kaikille!

Suruaika #6.

Kerrassaan jännä juttu. Huomasin nimittäin, että heti kun olin viime syyskuussa kirjoittanut blogiin sekalaisia ajatuksiani rooleista ja niiden vaikutuksesta elämään, alkoi sisäisessä maailmassani uusi prosessi: Kun katsoin peiliin, niin näin isän. Viikkojen ajan tarinat, muistot, ilot ja surut tulvivat mieleeni. Monta kertaa jäsentelin jo mielessäni hienon muistokirjoituksen isästä. Ikinä en kuitenkaan ole saanut sitä kirjoitettua - ikäänkuin kynnys olisi liian korkea enkä haluaisi näin yhtäkkiä sanoa mitään niin yksioikoista ja sellaista, joka antaisi jotenkin puolinaisen kuvan ja latistaisi suhteeni isän kanssa. Kirjoittaminen on siis jäänyt. Eikä tämänkään tekstin tavoite ole muistokirjoitus. En ole siihen mitenkään valmis - vielä.

Vastaus siihen, miksi peilistä katsoi isä, on hyvin yksinkertainen: Minussa on todella paljon isää. Siis jopa paljon enemmän kuin äitiä. En nyt puhu ulkonäöstä, sillä raskaat silmäluomet on kasvojen vahvin piirre ja ne tulee äidiltä. Tosin kasvojeni muoto on ehkä enemmän isää ja kasvoissani on muutenkin samanlaisia luomia kuin isällä, mutta niistä huolimatta vaaleus ja silmät taitavat voittaa. Tarkoitan joitakin luonteenpiirteitä ja hahmotustapaa. Pohdin eri tilanteissa viime vuonna niitä äidin ominaispiirteitä, joita arvostin hänessä ja peilasin niitä itseeni. Ne eivät olleet minun piirteitäni. Ne eivät löytyneet minun vahvuuksistani, vaikka kuinka huomasin ajattelevani, että naisena se olisi kenties elämässä joskus helpompaa jos niin olisi. Jos. 

Niin, toisina päivinä on helpompi hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on, ja toisina päivinä sitä kyselee kaikenlaista ja olisi valmis vaihtokauppoihin.

Minun tempperamenttini on enemmän isältä. Se on kiivaampi ja ulospäinsuuntautuneempi kuin äidin rauhallinen ja sisäänpäinkääntynyt luonne. Minulla ei myöskään ole sitä tietynlaista pikkutarkkuutta, jota huomaan joissakin veljissäni ja äidissäni (Mikä rikkaus omata suuri perhe: on paljon vertailupintaa.... hahah). Nauroinpa tässä yhden kerran sitäkin lapsuusmuistoa, kun tokaluokkalaisena hammaslääkäri löysi suustani viisi reikää, enkä enää ensimmäisen paikkauksen jälkeen suostunut avaamaan suutani. Seuraavalla kerralla äidin sijasta isä tuli mukaan hammaslääkärin vastaanotolle. Oli paras avata suu. Minulla oli isän kanssa paljon keskusteluja ja myös yhteenottoja. Ja sovintoja.

 Olen paljon miettinyt sitä, että joissakin suurissa elämänvalinnoissa ja käännekohdissa isä oli yllättäen usein ensimmäinen, joka ymmärsi päätökseni syvyyden ja tuki sitä. Ei ehkä heti, mutta jonkin ajan kuluttua. (Totesin 'yllättäen' ehkä siksi, että minulla oli loistavat välit äidin kanssa ja pystyin puhumaan hänen kanssaan kaikesta - ja moni muukin. Mutta hän oli ehkä enemmän hiljaisempi kuuntelija, ei vahva argumentoija.) Isä oli oppinut lukemaan minua ja usein kävikin niin, että yhtäkkiä hän tuli ja antoi rohkaisevan ja puoltavan lauseensa. Aina en edes sitä ymmärtänyt. Yhdenkin kerran, kymmenen vuotta sitten, hän sanoi kuin ohimennen eteisessä Henrylle ja minulle jonkun neuvon sanan koskien minun lahjojani. Siinä vaiheessa en sitä niin kuunnellut enkä ajatellut, mutta elämä opettaa ja eri tilanteet ovat tuoneet kokemusta ja peilauspintaa. Isä oli oikeassa. Isä itseasiassa näki ja rohkaisi eteenpäin asioissa, joista harvemmin naisena saa tunnustusta. 

Elämässä kultaakin arvokkaampia ovat ihmiset, jotka tuntevat sinut hyvin, ovat aidosti kiinnostuneita sinun elämästäsi ja parhaastasi ja ovat rehellisiä sinua kohtaan. 

Mitä vielä sanoisin? Minulla on ikävä isää ja suren kaikkia niitä menetettyjä mahdollisuuksia puhua isän kanssa. Huomaan kolmekymppisenä katsovani elämää eri näkökulmasta kuin nuorempana ja olisi niin monta asiaa, joista nyt halausin keskustella isän kanssa.

Ja ne isältä perityt ominaispiirteet: olen kiitollinen niistä. En sittenkään olisi minä vaan joku muu, jos kieltäisin ne. Jotkut asiat vaan näyttää tulevan elämässä uudelleen pohdittaviksi ja arvioitaviksi, vaikkei mitään suurta kriisiä olisikaan. Elämän mielekkyys ja onnellisuus syntyy pitkälti siitä, että tuntee itsensä, on sinut itsensa kanssa ja arvostaa lahjaksi saamaansa elämää eläen sitä päivä kerrallaan läsnä ollen, eikä haahuile JOS-maailmassa.     

   

Suruaika #5.

Tässä kuvassa sekä nauretaan että itketään.

Suomalaisilla on sellainenkin erikoislaatuinen perinne, että nimipäiviä juhlitaan.

Tammikuun neljäs on minun nimipäiväni. Eli tänään. 

Väistämättäkin ajatukseni ovat olleet jo pari päivää perheessä ja muistoissa.

Äiti osasi tehdä nimipäivästäni juhlan. Ja nimestäni yleensäkin. Kuulin lapsena monta kertaa tarinan siitä, kuinka äitini koki saaneeni nimeni Jumalalta ja kuinka olin Jumalan lahja. Nimipäivän kunniaksi leivottiin aina täytekakku ja useimmiten sain lahjankin.

Viime vuoden nimipäivä oli hieman erilainen. Surullinen, mutta omalla tavallaan myös kaunis. Kävi näet niin, että kun palasimme uudenvuodenvietosta ystäviemme mökiltä, löysimme ensin sunnuntaina mummon lattialta sänkynsä vierestä erittäin huonossa kunnossa. Ambulanssihan siinä täytyi soittaa. Sitten maanantaina aloimme metsästelemään tietoja siitä, mihin sairaalaan mummo oli ensiavusta viety. Tiemme ohjautui Hatanpäälle. Ja kun pääsimme sieltä äidin asunnolle, saimmekin kuulla, että hänetkin oli viety aamulla sairaalaan, koska yllättäen oli ollut pahoinvointia... joten siitä sitten pakkasessa jatkamaan matkaa ja etsimään äitiä TAYS:sista. (Näin välihuomautuksena voinen todeta, että ainakin nykyisin osaan suunnistaa eri osastoille molemmissa sairaaloissa melko helposti.) Päivästä muodostui siis "perhetapaamisia eri sairaaloissa". Samalla tajusin, kuinka viimeinen Suomi-lomaviikkoni suunnitelmat menisivät totaalisen uusiksi, sillä minun ei vain pitäisi siivota mummon asuntoa, vaan myös käydä katsomassa äitiä ja mummoa aivan eri puolilla kaupunkia olevissa sairaaloissa.  

Mutta siihen maanantaihin. Se oli siis tasan vuosi sitten. Ja kun seisoimme siellä TAYSin akuutilla sydänosastolla avohuoneissa, joissa kaikki koneet piippailivat ympärillä, niin tajusin seinällä roikkuvasta kalenterista, että päivä oli nimipäiväni. Se oli kaikessa siinä tuoksinassa kokonaan päässyt unohtumaan. No, mielialani eivät olleet kovinkaan korkeat. Joululomamme alussa äidin piti mennä kahdeksi päiväksi sairaalaan vaihtamaan rutiinitoimituksena dialyysissa tarvittava fisteli. Se pari päivää venyi yli kahdeksi viikoksi. Lue: siinä meni koko joulu. Nyt kun äiti oli juuri muutamaa päivää aikaisemmin päässyt kotiin, olisi sitä kotijaksoa toivonut vähän aikaa kestävänkin. Mutta sairaalassa jälleen oltiin, ja se kaikki siinä hetkessä (sairaanhoitohenkilökunnan mitäänsanomattomat vastaukset kysymyksiin, tehostetun valvonnan huoneessa oleminen ja tieto siitä, että äidille tehtäisiin alkutoimenpiteenä ylimääräinen dialyysi, koska keuhkoihin oli päässyt kertymään vettä, mikä aiheutti hengenahdistusta ja huonoa oloa) toi vain mieleeni muistikuvan siitä, kuinka 15-vuotiaana vierailin ukin luona sairaalassa ja hänellä kertyi vettä keuhkoihin. Ja se oli viimeinen kerta, kun kohtasin ukin. Jotenkin se päivä konkretisoi sen, että olen Suomessa vain viikon ja äiti ei välttämättä jaksa enää kauaa. Eikä ehkä mummokaan.

Kaiken sen keskellä, happikoneessa, äiti oli iloisella tuulella. Hän naureskeli ja veljenikin vitsaili. Meillä oli siis myös hauskaa. (Ehkä meille on kehittynyt näinä vuosina oma tapa vitsailla.) Ja kun sitten päätin kertoa äidille arkisia asioita, kuten että missä päivässä ollaan menossa, kerroin, että päivä oli myös nimipäiväni. Ja samassa sieltä sängynpohjalta äiti hihkuu iloisia onnentoivotuksia ja ojentaa kätensä kätelläkseen. Minulla ei ole ollut tapana kätellä äidin kanssa. Kättely kuuluu jotenkin formaaliin kanssakäymiseen. Mutta faktahan se on, ettei sieltä johtojen keskeltä paljon muuta pysty tekemään kuin ojentamaan kätensä. Ja me kättelimme. Ja me kaikki nauroimme. Ja samalla minulla valui myös kyyneleet silmäkulmista.

PS. Äiti pääsi onneksi siltä erää kotiin heti seuraavana päivänä.  

  

Joulupuu on rakennettu.

Rehellisesti kaipasin aitoa. Edes elävää ja vihreää. Korvikkeeseen oli kuitenkin tyydyttävä. Olemme siis rakentaneet ja koristelleet joulukuusen. Vielä pitäisi ostaa jokin latvakoriste  - -  ehkä huomenna? Muuten joulukuusemme täällä näyttää olevan kultaa ja kimalletta - ehkä sopii parhaiten maan tyyliin...

Ehkä johtuu siitä, etten ole viettänyt joulua omassa kodissa kahteen viime vuoteen, että tuntuu varsin jouluiselta... sitä kun aina lähtiessään muualle ja majoittuessaan toisten koteihin on aina sellainen vieras olo (perheestä huolimatta) eikä omaa puuhastelua koe niin luonnolliseksi. Tänä jouluna huomaan eläväni tunteissani myös viime joulua, kun olimme Suomessa ja koristelin äidin asuntoa... ja sitten äiti joutuikin jouluksi sairaalaan ja vein sinne terveisinä pipareita ja joulutorttuja. Onneksi oli sentään mummo ja teimme yhdessä laatikkoja - jokin asia, joka pysyi tuttuna suomalaisessa jouluperinteessäni. Niin, huomaan tunteideni vaihtelevan laidasta laitaan samankin päivän aikana. Samanaikaisesti rikasta ja raskasta.  

Tunnustettakoon vielä, että kaikesta tästä pienestä joulupuuhastelustani ja tyytyväisyydestäni huolimatta tunnistan sisälläni pienoisen hennon äänen, joka arvioi, että oikeasti en ole tehnyt vielä paljoakaan "oikean joulun" eteen... mietin siis tässä, onko se osa tätä naiseutta vai lähinnä minun omaa sisäistä suorituskeskeisyyttäni? Ja mistä sellainen mittari tulee - ei ainakaan lapsuudenkodistani! Joten olenko liikaa lukenut sisustuslehtien täydellisiä jouluidyllejä (joissa puolet jätetään valokuvaamatta ja kertomatta?) Onko kenelläkään muulla toisinaan samanlaisia tunteita? - -  -Joka tapauksessa olen päättänyt olla huomioimatta moiset äänet ja elää jokaisen päivän sen päivän voimien mukaan. Silloin syntyy se oikea ilo ja nautintokin. 

PS. Tämän illan tunnelman loi musiikki: 

"Making Spirits Bright"

Suruaika #4.

Takana on pari intensiivistä kuukautta: tapaamisia erilaisten ihmisten kanssa ja työprojekteja. Mitä sitten on tapahtunut surulle? Yllättävästi kaikesta hiljaiselostani huolimatta se on elänyt ja voinut hyvin. Näyttää siltä, että suru osaa ottaa hetkensä. Tosin hetket voivat olla hetkittäisiä ja satunnaisia. Ne on ne yksinäiset hiljaiset hetket suihkussa, herätessä, skytrainissa istuessa matkalla palaveriin, jne. Eikä muut ympärilläolijatkaan välttämättä tiedosta surullisen ihmisen sisäistä maailmaa, koska muu ympärillä oleva elämä on niin intensiivistä ja vie mukanaan... eikä sitä välttämättä koe aina ihan sopivaksi nostaa keskusteluun kaikkea sitä, mitä omassa päässä liikkuu.

Niinä hetkinä iskee ikävä niitä läheisiä kohtaan, joiden tietää ymmärtävän ja kokevan saman muiston sisällään.

Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi viime päivinä olen miettinyt kuolinhetkiä. Rehellisesti: ainakaan omasta mielestäni aihe ei ole kovin leppoinen ja mukaansatempaava. Parempi siis olla hiljaa ja pohtia itsekseen? - - - no, nyt kuitenkin kirjoitan (ja ainakin varoitin).

Huomaan sisäistäneeni jonkinmoisen käsityksen siitä, mikä on oikea ja paras tapa kuolla. Ja se on: Kuolla omassa sängyssään nukkuessa. Niinhän meidän kauniimpi tapa ilmaista ihmisen poismenokin kuuluu: "Nukkui pois." Huomioitavaa on, että lisäsin sanan OMASSA, koska monille suomalaisille sairaala on kauhistus... No, tarkoituksenani ei ole mitenkään mollata tai kyseenalaistaa, etteikö yön aikana omaan sänkyyn kuoleminen olisi kaunis ja rauhallinen kuolema (kuten sanotaan ja mielikuva antaa meidän ymmärtää), mutta huomaan vaan itsessäni se, että jos ja kun joku ei kuollutkaan niin, niin asia synnyttää sisäistä levottomuutta. --Kaikessa karuudessa olen siis tällä viikolla pohtinut, voiko muunkinlainen kuolema olla "rauhallinen ja onnellinen"... ja että onko sänkyyn poisnukkuminen rauhallinen itseasiassa lähinnä omaisille, mutta voisiko olla niin, että moni muukin tapa lähteä pois on sille ihmiselle mahdollisesti yhtä kauniita ja rauhallisia. Eikö ajasta toiseen siirtyminen yleensä tapahdukin silmänräpäyksessä?

Tässä vaiheessa ei ole varmaan kenellekään epäselvää se, että äitini ei poisnukkunut yöllä. Hän oli ollut kotona omassa asunnossaan palvelutalossa, herännyt aamulla normaalisti, mennyt syömään yhteiseen ruokalaan ja sitten rullaillut käytävää pitkin pyörätuolilla huoneeseensa. Ja kun hän ponnisti kynnyksen yli, hän sai sydänkohtauksen. Koska kohtaus tapahtui ovella, se huomattiin heti ja elvytystäkin yritettiin, mutta enää ei ollut sen aika. Ei siis mitään rauhallisia huokauksia, nukkumisia tai omaisia ympärillä. Ei myöskään sairaalaa, mikä sinänsä on ihme, koska äiti vietti siellä (tai niissä) niin paljon aikaa.

Ajasta toiseen siirtyminen oli siis äidillä nopea. Ja se tapahtui keskellä elämää. Ja siitä äiti tykkäsi, elämästä ja päivän mahdollisuuksista nauttimisesta. Eli vaikka mielikuva poisnukkumisesta ei olekaan meidän jäljellejääneiden silmissä rauhallinen eikä järin kaunis, niin ehkä se siltikin oli sitä? Äiti ei lähtenyt pois ankeiden sairaalajaksojen aikana, eikä hän joutunut taistelemaan teho-osastolla erilaisten koneiden avulla. Sitävastoin hän sai loppuun asti elää arkeaan ja voin kuvitella, kuinka hän hymyili rullaillessaan itse ruokalasta kohti omaa huonetta. Ja sitten silmänräpäyksessä hän siirtyi ajasta ikuisuuteen ja kaikki kivut, tuskat ja vajavaisuudet oli poissa. Eikö se ole kaunista? 

Meidän käsitys on usein niin rajallinen. Ikuisuuden perspektiivistä kaikki näyttää toiselta.

Elämä & Roolit.

Huomaan pohtineeni kohta koko vuoden elämää ja meidän itsekunkin erilaisia rooleja siinä. En lupaa tästä bloggauksesta mitään järisyttäviä viisauksia, kunhan pikemminkin pohdin ääneen... ja mikäli jokin aihe puhututtaa sinua, voit mieluusti jatkaa pohdintaa...


Rooleja näyttää kertyvän aika lailla, lyhyesti olen ainakin: vaimo, tytär, sisko, miniä, täti, käly, ystävä, lapsenlapsi, kristitty, työtoveri ja sen lisäksi itse työstä voisi vielä sen moniulotteisuuden vuoksi johtaa useita rooleja, mutta siihen en tässä nyt keskity.


Jokaisella roolilla on oma historiansa. Jokaiseen rooliin kuuluu myös tietty oletettu-ja-usein-kirjoittamaton roolikäyttäytymisensä. Jos nyt mentäisiin yksityiskohtiin, niin löytyyhän sitä kirjallisuutta roolikalustostakin (kuten lääkärin valkoinen takki) ja miten sitä voi lisätä (toiset haluavat pönkittää/varmistaa esimiesasemaansa suurella pöydällä ja korkealla tuolilla). Ketä kiinnostaa, niin sosiaalipsykologinen kirjallisuus tutkii mm. rooleja ja ryhmäkäyttäytymistä. Oli vaihe, jolloin minulle riitti reflektoida omaa käytöstäni äidiltä saamani ohjeen mukaisesti: "Aikuisuus on sitä, että kantaa vastuun käytöksestään ja teoistaan." Simppeli ja yksinkertainen - teoriassa. Käytännössä eri roolit ja vastuun määritelmät saattavat vaihdella paljonkin. Ja kaikkeen tähän vaikuttaa sekä oma henkilöhistoria, perheen kulttuuri, elämäntilanne, yhteisön kulttuuri jne.


Henkilökohtaisesti olen huomannut itselleni kaikkein vaikeimmaksi sen, kun ulkopuolelta asetetaan tiukka boksi ja odotus, miten mikäkin rooli tulisi toteuttaa. Vaikka rehellisyyden nimissähän on lukuisia tapoja toteuttaa erilaisia rooleja ja vastuita elämässään, niin näyttää siltä, että joillekin ihmisille yksi-ja-tietty-heille-tuttu-tapa on se ainut ja oikea, ja siitä kyllä kuulee, jos joku poikkeaa tästä roolista. Toisinaan näyttää myös käyvän niin, että jos jokin rooli on sidottu yhteisössä hyvin tiukkaan ja joustamattomaan muotoon, voi joku kokea "tukehtuvansa" tässä boksissa ja mieluummin sanoutuu roolista irti ja ottaa vapauden itselleen siten, vaikka itse roolin edustamassa asiassa ei olisi ollut mitään vikaa.


Toinen minua jatkuvasti hämmentävä seikka on se, kun huomaa joihinkin rooleihin liittyvän projektiota toisten taholta. Miten sitten erottaa toisten projektiot omasta persoonastaan ja jatkaa työtään/olemistaan vapaana? Rehellisestihän projektio saattaa usein nimenomaan loukata ja sitä kokee tulleensa kohdelluksi epäreilulla tavalla. Minun työurani ja elämänkokemukseni ovat vielä niinkin lyhytmittaisia, että huomaan jatkuvasti yllättyväni projektioista - en ole vielä kasvanut ennakoimaan niitä lainkaan. (No hyvä että huomaan edes jälkikäteen.)


Mielenkiintoisia hetkiä tänä vuonna olen erityisesti käyttänyt miettiessäni erilaisten roolien päällekkäisyyttä, uusiutumista ja syntymistä ja kuolemista elämänkaaressa:


Toisinaan näyttää siltä, että joillekin ihmisille joku rooli tulee niin kokonaisvaltaisesti, että se imaisee kaikkien muiden roolien tilan ja henkilölle "jää" vain yksi rooli toteutettavaksi.


Joskus huomaan myös ajattelevani ja näkeväni mahdollisuuksia, kuinka jonkun roolin taakse voi "piiloutua" ja välttää sillä tavoin ottamasta vastaan toista roolia. (Harva vaan uskaltaa tunnustaa edes itselleen.)


Joskus myös jokin rooli on jo loppunut siinä muodossa tai kokonaan, mutta ihminen ei päästä irti. Melkein kuin mielummin alkaisi rakentamaan kalkkihautoja, että hinnalla millä hyvänsä pysyy kiinni menneisyydessä, kun ei uskalla irrottaa otetta ja luottaa siihen, että elämä kantaa tulevaisuudessakin.


Päinvastaisessa tilanteessa näyttää siltä, että lapsuudessa meihin iskostetut roolimallit voivat olla niin lujassa, että vaikka ihminen tiedostaisikin ne rikkoviksi ja haluaisi kasvaa niistä ulos, se voi olla yllättävän pitkä ja kipuisa tie. Itse tykkään siitä, että olen saanut mahdollisuuden oppia tuntemaan monenlaisia ihmisiä kulttuureineen ja tapoineen - sitä tulee väistämättäkin haastettua omine roolimalleineen ja ideoineen. Saattaa oppia jonkun mielekkäämmän tavan elää ja toteuttaa roolia. Vuorovaikutus siis avartaa.


Elämässä saattaa myös käydä niin, että jokin rooli repäistään hetkessä pois. Näin voi käydä esimerkiksi vakavan sairauden yllättäessä. Tai mikseipä myös muissa elämäntilanteiden äkillisissä muutoksissa, kuten työttömäksi joutuessa tai ihmissuhteen rikkoutuessa. Kriisihän siitä väistämättä seuraa. Vaikea ymmärtää täysin, miltä ihmisestä voi tuntua, ellei ole itse kokenut tai läheltä elänyt.


Läheisen ihmisen sairastuessa joutuvat myös kaikkien muiden roolit muutosprosessiin: Esimerkiksi äidillä ja minulla oli tietyt roolit ja toimintatavat. Samoin muilla perheenjäsenillä. Sairaus muutti ne. Jouduin arvioimaan uudestaan omia roolejani, veljieni rooleja jne. Lukuisia kertoja. Ja hekin joutuivat. Se ei ole välttämättä helppoa. Ja se voi tehdä kipeääkin. Eikä se tapahdu nopeasti. Ja voin vakuuttaa, että vaikka perhettä ei kohtaisikaan vakava sairaus, niin siinä vaiheessa, kun vanhempien tai isovanhempien vanhuuden oireet kehittyvät, joutuu jokainen kohtaamaan uudelleenarvioinnin roolien sisältöjen ja vastuiden suhteen.


Tämänhetkiseen elämäntilaanteeseeni näyttää kuuluvan yllättävän monien roolien muutosprosessi ja muovautuminen. Ja vaikka se vie oman energiansa ja synnyttää paljon kipuilua ja pohdintaa, ei se ole itsessään mikään negatiivinen asia. Muutos ei ole vain uhka, vaan se sisältää aina myös mahdollisuuden. Minusta on esimerkiksi kiva pohtia, millainen olisi mielestäni ideaali täti, ja minkälainen täti itse pystyn olemaan, mikä on minulle luonnollista. Tärkeäähän tässä on se, että antaa myös itselleen luvan riittää omana itsenään. Ei tarvitse yrittää olla enemmän tai jotain muuta kuin mitä jo on. Liian moni kokee kroonista riittämättömyyttä turhaan. Samoin koen rohkaisevana sen, että vielä vanhempien kuolemienkin jälkeen tietyt lapsuusperheen roolit kantavat ja tykkään olla sisko, jolla on monta veljeä. Ja kun ensi talvena avioliittoa tulee täyteen kymmenen vuotta, ja huomaan, kuinka näissä vaihtuvissa rooleissa parisuhde on säilynyt, kasvanut ja muotoutunut, saan olla erittäin kiitollinen. Ennenkaikkea huomaan, että viime vuodet sairauksien ja kuolemien kanssa ovat antaneet minulle uuden perspektiivin elämään ja rooleihin: Olen alkanut uudelleen suhteuttamaan asioita. Harva asia on kuolemanvakava. Ja vaikka olisikin, harvoin minulla on mitään mahdollisuuksia siihen todellisuudessa vaikuttaa. 

Suruaika #3.

Olen tässä pohtinut sitä, kuinka läheisen ihmisen vakavaan sairauteen ja kuolemaan liittyy tragikoomisia piirteitä. 


Lähimenneisyydessä kävin monta tyypillistä lyhyttä keskustelua tyyliin:
- "Hei, mitä äidillesi kuuluu?"
- "Hmm.... hyvää, kiitos."
En valehdellut, sillä hyvällä tarkoitin mm. sitä, että juuri sillä hetkellä äiti ei ollut sairaalassa, tai vaikka olisikin ollut, ei kyseessä ollut hätätilanne. Tai saatoin ajatella kiitollisena, että edellisen kerran puhuessani äidin kanssa puhelimessa äiti oli ollut virkeä ja olimme pystyneet keskustelemaan muutaman lauseen.


Hyvä oli suhteellista. Jos pienistä asioista ei olisi osannut iloita, ei hyvää olisi kuulunut lainkaan viimeiseen kuuteen vuoteen: Olihan äidillä aina ollut aina joitakin sairauksia, mutta 2004 äitienpäivä muutti kaiken. Se oli itseasiassa sama kesä, jolloin pakkasimme tavaramme ja lähdimme syksyllä vuodeksi Keuruulle. Sinä kesänä istuin lukemattomia tunteja sairaalassa. Enkä ollut mikään urhoollinen vaan itkin siellä. Ja kotona. Eikä kukaan antanut mitään toiveita, vaan jotkut (väsyneet?) hoitajat jopa totesivat, että harva tältä osastolta lähtee kävelemään... Ja äitikin oli väsynyt ja sanoi olevansa valmis lähtemään jo Taivaaseen. Ja monta kertaa tilanne näyttikin pahalta. Mutta: ensimmäisen aivoinfarktin jälkeen äiti oppi vielä uudelleen kävelemään ja kirjoittamaan. Äiti pääsi kotiin syksyllä, mutta töihin ei enää palattu.
Sitten jossakin vaiheessa ainoa heikosti toimiva munuainen teki lopullisen tenän ja alkoi uusi rutiini: kolme päivää viikossa kului dialyysi-hoidoissa, joka siis tarkoittaa, että veri kierrätetään koneen läpi ja puhdistetaan siten. 
Ja ettei mikään olisi ollut tarpeeksi, alkoivat äidin varpaat mustumaan, kun veri ei enää kiertänyt niin hyvin... Se oli kesä kun täytin 30v. Äiti maksoi mulle lentoliput, jotta pääsin katsomaan häntä. Itseasiassa äiti oli silloin kirjoittanut jo ohjeet hautajaisia varten. Pyöräilin päivittäin sairaalaan, itkin kotimatkalla ja kokosin itseni ennen perillepääsyä, että onnistuin olemaan rohkaisuksi mummolle. Olin Suomessa kesäkuussa kaksi viikkoa ja aluksi sanottiin, että eihän tässä tarvitse kuin ambutoida oikean jalan varpaat, ja sitten vaan hankitaan erikoiskengät ja elämä jatkuu ennallaan... mutta jotain muuttuikin kesän sairaalareissun aikana ja elokuussa sain veljeltäni soiton, että äidiltä ambutoitiinkin molemmat jalat polven yläpuolelta.
Se talvi oli rankka. Mutta oli siinä toivonkipinöitäkin ja joulun jälkeen äiti pääsi pois sairaalasta. Ja me menimme keväällä Suomeen... aiottu kahden kuukauden reissu venyi neljäksi kuukaudeksi, kun äiti yllättäen sai uuden vakavamman aivoinfarktin. Se vei puhekyvyn. Ei se puhe sitä ennenkään ollut enää sitä entistä luokkaa, mutta tämän jälkeen keskustelut meni todella yksinkertaisiksi, sanat katosivat, muuttivat järjestystä ja lukemisesta ei kannattanut enää puhuakaan. Mutta kaikkeen tottuu. Ja vaikka tilanne paheni koko ajan, niin äiti oli silti meidän rakas, oma äiti.


Sairauteen liittyvällä tragikoomisuudella tarkoitan sitä, että monta kertaa, kun äiti olisi tarvinnut apua, niin ainakaan minä en osannut... ja sitten se oli sellaista yritystä ja erehdystä - - -ja samalla me naurettiin. Äiti osasi nauraa silloinkin, kun tilanne oli hankala. Se oli vapauttavaa.   


Kuolema on taas surullisinta ikinä, mutta samalla kuolema toi yllättäen myös helpotuksen tunteen. Kaikki oli ohi. Siihen asti jokainen päivä oli jännitystä, mitä kamalaa seuraavaksi tapahtuu ja pärjätäänkö nyt vai ei ja pitäisikö tässä tehdä jokin päätös, tietää tai osata enemmän. Ja joka kerta, kun sain puhelinsoiton Suomesta, nousi sydän kurkkuun: onko tämä kuolinviesti vai onko jotain muuta vakavaa tapahtunut? - - Mutta sitten kun kuolema tuli, loppui jännitys. Se oli ohi. Mitään ei voinut enää tehdä. 


Lopullisuudessa on oma pelottavuutensa, surullisuutensa ja huojentuneisuutensa.


Ja nyt voin surra myös sairaus-aikaa, koska ei tarvitse enää pinnistää ja tsempata.