Aamukampa ja lähtöpuuhat.

 

Jos minulla olisi lentoliput taskussa, askartelisin itselleni aamukamman. Mutta lentolippuja ei ole, koska työviisumia on vielä prosessissa. Suunta on kuitenkin selvä: muutamme Japaniin nyt alkuvuodesta heti kun käytännön lupa-asiat ratkeavat. 

Näihin aikoihin kaksi vuotta sitten pakkasin tavaroita Bangkokissa ja mietin, mitä tapahtuu seuraavaksi. Sen jälkeen onkin tapahtunut paljon ja irtioton jälkeen teimme päätöksen, että jatkamme työtä Aasiassa, mutta vaihdamme asuinmaata. Olemme käyneet Japanissa useaan otteeseen, mutta asuinmaana se on meille uusi. Tässä vaiheessa elämää tiedostan liiankin hyvin sen loputtoman listan niistä asioista, mitkä ovat uusia ja mitä en vielä hallitse. Opittavaa on paljon. Kunpa kaikki olisikin yhtä helppoa kuin yhden blogipostauksen päivitys, raportin kirjoittaminen tai lentolippujen järjestely. Hitainta maasta toiseen muutossa on kuitenkin sielun asettuminen. Se tapahtuu vaiheittain ja elämällä aidosti läsnä - kohtaamisten kautta. 

Tämä elämäntilanne on myös kutkuttava. Rakastan uusia alkuja. 

Kuluneena viikonloppuna olen lukenut ystävältäni lainaamaa kirjaa 'Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin' ja ihastellut Mia Kankimäen taitoa kirjoittaa Japanissa 794-1185 vallinneesta kulttuuria ja estetiikkaa korostavasta Heian-aikakaudesta. Jopa minä nykyisellä lyhytkestoisella keskittymiskyvylläni olen sukeltanut sekä historian että tämänhetkisen kulttuurin syövereihin ja kirjoittanut itselleni listoja, mihin tutustua seuraavaksi ja missä vierailla. Olen innoissani. Ihastelen. Pohdiskelen. Pulputan Henrylle oivalluksiani kävelylenkeillä. Esimerkiksi kuinka inspiroivaa onkaan se, että maailman vanhin kaunokirjallinen teos on japanilaisen naisen kirjoittama 1000-luvulla? Oletko koskaan kuullut Murasaki Shikibusta ja hänen kirjastaan 'The Tale of Genji'? 

Hoitaessani muuttoon liittyviä käytännön asioita minulla oli joulukuussa keskustelu, missä tuli puheeksi tuleva työni Japanissa. Aasian alueellisen työn lisäksi työni tulee liittymään seurakuntatyöhön. Kristittyjen määrä Japanissa on pieni ja minulta kysyttiin, miten japanilaiset suhtautuvat kristinuskoon. Vastasin, että en tiedä. Aasiassa eläessäni olen alkanut välttämään yleistyksiä. Niinkuin ei kaikilla suomalaisillakaan ole eri uskonnoista samanlaista käsitystä, ei kaikilla aasialaisillakaan ole. Enemmänkin näkisin haasteena sen, että suurin osa aasialaisista ei aídosti tunne yhtään kristittyä eikä heillä ole näinollen myöskään mahdollisuutta muodostaa asiasta omakohtaista näkemystä. Yhä enemmän ja enemmän huomaan kaipaavani sitä, että eri elämän osa-alueilla eri uskontojen välillä olisi aitoa dialogia. Aitoja kohtaamisia erilaisuudesta huolimatta. Kuuntelemista ja jakamista. Siihen syntyy mahdollisuus silloin, kun tuntee itsensä ja tietää millä perustalla seisoo ja sitten pyrkii pelotta kohtaamaan toisen rakentaen omaa ymmärrystään antalla toisen kuvata omaa maailmankuvaansa ja perustaansa. Liian usein emme ole valmiita luopumaan omista valmiista käsityksistämme, vaikka emme edes tiedä, mistä ne ovat saaneet syntynsä. Yritämme selittää kaiken niillä. Sovittelemme ja selittelemme. Emme kuuntele vaan tuputamme vastausta kuuntelematta kysymystä. Ja liian usein kohtelemme ihmisiä  postikorttimaisemakuvina, jonka me määrittelemme meidän lähtökohdistamme käsin. Mutta me emme ole koskaan eläneet sitä elämää niissä olosuhteissa, joissa he olivat ja heidän tarinansa syntyi. Tällä hetkellä minulla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja sydämessä kasvava uteliaisuus sen suhteen, että voisin kuunnella kun japanilainen japaniksi kertoo minulle elämästään omin sanoin. Siihen lasken päiviä. 

Aasialaisen kerronnan lumoissa.

"Are all of us the same, I wonder, navigating our lives by interpreting the silences between words spoken, analyzing the returning echoes of our memory in order to chart the terrain, in order to make sense of the world around us?"

- The Garden of Evening Mists - 

Tänä keväänä Aasia vaihtui Eurooppaan, Bangkok Tampereeseen. Onneksi olen elänyt näitä muutoksia ennenkin ja osasin varautua siihen, että tämä matka kestää kauemmin kuin kymmennen tuntia lentokoneessa. Vaikka oman elementtinsä arkeen tuovat tällä hetkellä muuttolaatikot ja varastojen penkomiset, on suurin matka silti sisäinen ja sosiaalinen. Olen päättänyt nauttia matkanteosta ja siitä, että vielä ei tarvitse olla perillä - itse matkanteko on jo päämäärä itsessään.

Samalla olen nauttinut tavoitteestani sata-tarinaa-aasiasta-aasialaisten kertomina, sillä löysin malesialaisen Tan Twan Engin kaksi kirjaa, joiden tarinoissa sukelletaan Malesiaan toisen maailmansodan aikana, jolloin japanilaiset miehittivät alueen. Päähenkilöiden tarinat kietoutuvat toisiinsa yllättävillä tavoilla ja suureen kipuun yhdistyy myös suurta rakkautta. Niikuin usein elämässä tapahtuu. Suosittelen lämpimästi molempia:

#12/100: 'The Garden of Evening Mists'

#13/100: 'The Gift of Rain'

  

Meriruuan ystäville alkupalaksi kampasimpukkaa.

Koska marraskuu on yhtä kuin juhlasesonki (olihan Henryllä viime viikolla syntymäpäivät) niin  julkaisen teille voittamattoman ohjeeni alkupalasta merelliselle aterialle.  Helppo, nopea, juhlava - mitä muita adjektiivejä tarvitaan?

Mitäkö muuta kuuluu? Tulimme juuri syyslomalta. Minulle se oli uppoutumista tarinoiden maailmaan... ensin sikhitaustaisten singaporelaisten ja sitten japaninkorealaisten elämään. Uh. Mitä tarinoita. Suosittelen molempia kirjoja kulttuurisukelluksia janoaville - et voi laskea kädestä: 

Balli Kaur Jaswal: SUGARBREAD

Min Jin Lee: PACHINKO

KAMPASIMPUKKAA VOI-YRTTIKASTIKKEELLA

Tarvitset:

oliiviöljyä

kampasimpukoita (varaa alkupalaksi kullekin 1-3 riippuen muusta tarjoilusta)

50 g suolatonta voita

4 valkosipulinkynttä hienonnettuna

0,5 dl silputtua persiljaa (italialaista, sileälehtistä)

suolaa, pippuria

sitruunaa 

Tee näin:

1- Kuumenna noin yksi ruokalusikallinen öljyä kuumalla lämmöllä (Huom! Jos sinulla on paljon kampasimpukoita, on parempi käyttää useaa pannua mielummin kuin latoa simpukoita liian tiheästi). Kun öljy jo miltein sauhuaa, paista kampasimpukoita 60-90 sekuntia molemmilta puolilta niin, että niistä tulee kullanruskeita. (Voit testata kypsyyttä kevyesti painamalla niitä: niiden tulisi olla kiinteitä, mutta edelleen antaa periksi. Varo kypsentämästä niitä liikaa ettei niistä tule kumisia.) Siirrä paistetut kampasimpukat sivuun lautaselle.

2- Puhdista pannu pyyhkimällä öljy talouspaperilla pannusta ja nosta pannu uudelleen liedelle, tällä kertaa miedolle lämpötilalle. Lisää pannulle voi ja heti kun voi on sulanut ja vaahtoaa, lisää valkosipuli ja persilja. Sekoita 30 sekuntia niin, että seos on kauttaaltaan lämmennyt.Ota sitten pannu pois liedeltä.

3- Lisää kampasimpukat uudelleen pannulle voiseokseen ja mausta suolalla, pippurilla ja sitruunanmehulla. 

4- Asettele kampasimpukat tarjoilulautasille, pirskottele päälle voi-yrttikastiketta ja tarjoile sitruunanlohkojen kanssa. 

Juuri nyt: Sata tarinaa Aasiasta.

Yöpöydälläni on kesken Mohandas Karamchand Gandhin omaelämänkerrallinen opus "The Story of My Experiments with Truth - An Autobiography". Se sopii teemaan hyvin, sillä olen ottanut uudeksi tavoitteekseni lukea 100 kirjaa Aasiasta aasialaisten kirjoittamana. 

Miksi?

Olen elänyt Aasiassa reilut kaksitoista vuotta. Jos jotakin olen tänä aikana oppinut, olen oppinut kuuntelemaan, kuinka aasialaiset itse kertovat tarinoitaan. Ne eivät ole samanlaisia kuin länsimaalaisten tarinat. Eivät edes samasta tapahtumasta olevat kertomukset ole samanlaisia. Jokaisessa kertomuksessa on osa kertojan sisintä, hänen sielunmaisemaansa. Tapa katsoa ja lähestyä asioita ja antaa niille merkityksiä yhdistyy henkilön maailmankuvaan, joka taas juurtaa syvälle kasvatukseen ja kulttuuriin. Se mistä ei puhuta kertoo yhtä paljon kuin se, miten asioista kerrotaan ja missä järjestyksessä.

Toinen projektini on 50 elokuvaa Aasiasta. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran katselin aasialaisia elokuvia. Oli se sitten kung-fu-elokuva tai anime, juonessa oli aina jotakin haastavaa, mikä teki oloni hieman epämukavaksi. En osannut aavistaa juonen kulkua. Ja usein elokuvan loppu ei ollutkaan positiivinen - käsittämätöntä! Saati sitten, että moraalisiin kysymyksiin olisi rakennettu musta-valkoista asetelmaa tai paha olisi saanut lopussa palkkansa. Hyvin aasialaista, sanoisin tänä päivänä. 

Silloin kun ihminen kohtaa itselleen jotakin uutta ja vierasta, on useita vaihtoehtoisia tapoja reagoida. Niihin sisältyy myös kieltäminen, jolloin asioiden olemassaoloa ei tunnusteta ja näkyvä muuttuu näkymättömäksi. Toinen, hyvin samanlaiseen lopputulokseen päätyvä tapa on kaiken vieraan romantisointi. Meille ihmisille on tärkeää jäsentää todellisuutta ymmärrettävään muotoon, ja kun se on meille syystä tai toisesta haastavaa, maalaamme siitä mieleemme "postikorttimaiseman", mihin sijoittelemme asioita ja kohtaamiamme asioita. Oleellista postikorttimaisemassa on se, että me määrittelemme, mitä mikin tarkoittaa. Mutta kun tarinan päähenkilö saakin itse puheenvuoron elämänsä suhteen, muuttuu kuva ja kerronta. Se muuttuu moniulotteiseksi ja hallitsemattomaksi - eli käytännössä eläväksi. Opitut teoriat ja määritelmät eivät pidä välttämättä lainkaan paikkaansa tarinassa, mutta eiväthän ne lopulta pidä myös meidänkään elämäntarinoidemme suhteen. Vai kuinka moni meistä menisi täydellisesti stereotypiaan suomalaisesta henkilöstä? 

Kysymys siis kuuluu, kuinka hyvin osaan kuunnella ja tulkita kuulemaani aasialaista tarinaa. 

Näiden tarinaprojektieni tavoitteena on ennenkaikkea viestiä itselleni, että olen edelleen matkalla aasialaisen kulttuurin ja elämäntavan suhteen. Harjoittelu tekee mestarin. Haluan oppia lisää jopa silloinkin, kun arki haastaa ja kiire kuiskuttaa korvaan, että on olemassa oikotie. Todellisuudessa oikotietä ei ole. Aasiassa "syödään riisiä" tai "juodaan teetä". Ilman taitoa kuunnella ei voi kohdata toista ihmistä. Matka on elämänpituinen tai ulottuu jopa sukupolvesta toiseen. 

Minä olen vasta matkani alussa.  

Juhlavuosi & kulttuurit.

Täytän tänä vuonna neljäkymmentä ja se jos mikä on syy pysähtyä paalupaikalle ja juhlia. Olenkin nimennyt tämän vuoden kokonaisuudessaan juhlavuodeksi. Neljäkymmentä elettyä vuotta antaa paljon aihetta tarkastella ja nostaa esiin juuri minun elämäni palapelin merkityksellisiä kohtaamisia, muistoja, kokemuksia ja päätöksiä.

Yhden merkittävimmistä teemoista elämässäni muodostavat eri kulttuurit. Vaikka synnyin Hämeessä tavalliseen suomalaiseen perheeseen, on sisälläni ollut jo nuoresta asti tietoisuus siitä, että minun elämäni suurin tehtävä liittyy toisten kulttuurien parissa toimimiseen. Myöhemmin olen huomannut kuuluvani niihin, joille sanonta "kutsumus kantaa" sisältää merkityksen. Koen kutsumukseni kantaneen niinäkin hetkinä, kun ulkoisesti katsottuna missään ei ole näyttänyt olevan mitään järkeä. Se on myös ankkuroinut minut paikoilleen niinä vuosina, jolloin tuntui siltä, että suuret surun aallot vyöryvät ylitseni kerta toisensa jälkeen, eikä tyyntä näkynyt horisontissa. 

Elämästäni viimeiset 11 vuotta ovat kuluneet valtaosin Aasiassa. Aasia on minulle samanaikaisesti joka päivä kotoinen ja vieras. Tuttuus ja erilaisuus muodostavat jokaisen päivän aikana suolaisen ja makean lailla liiton, josta on tullut arjen tunnuspiirre.

Tämä vuosi alkoi matkalla Nepaliin. Uskomattoman kaunis maa vuoristoineen ja ihmisineen. Valokuvaan voi vangita pinnan, mutta syvemmälle ei pääse näkemään kuin ajan kanssa. Siksi rakastan kulttuurien tulkkeja sekä tarinoita, jotka avaavat kulttuuria, maailmankuvaa ja arjen tapoja syvemmältä. Sen lisäksi, että voin matkojeni aikana kohdata monia henkilöitä ja kuulla heidän tarinoita,  nautin lukemisesta. Tämän matkan aikana luin Seattlesta kotoisin ja nepalin kanssa naimisissa olevan antropologin muistelmia 80-90-luvuilta Nepalin maaseudulta. Amerikkalaisen sopeutuminen brahmin-perheeseen hinduismin uskomusten ja kastijärjestelmän keskelle ei ollut mutkatonta. Globalisaatiosta huolimatta Aasia ja Eurooppa eroavat toisistaan huimasti monella tapaa. Juuri nyt minuun näyttää kolahtavan lännen ja idän eroavaisuus yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden rajanvedossa. Kuinka se vaikuttaakin kaikkeen ja kuinka pienen pintaraapaisun siitä vasta ymmärrän!

Mietin tänään, että jos minun pitäisi nimetä yksi Raamatun lupaus, johon turvaan lapsenomaisesti ja jonka mukaan elän, se olisi Matteus 6:33 "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin." (Tämäkin = ruoka, juoma, vaatteet, koti jne. Kaikki elämiseen liittyvä.) En liikaa murehdi huomista vaan luotan, että minusta pidetään huolta.  En pitele kaikkia elämäni lankoja omissa hyppysissäni enkä ainoastaan luota omaan järkeilyyni ja suunnitteluuni. Useaan kertaan olen huomannut, että parhaistakaan yrityksistä huolimatta en nähnyt kaikkea, mitä oli tulossa. 

Tänä juhlavuonna olen matkalla sekä fyysisesti että sisäisesti. Toivon osaavani matkustaa jokaisen päivän etappini niin, että kiirehtisin hitaasti ja  osaisin olla läsnä kulloinkin käsillä olevassa hetkessä. Haluan kasvaa aitoudessa, rohkeudessa, nöyryydessä ja kiitollisuudessa. Tänne blogiin tallennan tunnelmia ja mietteitä matkan varrelta. 

---

Lukukokemus: "While The Gods Were Sleeping. A Journey through Love and Rebellion in  Nepal" (Elizabeth Enslin)

Kuvat: Kathmandussa ja viereisellä vuorilla, Hattibanissa. 

Juhlavuonna 1/40 Bangkokissa.

12-päivää-joulua

Hämärtyvää taivasta vasten loistava joulutähti, liljojen tuoksu ja jouluseimi tuovat jouluisen tunteen myös tropiikin keskelle. Loppiaiseen on vielä päiviä. Vielä on aikaa nauttia läheisten seurasta ja antaa joulun sanoman upota viimeiseenkin sydämen sopukkaan. 

Tänä vuonna huomaan olevani erityisen onnellinen siitä, että minulla on mitä rennoimpia ja joustavampia ystäviä ja perheenjäseniä.  Ja mies jolla ei mene sormi suuhun keittiössä. Tässä talossa vieraili nimittäin eräs virus, ja ensin potilaana oli suvun pienin.... sitten oli Henryn vuoro ja lopulta myös minä kaaduin sänkyyn... jouluaattona. Joten sen lisäksi, että menussa jo sovellettiin (koska kaupoista ei tänä vuonna yllättäen löytynytkään kalkkunaa) niin lopulta sovellettiin kaikessa mikä liittyi minun vastuisiini, koska parhaimmillaan jaksoin istua sohvalla joulun pääpyhinä.  Mutta onneksi meillä oli silti iloinen juhlamieli! 

Olen myös ollut tällä viikolla lomalla... ottanut rennosti ja lukenut kirjoja. Alexander McCallin Isabel Dalhousie -sarja on luettu. Kohta suljen koneen ja tartun joululahjakirjaani "I am a Cat". 

Toivottavasti myös sinulla on aikaa olla vaan tai tehdä kaikkea sitä mihin arjessa ei ole mahdollisuutta!

The Summer Book.

"When are you going to die?" The child asked.

And Grandmother answered, "Soon. But that is not the least concern of yours."

Tove Janssonin kesäkirja porautuu ihmiselämän peruskysymyksiin ja nautin siitä, vaikka nyt onkin jo syksy.

   

Mietteitä vieraanvaraisuudesta.

Jos sydämessä ei ole tilaa, 

sitä ei löydy tuhannen neliön kodistakaan. 

Minulla näyttää jatkuneen jo joitakin vuosia kiinnostus tutkia enemmän kristillisen tradition ja Raamatun näkemystä almuista, vieraanvaraisuudesta ja suhteesta vähäosaisiin. Ei siis mitenkään systemaattisen teologian tutkimuksen tasolla, vaan enemmänkin omana arkiteologisena mietiskelynä. Hämmästyttävä havainto näinä vuosina on ollut se, kuinka vähän olen kuullut saarnoja tai opetuksia aiheista. Saati sitten kuinka vähän kirjallisuutta niistä julkaistaan. Se on hämmentävää etenkin kun ajattelee, että sekä almut että vieraanvaraisuus ovat kautta kirkkohistorian kuuluneet itsestäänselvänä osana kristittyjen arkiseen jumalanpalveluselämään. Näyttää siltä, että vaikka osittain selitystä voisi hakea muuttuneista käytänteistä ja uusista sanamuodoista, olemme kadottaneet jotakin arvokasta. 

"MAKING ROOM. Recovering Hospitality as a Christian Tradition." ei ole mikään uunituore julkaisu (1999), mutta Christine D. Pohlin kirja on edelleen ajankohtainen ja suositeltava aiheesta kiinnostuneelle. Kirja antaa etenkin hyvän yleiskatsauksen eri aikakausina vallassa olleisiin käytänteihin vieraanvaraisuuden suhteen. Helposti voimme romantisoida historiaa ja ajatella, että vieraanvaraisuus oli helpompaa entisajan kulttuurissa ja arjessa, etenkin maatalousyhteiskunnassa. Olen Pohlin kanssa samaa mieltä siitä, että niin ei ole ollut. Haasteet ovat olleet yhtäläiset, ne ovat vaan saattaneet näyttäytyä hieman eri muodoissa, mutta aina, kaikkina aikakausina ovensa avaaminen on ennenkaikkea vaatinut ensin sydämen oven avaamista. Se että voi kohdata tarvitsevan, vaatii monesti käytännöllisiä järjestelyjä oman elämäntapansa suhteen, eikä se tapahdu hetken mielijohteesta, vaan vaatii sekä rakkautta että päättäväisyyttä. 

Jottei ihan synny väärää mielikuvaa: kyllä minä olen lukenut paljonkin tekstejä vieraanvaraisuudesta. Ongelma vaan näyttää olevan se, että kaikki tekstit kilpistyvät omien ystävien ja läheisten kestitsemiseen (entertainment on englanniksi kuvaava sana)... kutsuja järjestetään ja vuoroin vieraissa käydään. Eikä siinä ole mitään vikaa itsessään, sillä se on osa elämää ja ihmissuhteiden ylläpitoa. Mutta näen ongelmallisena sen silloin, kun se jää pelkästään siihen ja jos ja kun raamatullinen vieraanvaraisuuden käsite määritellään sen mukaan. Varhainen kirkkohistoria ja alkuseurakunta käsittivät vieraanvaraisuudella kolme asiaa:

1- Vieraanvaraisuus kunnioituksen ja huomioimisen eleenä kristittyjen yhteydessä eri yhteiskuntaluokasta ja taustasta tulevien henkilöiden yhteentulemisena samaan tilaan sekä  ateriayhteyden jakamisena (Ehtoollinen oli osa alkuseurakunnan yhteistä ateriaa).

2- Vieraanvaraisuus muukalaisten, matkustavien kristittyjen ja paikallisten köyhien fyysisten tarpeiden kohtaamisena.

3- Vieraanvaraisuus avaamalla kotinsa ovet seurakunnan kokoontumiselle (Ensimmäiset vuosisadat kristillinen seurakunta kokoontui pääosin kodeissa). 

Jotta vältyttiin hyväksikäytöltä ja vieraanvaraisuutta osoittava henkilö pystyi takaamaan sekä itsensä että perheensä turvallisuuden, liittyi näihin paljon keskusteluja, suosituksia, tapoja ja ohjeistuksia. Siksi minusta onkin hämmentävää nykyinen hiljaisuus. Ikäänkuin kaikki ihmisten tarpeet olisi organisoitu instituutioiden ja ammattilaisten vastuulle. 

Vieraanvaraisuus on ennenkaikkea sitä, että vastustamme ihmisten muuttumista kasvottomiksi ja kohtaamme heidät aidosti, heidän ihmisarvonsa ansaitsemalla tavalla. Se ei tarkoita viihdyttämistä ja ohjelman järjestämistä jollekin apua tarvitsevalle ryhmälle. Pelottavan usein me olemme niitä, jotka tarvitsevat ennalta valmiiksi kirjoitettuja käsikirjoituksia ja puuhastelua (kohteillemme eli "heille"), koska pelkäämme kohdata erilaisuutta. Tuntematon pelottaa meitä, koska joudumme astumaan ulos mukavuusvyöhykkeeltämme. Emme tiedä miten toimia, meillä ei ole vastauksia kaikkiin ongelmiin, eikä haasteet välttämättä lopu siihen. Menestystarinoita ei aina synny vaikeasti sairaiden tai moniongemaisten keskuudessa eikä tuloksia aina pysty näyttämään muutostarinoilla. Mutta siitä ei olekaan kysymys. Kysymys on siitä, että on olemassa ihmisiä, joilla on todellisia tarpeita juuri tänään ja minulla voi olla mahdollisuus auttaa noissa tarpeissa. Kyse on myös siitä, että koska olen niin tottunut oman arkeni toimivuuteen ja pidän omia etujani itsestäänselvinä, en näe sitä, että lähelläni voi olla ihminen, jonka etuja poljetaan joka päivä. Mutta koska hän on kasvoton (ja usein stereotypisoitu), hän pysyy minulle näkymättömänä eikä tule kuulluksi tarpeineen ja huolineen. Saati sitten että joku puhuisi hänen puolestaan. Kyse on ihmisarvon kunnioittamisesta:

"Although we often think of hospitality as a tame and pleasant practice, Christian hospitality has always had a subversive, countercultural dimension. "Hospitality is resistance," as one person from the Catholic Worker observed. Especially when the larger society disregards or dishonours certain persons, small acts of respect and welcome are potential far beyond themselves. They point to a different system of valuing and an alternative model of relationships."   

Niinkuin totesin syntymäpäiväkirjoituksessani joitakin päiviä sitten: minä olen matkalla. En siis osoittele ketään sormella eikä ajatukseni ole vaatia keneltäkään toiselta yhtään mitään. Minulla on oma polkuni ja uskon, että yhtenä päivänä kohtaan Kristuksen, joka kysyy minulta henkilökohtaisesti, mitä tein kohtaamilleni ihmisille. Mutta tämän kaiken sanottuani minulla on silti myös yhteisöllinen haaste: haluaisin haastaa tämänhetkistä kristillistä kielenkäyttöä niin, että uudistaisimme vieraanvaraisuuden käsitteenä ja palauttaisimme sen siihen asemaan elävän uskon tunnuspiirteiden joukossa, mihin se itseoikeutetusti kuuluu. 

Olisi kiva kuulla myös Sinun ajatuksiasi aiheesta...    

Aamiaiskeksit & "kesä on täällä -mentaliteetti".

Sain Annikalta pääsiäisen aikaan lahjaksi kirjan "bread and wine" ja viime viikolla totesin, että tuo kirja on paras tapa orientoitua alkavaan kesälomaan... kirjoittaahan Shauna Niequest nimenomaan yhteisen pöydän ääreen asettumisesta ja yhdessäolosta perheen ja ystävien kanssa. Leipä ja viini kuvaavat Shaunalle kristilliseen tapaan kahta asiaa, sekä uskoa Jeesukseen että konkreettista ruokaa. Kirja on täynnä blogimaiseen tapaan kirjoitettuja tarinoita elämästä ja aina välillä Shauna jakaa jonkun resepteistään. Ja kuluneen viikon aikana olen ehtinyt testaamaan niistä jo neljä: Green Well Salad, Blueberry Crisp, Watermelon Feta Salad & Breakfast Cookies. Tästä voi siis jo päätellä, että pidin kirjasta ;)

Ajattelin jakaa teille aamiaiskeksireseptin (jotka ovat terveelliset-keksit-kategoriassa suositeltavia) lisäksi kaksi siteerausta kirjasta, jotka puhuttelivat minua omalla tavallaan. Ensimmäinen niistä on C.S. LEWIS:ilta kirjasta Mere Christianity ja siinä on mielestäni todella hyvin sanoitettu se, kuinka Jumala on läsnä meidän materiaalisessa elämässämme, hän loi luomakunnan ja halusi meidän nauttivan siitä:

"God never meant man to be a purely spiritual creature. That is why He uses material things like bread and wine to put the new life into us. We may think this rather crude and unspiritual. God does not: He invented eating. He likes matter. He invented it."

...ja toinen siteeraus on suoraan Shaunalta itseltään. Hän puhuu matkustamisesta ja tunteesta, kuinka hän oli lopulta yksinäinen kaikille. En tiedä oletko koskaan kokenut vastaavaa tunnetta (siihen voi olla eri syitä), mutta minä tunnistin tunteen ja olin iloinen, että joku osasi pukea sen sanoiksi:

"This is what I knew: I was tired and lonely in ways I couldn't recover from. I wasn't home enough between trips to get un-tired and un-lonely. I wasn't seeing my friends and family enough, and although I met wonderful people everywhere I went, I said good-bye to them at the airport. At a certain point, I was lonely for everyone"

Loman alkamiseen on kolme yötä ja "Kesä on täällä" -mentaliteetti on astunut talon ovista sisään. Täällä tropiikissahan on kesä koko ajan eli auringonpaiste ja vehreys eivät automaattisesti luo lomatunnelmaa, vaan tarvitaan muuta. Luulen, että veljeni perheen tulo kylään on auttanut roimasti tässä asiassa. On rentouttavaa viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka tuntevat sinut pitkältä ajalta ja ymmärtävät tunteesi ilman pitkiä selityksiä. Nämä ovat niitä hetkiä, joita tarvitsen kaiken työn vastapainoksi, niin mielenkiintoista kuin se onkaan. Näitä hetkiä sekä omaa aikaa introvertille puolelleni.

Tässä aamiaiskeksiresepti, joka on äärettömän helppo ja nopea. Keksit voi käytännössä tehdä puolinukuksissa ja piristää tavallista arkiaamua tarjoamalla niitä kahvin kera. Kekseistä voi myös tehdä sovelluksia, kuten korvata saksanpähkinät ja suklaat lisäämällä 80ml mantelihiutaleita ja 60ml kuivattuja kirsikoita. Tai mitä tahansa vastaavaa...

AAMIAISKEKSIT

- 12 keksiä

3 suurta kypsää banaania

60 ml kookosöljyä (lämmintä niin että on juoksevaa)

1 tl vaniljasokeria

500 ml kaurahiutaleita

160 ml mantelijauhoa

 1/2 tl merisuolaa

1 tl leivinjauhetta

160 ml kookoshiutaleita

80 ml pilkottuja saksanpähkinöitä

60 ml sulkaasipsejä (tai murusia)

1- Laita uuni kuumenemaan 190 C.

2- Ota esiin suuri kulho: murskaa banaanit haarukalla hyvin ja lisää kookosöljy sekä vanilja.

3- Lisää seokseen kaurahiutaleet, mantelijauho, suola ja leivinjauhe. Sekoita hyvin. Lisää sitten vielä kookoshiutaleet, pähkinät ja suklaasipsit. Ja sekoita. 

4- Muotoile käsilläsi taikinasta 12 suurta palloa ja laita ne leivinpaperille. Litistä palloja hieman ja paista 190 asteisessa uunissa noin 15 minuuttia.  

Nauti. 

Lukukokemus: Kultarinta.

Anni Kytömäen teos KULTARINTA oli mitä parhain matkaseura. Unohdin totaalisesti ajankulun lentokoneessa ja loputtomat jonotuksetkaan eivät tuntuneet niin tylsiltä, kun mieli eli omassa maailmassaan. Metsä hehkuu ja tulee todelliseksi. Melkein kuulin havupuiden huminan, haistoin suopursun ja näin palokärjen hakkaavan nokallaan koloa puuhun. Tuli ikävä suomalaista metsää. Harvoin lukee näin hienosti kirjoitettua ja kuvailevaa kaunokirjallisuutta. Eikä luonto ole ainut asia mitä Kytömäki osaa kuvata. Taitavasti piirtyvät myös erilaiset persoonallisuudet ja ihmiskohtalot Suomen myrskyisiä itsenäisyysvuosia vasten. Kaikille, jotka ovat lukeneet "Täällä Pohjantähden alla" -trilogian, suosittelen myös tätä. Jotakin uutta ja tuoretta. Edelleen koskettavaa.

Lukukokemus: neljäntienristeys.

Helmet 150cm: Bangladesh.

Tarjoiluastia: Mumbai. 

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys oli vuoden 2014 Finlandia-ehdokas. Hanna Pudas kuvasi sitä seuraavasti: "Tommi Kinnusen tiivistunnelmainen esikoisromaani kuvaa Suomen murrosvaiheita kiinnostavasti yksilön kautta." (Olivia 2/2014) Jossakin muualla todettiin, että romaani peilaa suomalaisen asenneilmaston muutosta. Itse Kinnunen kertoo kirjoittaneensa yksilöiden tarinaa. 

Oli mielipide mikä hyvänsä kirjan kuvauskohteesta, suosittelen, että luet kirjan lukematta ensin kirja-arvosteluja. Ne paljastavat liikaa ja tarinan yllätyksellisyys katoaa.

Tarina sijoittuu Koillis-Suomeen, sinne missä kasvavat tunturikoivut. Pienessä kylässä on omat hyväksytyt norminsa - Oulu on lähin kaupunki, missä on vapautta olla erilainen. Kolme sukupolvea ja sota. Tarinasta voisi olettaa etukäteen vaikka mitä, mutta lopulta se sittenkin yllättää lukijan. 

Vielä kerran: Jhumpa Lahiri.

Kuva: www.randomhouse.com

Tämä kulunut syksy on muodostanut kirjallisuuden kannalta jokseenkin erikoisen yhtälön. Huomasin nimittäin alkusyksystä, että olin kesällä kääntynyt täysin dekkareiden maailmaan ja tv-sarjoistakin katselin vain salapoliisisarjoja. Syykin oli melko selkeä: niiden maailmaan uppoaa nopeasti ja ajatukset katkeavat... stressi unohtuu kun jännittävä tarina tempaa mukaansa.

Lokakuussa kuitenkin totesin, että kenties sieluni tarvitsee muutakin kuin murhamysteerejä. Ostin Intiasta jo-tutuksi-tulleen Jhumpa Lahirin kirjoja. Jhumpa on amerikkalainen, jolla on intialaiset juuret. Hän kirjoittaa bengaleiden tarinoita siirtolaisuudesta Englantiin ja Amerikkaan, sopeutumisesta ja sukupolvien välisistä jännitteistä uuteen maahan integroituessa. Vuorovaikutuksesta vanhan ja uuden maailman välillä. Ihmisyydestä ja oman identiteetin muotoutumisesta eri elämänvaiheissa uudessa maassa. Yhtä monta tarinaa ja tapaa elää kuin on muuttajaakin.

Minusta on kiehtovaa lukea tarinoita, joissa ihmisen elämänkaareen punoutuvat eri kulttuurit. Jhumpan tarinoissa kudos eri kerroksineen tulee mielenkiintoisella tavalla esiin. Olemme ihmisinä niin samanlaisia taustasta huolimatta ja uskomattoman sopeutumiskykyisiä uuteen kulttuuriin ja uusiin tapoihin. Ja samanaikaisesti lapsuuden kulttuuri ja tausta painaa sisimpäämme elämänmittaiset muotit, arvot ja maailmankuvan, joiden kanssa käymme vuoropuhelua vanhuuteen asti, läpi elämänkaaren. Usein tämä puoli jää meiltä pimentoon ja se onkin vaikea sanoittaa: Miten sanoittaa sisäistä mielenmaailmaasi henkilölle, joka ei ole koskaan joutunut läpikäymään kahden kulttuurin välistä vuoropuhelua? Enkä tarkoita tässä turistimatkoja ja ah-niin-kaunista-ja-selkeää-postikorttimaisemakulttuuria.

Kirjoissa nousee selkeästi esiin toiseen maahan muuttaneen henkilön uuden identiteetin ja kansalaisuuden muotoutuminen - sama asia, mikä näyttää puhututtavan suomalaisia tänä syksynä ja erityisesti itsenäisyyspäivänä. Minusta on hämmentävää lukea suomalaista keskustelua ja huomata, että moni laittaa sellaiset kriteerit sille, kuka voi olla oikea suomalainen, että en rehellisesti uskoisi edes karjalaisten päässeen seulasta läpi, jos viime sodanaikainen siirtolaisuus tapahtuisi uudelleen. Kansalaisuus on ollut ja näyttää olevan pitkälle tahdon päätös aikoina, kun ihmiset ja kansat liikkuvat. Myös silloin, kun suomalaiset ovat liikkuneet toisiin maihin - mitä tapahtuu jatkuvasti, joillain vuosikymmenillä jopa massaliikkeinä.

 Myös minä olen käynyt kuluneen syksyn aikana jatkuvaa sisäistä (ja joskus äänekästäkin) vuoropuhelua  kulttuureihin liittyen. Bangkokiin muuttaminen takaisin oli kohtuullisen helppoa - koen olevani suhteellisen tasapainossa thailaisen kulttuurin kanssa. Ei niin että olisin siinä mestari, mutta tunnistan mitä ymmärrän ja missä ymmärrykseni loppuu... ja mikä tärkeintä: osaan suurimmaksi osaksi asettaa itseni ja toimintani sen mukaan. Siis oma sisimpäni on tasapainossa tilanteen suhteen. Mutta... olen tunnistanut itsessäni selvästi kulttuuristressin piirteitä suhteessa Etelä-Aasialaiseen kulttuuriin. Kaakkois-Aasialaisessa kulttuurissa on ominaista tietynlainen pehmeys ja suoran konfortaation välttäminen, jonka koen puuttuvan Etelä-Aasiasta. Huomaan, etten osaa varautua ihmisten toimintatapoihin ja joudun työstämään valtavasti sitä, mitä merkityksiä annan millekin keskustelulle tai tapahtumalle.

Jhumpa Lahirin kirjat eivät ole olleet mitenkään lääke kulttuuristressiini eikä hänen tarinoidensa maailma edes kohtaa edes sen maailman kanssa, minkä kohtaamista ja tapoja joudun tällä hetkellä työstämään itseni kanssa. Yhtymäkohta ilman yhtymäkohtaa? Tyypillistä elämää, missä tarinat ja pohdinnat punoutuvat sikinsokin erilaisina punoksina omina kudoksinaan, kunnes ne yhtäkkiä yllätyksellisesti saattavat kohdata ja luoda uuden merkityksen. Tiedätkö mitä tarkoitan? Onko sinulle koskaan käynyt mitään vastaavaa?

Jhumpa Lahirin tuotantoa:
Interpreter of Maledives
The Namesake
Unaccustomed Earth
The Lowland

Hetki aikaa itselle.

Kuppi teetä, päiväkirja ja novellikokoelma. Näiden kolmen avulla onnistun luomaan itselleni tärkeän lepohetken nyt kun lokakuu jäi taakse. Jhumpa Lahiria olen lukenut ennenkin (klik) ja lyhyet kertomukset eivät olleet pettymys. Hänen tarinankerrontansa lumoaa ja läpileikkaa ihmisyyttä ja kulttuurien kohdatessa. 

Tänään alkoi marraskuu. Ehkä tämä on se kuukausi kun saan loput pahvilaatikot purettua muuton jäljiltä?

Lukukokemuksena Tove Janssonin elämänkerta.

Tuula Karjalaisen kirjoittamaa elämänkertaa Tove Janssonista on pakko kehua. Kirja on tehty vahvalla taidehistorioitsijan ammattitaidolla ja Karjalainen on osannut hienosti sekä Toven personaa että perhettä kunnoittaen nivoa hänen tärkeimmät työnsä osaksi hänen elämänvaiheitaan ja Suomen mullistuksellista 1900-lukua. Hän ei myöskään lankea siihen ansaan, että tulkitsisi liikaa ja analysoisi erilaisia viestejä sinne missä niitä ei ole (kuten yllättävän usein tehdään). Suosittelenkin kirjaa myös niille, jotka eivät niin muumeista piittaa, sillä se avaa mielenkiintoisen näkökulman yhden henkilön ja hänen lähipiirinsä kautta Suomen ja Euroopan historiallisiin tapahtumiin, kuten maailmansotiin. Minä ainakin huomasin kirjaa lukiessani miettiväni, miten minun isovanhempani ja sukuni elivät samoina vuosikymmeninä ja kokivat erilaiset yhteiskunnalliset tilanteet. Samoin löysin Tovesta uusia puolia tutustuessani nykyisin vähemmälle huomiolle jääneisiin, 1930-1940-lukujen lehtien kansikuvituksiin, joiden sanoma on todella rohkeasti pasifismin puolesta kantaa ottava tiukkana sensuurin aikakautena. 

Viime vuonna Tove Janssonin syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta ja Ateneumissa oli Tuula Karjalaisen kuratoima juhlanäyttely. Mikäli satuit näkemään sen, tuo kirjan lukeminen lisää syvyyttä näyttelyn antiin. Ja vaikka et olisikaan nähnyt näyttelyä, on itse kirja täynnä kuvia ja sitaatteja Toven tuotannosta eri aikakausilta mitä erilaisimmista aihepiireistä - ja kirja jopa itsessään on mielestäni esteettinen kokemus (kiitos ulkoasusta ja taitosta Timo Nummiselle). 

Moni tuntee Tove Janssonin (1914-2001) muumeista, mutta tämä monilahjakkuus oli paljon muutakin - kuvataiteilija, kirjailija, kuvittaja, käsikirjoittaja, laulujen sanoittaja jne. Hänen elämänmottonsa oli "Tee työtä ja rakasta" - siinä järjestyksessä. Aikakausina, jolloin taiteen haluttiin sisältävän opetuksellisista ja poliittisista agendaa, hän halusi tehdä taidetta taiteen vuoksi. Eikä hän erotellut tuotantoaan vahvasti vain-aikuisille-tai-vain lapsille- akselilla. Hän etsi ja eli oman luovuutensa ehdoilla, etsi hohtoa, jota ilman ei ollut mitään. Uskon, että tämä on ollut hänen työnsä menestyksen pääsalaisuus - syy, miksi niin monet ovat rakastuneet hänen töihinsä. Ne ovat aitoja. Ja ne ovat syntyneet aidoista tunteista ja tilanteista käsitellen myöskin elämän pelottavia ja kipeitä asioita, kuitenkin taiteen luovan vapauden keinoin. Esimerkiksi toisen maailmansodan loputonta kuolemanpelkoa ja dramaattisia tuhoja vasten (kuten atomipommi ja maailmanlopun mahdollisuuden konkretisoituminen) ei ole lainkaan kummallista, miksi noista kokemuksista on syntynyt muumikirjoja, joissa on suurtuhoja. Ne olivat siihen aikaan monen ihmisen jakamia tunnetiloja.  

Kuitenkin hienointa taiteessa on mielestäni sen monikerroksisuus. Taiteilijalla itsellään voi olla erilaisia syntylähteitä aiheille ja hänellä on vapaus sekoittaa faktat ja illuusio suloiseksi sekamelskaksi ja luoda oma tuotoksensa... mutta samassa hetkessä kun taiteilija luovuttaa teoksensa "yleisölle", hän menettää otteensa siihen. Jokaisella on oikeus lähestyä taideteosta (oli se sitten kirja, musiikkia tai kuvataidetta) omista lähtökohdistaan ja antaa sille omia merkityksiään. Yhtä oikeaa tarinaa, merkitystä ta tulkintaa ei ole. Tärkeintä on vapaus. Vapaudesta käsin voimme taiteen avulla käsitellä myös siitä tunteita ja kokemuksia, joille ei löydy sanoja. Eläköön siis vapaus ja luovuus!

Päivän inspiraatio: Umberto Eco & äänikirjat.

Matkalla oleminen koostuu maisemista, mietteistä, tuoksuista ja makuelämyksistä. Nämä kaikki sulautuvat yhteen ja luovat uutta rakentaen vanhojen ajatelmien ja muistojen varaan. Näinollen ei ole merkityksetöntä, mitä nappaa matkalukemiseksi mukaansa. Siis matkalukemistahan täytyy olla. 

Viime syksynä aloitin Umberto Econ "Ruusun nimi" lukemisen, ihan vaan siksi että se oli listattu KLASSIKKOKIRJALISTAANI. No, syksy ei mennyt ihan putkeen ja kirja jäi jatkuvasti kesken kun matkustin tai olin liian väsynyt keskittyäkseni siihen. Keskeneräisyys jäi kuitenkin harmittamaan, koska olin päässyt jo puoliväliin ja siis täysin luonut mielikuvat kirjan tapahtumista pääni sisälle... kai ymmärrät mitä tarkoitan? Nyt onneksi tajusimme, että autolla matkustaessa on kätevää kuunnella äänikirjoja. Valitsimme siis Ruusun nimen saattelemaan meidät Ranskasta Italiaan. Teema sopi loistavasti alppimaisemiin. Keski-ajan italialaiseen luostariin sijoittuva jännäri piti taatusti mielen virkeänä, kun aivot raksuttivat mysteerin ratkaisua. 

Löysin siis samanaikaisesti sekä äänikirjojen "aikuistenmaailman" että uuden kirjailijan. Minusta tuli Umberto Econ fanittaja. Enkä yhtään ihmettele hänen suurta suosiotaan... pidetäänhän häntä yhtenä nykyajan merkittävimmistä ajattelijoista. 

Sellaista tänään. Ihana olla lomalla. 

Lukukokemus: Punainen morsian.

"Hän saapuu eräänä syyskuun aamuna, kuivana kautena, jolloin sateet viipyvät. Hän on pukeutunut punaiseen. Punaiseen kuin veri. Kuin ihmisuhri, joka on annettu jumalille sateen toivossa. Kuin morsian."

Kiehtova, maaginen ja realistinen. Kaikkea samaan aikaan on Punainen morsian, Aninda Ibrahimin esikoisromaani, joka kertoo neljän sukupolven naisten kautta Albanian tarinaa. 

"Mummi katsoi korvakoruja haikeasti, siveli riippuvia kiviä kuin vakuuttuakseen että ne olivat samat kuin ennenkin, sitten hän ojensi kämmenensä minua kohti. En ollut uskoa, että hän todellakin halusi lahjoittaa ne minulle. 

"Ei mummi, en voi ottaa niitä. En voi", sanoin ohuella äänellä. 

"Sinun täytyy", hän vastasi. "Olen säilyttänyt niitä koko elämäni käyttämättä niitä kertaakaan. Minä en voinut, mutta sinä voit. Ne ovat hypänneet yhden sukupolven yli. Taiat, jotka pitivät ne kirstuun suljettuina, ovat nyt rauenneet, kaikki on päättynyt..."

Kirja on osittain omaelämänkerrallinen ja on melkeinpä riipaisevaa ajatella, kuinka paljon pienen albanialaiskylän elämä muuttui viimeisen vuosisadan aikana. Ikiaikaiset uskomukset taikauskoineen, sodat sekä alati vaihtuva maan liittoutuminen ja sulkeutuminen eri valtioiden kanssa, valtaapitävien uskonnonharjoittamisen kieltäminen oopiumina ja niin edelleen. Ja sitten kaikki jo-kerran-hajoitettu-ja-uudelleenrakennettu revitään jälleen alas ja yhteiskunnan rakentaminen alkaa alusta. Kaikkeen tähän sopii osuvasti se, että 70-luvulla syntynyt kirjailija asuu tällä hetkellä perheineen Roomassa ja kirjoittaa italiaksi, lastensa kielellä. Viime vuosikymmeninä tämä pieni idän ja lännen, muslimien ja kristittyjen, Euroopan ja Aasian, väliin jäänyt kansa onkin levittäytynyt pieninä puroina moniin maihin. Ehkä kaikki eivät aina jaksa hajoittaa ja rakentaa. He haluavat elää.

"Pelkästään miehesi sydämen avulla et olisi päässyt mihinkään. Miehet ovat talossa vain vieraita."

"Äiti ja tytär juovat kahvia. He eivät pyörittele kuppia ennustaakseen kahvinporoista. Tänään tulevaisuus ei kiinnosta heitä kumpaakaan."

Kirjassa on todella mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja kertomus saa lukijasta otteen - ainakin niistä lukijoista, joita yhtään kiinnostaa eri kulttuurit ja naisten maailma.

"Kun sota syttyy, hän ajatteli, että sen keskellä on vain elettävä. Sitten sodan jälkeen yksi päätyy yhdelle ja toinen toiselle puolelle. Kenties aivan sattumalta tehtyjen valintojen vuoksi. Tai järkeilyjen, joilla oli arvoa vain sillä hetkellä. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, mitään ei voi enää jälkeenpäin selitellä; se ei merkitse mitään, että valitsi tietyn puolen tehdäkseen samoin kuin isoveli tai lempiserkku. 

Saba ei ollut koskaan lukenut Pääomaa eikä edes tiennyt, mitä kommunismi tarkoitti." 

Lukukokemus: Ulla-Lena Lundbergin "Jää"

Ulla-Lena Lundbergin teosta Jää lukiessani aloin automaattisesti miettimään, että kuka on Ulla-Lena Lundberg... niin aidon tuntuista ja sisältäpäin kumpuavaa kuvausta ulkosaariston elämästä toisen maailmansodan jälkeen ei luulisi mannermaalaisen pystyvän kirjoittamaan. Eikä ainakaan tässä tapauksessa kirjoittanutkaan, sillä Lundberg on syntyisin Kökarista. Hän voitti Finlandia-palkinnon 2012.

Kirja on kertomus Suomen ulkosaaristoon muuttavasta papista ja saaristokunnan ihmisistä. Monenlaisia tarinoita. Luonnon rytmien muokkaama elämäntapa. Luontouskontoa, kirkollisia traditioita ja kahden kylän jännitteitä. Myös postinkuljettaja, jolla on kyky nähdä tulevaa. 

Tarina etenee verkkaiseen tapaan. Kuvailu on kaunista ja lukija kykenee hyvin eläytymään saaristolaiseen elämäntapaan ja eri henkilöiden mielenliikkeisiin. Ehkä tarina on toisinaan jopa liiankin verkkainen... tai ainakaan siitä ei kannata odottaa toimintapläjäystä. Mutta kaikkia, joita ulkosaaristolaiselämä yhtään kiehtoo, suosittelen kirjan lukemista. Se sopii myös niille, jotka psykologisoivat ja filosofisoivat erilaisia ihmisiä ja pienryhmiä... 

Lukukokemus: John Steinbeck. (No.2)

Käsi ylös: Onko kellään ikinä sellaista tunnetta, että kirjan lukeminen jännittää niin paljon, ettei uskalla tarttua siihen? 

Siis en tarkoita pelotus-jännitystä, vaan sellaista jännistystä siitä, mitä päähenkilöille tapahtuu (kun aavistaa, ettei kaikki mene ihan putkeen) ja sitten jännittää lukea sitä. Myötähäpeä tai ainakin myötäeläminen? 

Olin ainakin kuukauden lukematta kirjaa heti ensimmäisten sivujen jälkeen, kun minulle syntyi aavistus siitä, minkä käänteen juoni tulisi ottamaan. En vain pystynyt lukemaan eteenpäin, vaikka tarina on itsessään mielettömän mukaansatempaava ja teos lyhyt. 

Kesän alussa innostuin Steinbeckistä ja menin etsimään hänen tuotantoaan lisää kirjastosta. En vieläkään saanut käsiini klassikko-listalla olevaa teosta nimeltä "Helmi", mutta löysin hyllystä kirjan, jonka avulla Steinbeck teki läpimurron ja hänestä tuli laakista yksi Amerikan luetuimpia kirjailijoita. Eli kyseessä oli 1937 julkaistu Hiiriä ja ihmisiä. 

"The best laid schemes of mice and men

Often go awry."

"Kaikki hiirten ja ihmisten hyvinkin suunnitellut jutut 

menevät usein pieleen."

-Robert Burns-

... ja pieleenhän moni asia kirjassa menee. 

Suosittelen.

Lukukokemus: Jules Verne.

Palasin parinvuoden takaiseen KLASSIKKOKIRJALISTAANI ja nappasin matkalukemisekseni Jules Vernen "Maailman ympäri 80 päivässä." 1872 Suezin kanava oli vielä uusi juttu, eikä junaradatkaan ihan vielä halkoneet koko Intiaa. Leppoista luettavaa. 

Lukukokemus: I am Malala.

Nuorin-ikinä-Nobelin-rauhanpalkintoehdokas vuonna 2013. Kirja on pakistanilaisen Malala Yousafzain omaelämänkerta, joka valaisee hyvin sitä tilannetta ja ilmapiiriä, mikä Pakistanissa tälläkin hetkellä vallitsee. Jos puhutaan koulutuksen linkistä terrorismiin, niin tämä ei ole ensimmäinen eikä varmastikaan viimeinen kirja aiheesta. Juuri nyt se kuuluu kirjakauppojen TOP-osastolle ainakin Aasiassa. Ostin sen Intian lentokentältä vierailtuani Pakistanissa ja täytyy sanoa, että kirja antaa hyvän näkökulman maassa tapahtuneisiin asioihin paikallisen henkilön näkökulmasta. Useinhan meille kerrotaan maailman tilanteista raportteja länsimaalaisesta näkökulmasta.  

Malala on uskonnollinen muslimi. Hänen isänsä on opettaja ja perustanut peruskoulun. Hänen äitinsä on lukutaidoton. He ovat asuneet SWAT-laaksossa, joka jää Pakistanin ja Afganistanin väliin. Niin, juuri siellä, mistä Osama Bin Laden löydettiin. 

Meille, jotka olemme syntyneet valtioihin, jossa peruskoulupakko on ollut itsestäänselvyys jo pari sukupolvea, eikä meidän perheeseen kuulu yhtään lukutaidotonta, on kenties vaikea ymmärtää sitä maailmaa, missä koulutusta ei tarjota kaikille - eikä varsinkaan tytöille. Toisinaan pienet asiat, kuten aapiskirja ja kynä, olisivat merkittävässä asemassa muutoksen aikaansaamiseksi... mutta yhä näyttää olevan niin, että peliä halutaan pelata suurilla panoksilla: aseilla, rahalla ja politiikan valtapelillä. Ja useimmiten jalkoihin jäävät lapset. 

Onneksi vielä löytyy ihmisiä, kuten Malala ja hänen isänsä, jotka eivät ole luovuttaneet vaan ovat halunneet taistella sen puolesta, että kaikki lapset pääsisivät kouluun. 

Martin Niemöller asui Saksassa natsien aikaan ja kirjoitti tämän runon:

"First they came for the communist,

and I didn't speak out because I wasn't a communist.

Then they came for the socialists,

and I didn't speak out because I wasn't a socialist.

Then they came for the trade unionist,

and I didn't speak out because I wasn't a trade unionist.

Then they came for the Jews,

and I didn't speak out because I wasn't a Jew.

Then they came for the Catholics,

and I didn't speak out because I wasn't a Catholic.

Then they came for me,

and there was no one left to speak for me."

Oletko lukenut? Tai ylipäänsä, onko aihepiiri tuttu?