Ateneumissa on parhaillaan näyttely FOKUS: Nykytaidetta 125 vuotta sitten. Siinä pääsevät esille Helene Schjerbeckin Toipilas, Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Ellen Thesleff ja Väinö Blomstedt. Nykyisin teokset ovat klassikoita, aikanaan ne edustivat nykytaidetta ja saivat myös senmukaista kritiikkiä.
Kävellessäni Ateneumin saleissa ja katsellessani Taistelevia metsoja tai Kullervon kirousta miltein kuulin päässäni Sibeliuksen Finlandia-hymnin. Huomaan palaavani ajatuksissani aikaan sata vuotta sitten, Suomen kansalliseen heräämiseen ja kaikkeen siihen voimakkaaseen ilmaisukieleen, jonka avulla senaikaiset taiteilijat loivat suomalaista kulttuuria ja kansallisidentiteettiä.
Tosin minun täytyy myöntää, että hieman minua huvittaa senaikainen ei-suomenkielisten suomalaiskulttuurin nostatusvimma... ja kuinka nämä taitelijat halusivat toisinaan matkustaa Itä- ja Pohjois-Suomeen "katsomaan niitä oikeita suomalaisia ja näkemään, miten ne elävät." Me ja ne. Olivatko suomalaiset missä määrin maisemaa ja taiteen inspiraation kohde senaikaiselle yläluokalle? Ja miten paljon tätä samaa näkyykään tänä päivänä - kohde vaan muuttuu.
Oli miten oli, joka tapauksessa siihen aikakauteen kuuluu myös kirjailija Juhani Aho. Ja koska mielikuvani hänestä pelkistyi kokemukseeni Rautatie-elokuvasta, oli aika antaa uusi mahdollisuuus. Luin siis teoksen Juha. Ja täytyy sanoa, että se yllätti minut täysin verrattuna aikaisempiin vastaavanlaisiin lukukokemuksiini. Kolmiodraama on taitavasti rakennettu ja pitää nykylukijankin otteessaan. Itä-Suomeen sijoittuva tarina dramaattinen ja mielenkiintoinen ihmiskuvaus. Suomalais-klassikoillekin kannattaa siis antaa mahdollisuus.
