Ekologisia ruokapuheita...

Emmi lähetti minulle mielenkiintoisen linkin, missä kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan lähes puolet kotitalouksien roskiin heittämästä ruuasta on täysin syömäkelpoista: 'Yksittäinen kotitalous siis haaskaa vuosittain 50 - 65 kiloa, noin viisi prosenttia kotiin ostamastaan ruuasta. Se on kaksinkertainen määrän ruokaa kauppojen hävikkiin verrattuna.'


Tunsin piston sydämessäni. Varsinkin viime vuosina olen huomannut itsessäni jotakin ennenkuulumatonta: kiireen, epäsäännöllisen rytmin ja keskittymättömyyden seurauksena olen toisinaan (useinkin) arvioinut meidän kotonasyömiset väärin ja sitten kaappiin ostettu ruoka on jo ehtinyt pilaantumaan, ja roskiinhan se on päätynyt. Hui, voi ja kauhistus! 


Parannuksenteon paikka. Päätin sitten lukea koko tutkimuksen ja järkytyin vielä enemmän tästä karusta lauseesta: 'Tulosten mukaan esimerkiksi jo puolikkaan ruispalaleivän tai yhden kinkkusiivun päätyminen haaskuuseen aiheuttaa suuremman ympäristökuormituksen kuin pakkausten valmistus ja jätehuolto.' - No en olisi kyllä ikinä ajatellut puolikkaan ruisleipäpalan aiheuttavan yhtään mitään... varsinkaan verrattuna muovipussiin!   


Tässä sitä siis ollaan. Jälleen kerran entistä valistuneempana. Ehkä tämä antaa minulle lisäpontta suunnitella ja toteuttaa päivärytmini jotenkin fiksummin, kirjoittaa kauppalistoja ja toimia niiden mukaan...
Mutta ettei nyt ihan menisi masentuneisuuden puolelle, niin pitää tässä jakaa jotakin positiivistakin. Yksi uudenvuodentavoitteistani nimittäin liittyy kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja siihen liittyen tavoitteeni on lisätä kalaruokia ja välttää nautaa ja sikaa. Lisäksi päätin, että pidän kerran viikossa kasvisruokapäivän. (Nyt sen voin ehkä todeta ääneen, koska olen onnistunut siinä jo kuukauden eikä se tunnukaan niin vaikealta.) Opettelen tekemään enemmän papu- ja tofuruokia. Tämän kasvisruokapäivän voin varmaankin laskea ekoteoksi no. 009, sillä Hesarin mukaan säästän siinä tolkuttomasti vettä: 

• Yhden naudanlihankilon tuottamiseen kuluu noin 15 300 litraa vettä.
• Yhden kananlihankilon tuottamiseen kuluu noin 3 900 litraa vettä.
• Yhteen hampurilaiseen kuluu 2400 litraa vettä.

Joten ehkä tämä viikko sittenkin alkoi plussalla ;D

Iloista viikkoa teille kaikille!

Eco 008.

(Miespuoleisille varoitus: Tämä blokkaus ei luultavasti kiinnosta teitä. Ainakaan siitä ei ole teille mitään hyötyä. Ainakin varoitin.) 

Kun puhutaan arjen ekologisista ratkaisuistani, on vuorossa no. 008. Se liittyy naisten kuukautiskiertoon ja kyseessä on kuukuppi. Jos et tiedä mistä on kysymys, voit lukea lisää Luneten sivuilta ja sitten testivertailuja täältä. Erittäin suurien epäluulojen jälkeen ostin sellaisen vuosi sitten ystäväni kanssa ja voin todeta, että se on helpottanut elämää suunnattomasti. Eli ekologisuus on miellyttävä lisäplussa.

Pieniä juttuja ja isoja juttuja.

Koska Ria herätti keskustelun taannoisesta ekologisuus-bloggauksestani siitä, mikä on oleellista ja mikä ei, niin vaikka vastasin sinnekin, niin ajattelin vielä selventää itseäni hieman tähänkin: Mulle on olemassa pieniä ja suuria ekologisuustekoja. Tähänastisilla kommeinteillani en ole pienimmässäkään mittakaavassa ottanut kantaa siihen, mikä on suuri ja mikä on pieni ekologisuusteko. Sillä, että annoin otsikon "101 ecological" halusin itseasiassa määritellä, että pienistä puroista syntyy suuri virta. Ja haluan ajatella enemmän pieniä, kiireisessä arjessani hallittavissa olevia asioita kuin että jämähtäisin heti "suuriin virtoihin", jotka ovat minulle joko (a) todella haastavia toteuttaa tai (b) eivät kuulu lainkaan vaikutuspiiriini.

Kaksi esimerkkiä jälkimmäisistä:

1- Kaikki länsimaalaiset luullakseni tietävät, että lentäminen luokitellaan todella epä-ekologiseksi. Minun elämäni käytäntö on se, että asun perheeni kanssa kolmella mantereella ja työnantajanikin on eri mantereella. Näin ollen lennän pitkiä matkoja joka vuosi. Piste. Se on asia elämässäni mistä en luovu. Miinuspisteitä ekologiseen jalanjälkeeni siis ja reippaasti.

2- Roskien lajittelu. Se on asia, johon täällä ollaan vasta hieman heräämässä. Kuvaavaa on se, että olin lapsi silloin kun Suomessa valistettiin turhista muovipussesita kaupassa... täällä vasta kansainvälisimmissä supermarketeissa suurissa kaupungeissa on aloitettu kampanjoita kangaskassien käytön puolesta. Ja jos menen kauppaan hetken mielijohteesta eikä minulla ole kangaskassia, saan ilmaiseksi helposti viisikin muovipussia, johon kauppatavarani pakataan valmiiksi (ei mitenkään 'pussi täyteen'- periaatteen mukaisesti). Minulle ei siis koidu mitään sanktiota (=lisämaksu) siitä, etten muistanut omaa kassia. 

Roskista voin nykyisin lajitella: sanomalehdet, lasi- ja muovipullot sekä kierrätystavarat (vaatteet, tavarat, yms.) paitsi ettei taloyhtiöni niillekään anna erillisiä laatikoita, vaan lähinnä ajattelen, että jossakin välivaiheessa roskienkäsittelijöiden elämä helpottuu, kun olen erotellut ne roskat, joita voidaan jälleenmyydä. Kun menen käymään Suomessa, en edes osaa lajitella kaikkea niin hienosti mitä siellä nykyisin lajitellaan, koska en ole siihen tottunut. Paitsi että siinäkin on kaupungeittain eroja: Tampere lajittelee bion, Turku polttaa sekajätteen ja bion yhdessä.  

Minulle oleellisinta on se, millaiseksi kokonaisuus lopulta muodostuu. Ihmisen ekologinen jalanjälki ei koostu vain kulutustuotteiden hävityksestä vaan se koostuu myös niistä kokonaisista elinkaarista, joita ostetulla tuotteella on. Siksi voi olla olleelista, että pidensin laukkuni ikää enkä vielä ostanut uutta... samoin voi olla merkitystä, missä ostokseni on valmistettu ja tarvitsenko sitä edes oikeasti. Tuotteiden elinkaarien lisäksi uskon myös lähimmäisenrakkauden periaatteeseen ja sen tulisi sitoa minua myös moraalisesti ostopäätöksieni suhteen, koska minä kuulun maailman hyväosaisiin. Mutta haukkaan pienen, pureskeltavan palan kerrallaan.   

Ehkä tämä selvensi kantaani? Tulevaisuudessa bloggaan lisää realistisia ekologisia arkisia valintojani. Mutta olette sydämellisesti vapaita ottamaan kantaa sekä puolesta että vastaan ;)

1000x

Minulla on pieni probleema: otin tavoitteekseni keskittyä tänä vuonna paremmin siihen mitä teen siten että yritän tehdä sen parhaalla mahdollisella tavalla. Kaikesta huolimatta saan itseni kiinni harva se hetki huolimattomuusvirheistä tai ajatuskatkoksista. Ja uusiksi menee. Korjailuksi kertakaikkiaan. Jos olisin perfektionisti, olisin jo syönyt pelihousuni. Mutta näyttää se syövän nytkin miestä (siis naista). Miten kummassa en tavoita päivää, josta antaisin itselleni arvosanan 10? Edes 9?

Olenko se minä vai tämä maa?

Onko kenelläkään muulla vastaavia ongelmia? Tai mitään ongelmia itsensä hallinnan kanssa?

Ilmoittautuisiko joku vapaaehtoiseksi assistantikseni hoitamaan kaikki oikoluvut ja fiksailemaan kömmähdykseni? = Lukemaan ajatukseni ja kehittämään ne täydellisiksi.

Lohdutukseksi otin iltojen ratoksi esiin tuhannen palan palapelin. Koska viimeisin palapeli oli täynnä merta, taivasta ja kalliota, oli tämä sarjakuvaversio ja täynnä hupaisia pikku-ukkoja. Neljä iltaa siinä meni. Ihanaa aivojumppaa ja ajatuslepoa.

Huomenna on uusi päivä, maanantaina alkaa uusi viikko ja tiistaista jo uusi kuukausikin ;)

Rentouttavaa viikonloppua kaikille - mitä ikinä teettekin!

Ihana yllätys!

Ihana yllätys saapui postissa! 

Eettinen ja samalla kaunis! Siis tiskirätti. Sitähän me kaikki käytämme monta kertaa päivässä...  

Olinkin juuri pohtinut kodin jokapäiväisten pienten käyttöesineiden ekologisuutta ja tämä rätti tuli kuin tilauksesta siihen saumaan! Se on siis ekotekoni no. 007 tälle vuodelle ja suosittelen kestorättiä muillekin! Samalla suosit suomalaista :) Lisää tietoja voit lukea täältä. 

Kiitos Emmille!

Suruaika #7.

(Kuva: Ashleigh Mättö)

Tänään olisi ollut äidin 62-vuotissynttärit. Kun pohdimme tänään asiaa ääneen Henryn kanssa niin tietyllä tavalla se shokeerasi: Eihän äiti ollut edes normaalissa eläkeiässä! Välillä sitä ei oikein tajuakaan, kuinka lyhyeksi hänen maanpäällinen elämänsä jäi, sillä sairaus muutti kaiken. Sairauden aikana yksikin vuosi tuntui mielettömän pitkältä ajanjaksolta ja välillä sitä oli vaikea muistaa, millaista oli ennen - eikä sitä ehkä aina halunnut muistellakaan, sillä se olisi tehnyt liian kipeään senhetkiseen realiteettiin nähden, koska siihen elämäntilanteeseen piti sopeutua. 

Täytyi ihan pysähtyä miettimään ja katsomaan kuvia. Esimerkiksi kymmenen vuotta sitten otetuissa hääkuvissa äiti oli kuin kuka tahansa viiskymppinen pullea suomalaisnainen... mutta sitten yhtäkkiä kun katsoo kuvaa kesältä 2008 eli 8 vuotta häiden jälkeen (yllä), niin siinähän on harmaahapsinen mummeli. Oikeasti: Kuinka nopeasti ihmisen olemus voikaan muuttua niin totaalisesti! Kuvista näkee, kuinka rankkaa on, kun munuaiset lakkaa toimimasta ja jalat amputoidaan. 


Vanhentunut olen tässä kaikessa itsekin. En ehkä ulkoisesti niinkään radikaalisti, mutta sisäisesti kyllä.

Mutta jottei nykytodellisuus unohtuisi, niin myös huomenna on synttärit: vanhin veljeni täyttää 38v. Ja vaikka olen tiennyt lahjan, jonka haluan antaa hänelle, jo monta viikkoa, olen tietenkin unohtanut käydä ostamassa sen... joten myöhästyy sekin. Onneksi veljet eivät ole kovin pikkutarkkoja näissä asioissa ;) Taidankin heti laittaa puhelimeen muistutuksen, että muistan edes soittaa - yleensä kun muistan asiat vielä silloin, kun on aikaerojen takia liian aikaista, mutta illalla kaikki oleellinen on jo kadonnut väsyneestä päästäni... 

Tällaista siis tänään. Antoisaa viikon jatkoa kaikille!

Lukukokemus: Täällä pohjantähden alla 1-3.

Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi. 

Vaikka en mitään muuta olisikaan osannut sanoa Linnan 'Täällä pohjantähden alla -trilogiasta', niin tämän lauseen olisin osannut toistaa vaikka unissani. Minulla on siis menossa lukutavoitteisiini liittyvä Linna-projekti. Akselin ja Elinan tarinan olen varmasti nähnyt nuorempana elokuvana, mutta itse kirjoja en ollut koskaan lukenut. Huvittavaa oli huomata, että tunnistin kirjasta myös lapsena kuulemiani sanontoja, kuten: "Nimeni on Pentti Rautajärvi ja tapani tulette tuntemaan."

Muuten täytyy sanoa, että lukukokemus herätti ristiriitaisia tunteita. Väinö Linnaa on kehuttu realistisesta 1880-1950 lukujen suomalaisen historian kuvaamisesta. Kyseinen ajanjakso onkin sisältänyt kaikenlaista: kieliriidat, nationalismia, sosialismia, I Maailmansodan, Suomen itsenäistymisen, Suomen sisällissodan, Lapuan liikkeen ja II Maailmansodan.  Mielettömiä yhteiskunnallisia muutoksia tavallisen ihmisen elämän mittakaavaan suhteutettuna! Ja kun tajuaa, että myös oma mummo kuuluu osaltaan niihin tavallisiin ihmisiin, sitä pysähtyy miettimään... 

Toisinaan piti pysähtyä ja tutkiskella lisää niitä historiallisia faktoja, jotka olivat päässeet unohtumaan, tai joihin ei ollut koskaan oikein perehtynytkään. Tutuksi tulivat mm. Lapuan liike, Mäntsälän kapina, Suur-Suomi, heimosodat ja torpparien maanlunastusoikeudet. Eniten pysähdytti vihan tunne, joka sai siemenen jostakin ja paisui hallitsemattomasti milloin kenenkin osapuolen hyväksi näkemillään oikeutuksilla. Viha on voimakas tunne, joka tekee sokeaksi ja vangitsee kaiken mun elämässä ulkopuolelleen. 

Oli hyvä lukea kirja juuristaan, vaikka nyky-yhteiskunta ja minun elämänpiirini ovatkin todella kaukana Linnan kuvaamasta Suomesta. Mutta jotakin siitä Suomesta elää ja vaikuttaa vieläkin. Tarina elävöitti maiseman, jonka aikana syntyi niin monta asiaa ja lyötiin perustuspilareita tämänkin päivän rakenteille. Ehkä näen jälleen jotakin selkeämmin.