Unimaailma on siitä jännä, että siinä voi mennä sekaisin mennyt, nykyhetki ja kaikki mahdollinen. Yhdessä hetkessä jotain ja toisessa aivan jotain muuta.
Aamulla heräsin siihen, että näin unta äidistä. Itse unessa ei nyt ollut kertomisen vertaa tolkkua, mutta sen se aiheutti, että painoin parikin kertaa herätyskellon torkkua ihan vaan re-loadatakseni itseni ennen heräämistä edes hieman vähemmän melankolisella startilla päivään.
Suihkussa tosin huomasin, kuinka mun ajatusmaailma eli jo aivan omaa elämäänsä liittyen suruun ja hautajaisiin. Jostakin päähäni oli pälkähtänyt muistikuva tilanteesta, jota en pysty mitenkään muistamaan, missä ja milloin ja kuka. Enkä edes tarkaa sitaattia. Mutta ytimenä oli tunne, joka oli syntynyt, kun joku vuodatti kokemustaan hautajaisista, joissa lähiomainen oli ollut vielä ihan murtunut, vaikka poisnukkumisestakin oli jo pari viikkoa... kuinka tämä murtunut ei vielä oikein osannut koota itseään. Ikäänkuin heti kuoleman jälkeen alkaisi voimakas suru ja itku vaan tulisi voimalla... niin että parissa viikossa hautajaisiin mennessä itku olisi jo pehmentynyt ja hetken kuluttua jo normaali arki voisi jatkua siitä mihin se jäi ennen tätä ikävää väliepisodia.
- - Ja tätä siis kelasin unenpöpperöisenä suihkussa (Välihuomautus teille jotka ette vielä tiedä tätä: Mun aivot vaan saattaa alkaa aamulla prosessoimaan juttuja ja joskus jopa asioita loksahtelee paikoilleen. Joskus. Mutta aina ei edes tapahdu prosessointia. Mutta silloin kun tapahtuu, saattaa aamukahviseuralainen kuulla pitkiäkin sepustuksia mistä tahansa aiheesta, riippuen siitä mihin pohdinnat ja ahaa-elämykset ovat liittyneet.)
Oletteko koskaan huomanneet itsellänne tämänkaltaisia tunne-muistikuvia? - Ne on aika voimakkaita ja ei-kovin-selitettäviä. Uskon oikeastaan, että ne voi paljastaa jotakin meistä ja avata uusia asioita, kun niitä jää pohtimaan.
Niin, pohdin siis hautajaisia ja niiden kulttuurisidonnaisuutta. Mietin, kuinka suomalaiset hautajaiset (monien muiden juhlien tavoin) on hiljaiset. Ja mitään mielettömiä tunteenilmaisuja ei odoteta. Kukaan ei edes välttämättä itke ihan kyyneliin asti. Toisinkin on ollut: Itämerensuomalaisten ja slaavilaisten kansojen keskuudessa (= Karjala) on aina 1900-luvun alkuun asti ollut tapa, että naiset esittävät esimerkiksi hautajaisissa itkuvirsiä. Itkijän kautta purkaantui sekä itkijän oma että myös yhteisön suru. Myös raamatunaikaan Lähi-Idässä oli tapana, että hautajaisissa oli erillisiä itkijöitä ja valitusvirsien laulajia. Kovin tunnepitoista.
En kylläkään ole mikään hautajais-asiantuntija. Jos sellaisia onkaan. Mutta omat kokemukset kertovat ainakin jotakin minulle itselleni. Päätin siis myös reflektoida omat hautajaiskokemukseni ja onnistuin kaivamaan niitä muistini lokeroista tasan kuusi. Eikä niissäkään kaikissa järinsuurta surua ole (kunnes se kolahtaa kunnolla):
1 - Ala-asteen opettaja pyysi meidän luokan kuorolaisia laulamaan jonkun hautajaisiin, joissa hän oli kanttorina. Muistan viileän päivän ja seisomisen kirkossa ylhäällä urkujen vieressä.
2 - Isän äiti eli 'Viinikan mummo' kuoli kun olin ala-asteen viimeisillä luokilla. Äiti ompeli meille lapsille mustat paidat. Selkeä muistikuva on myös muistotilaisuuden voileipäkakuista ja täytekakuista, jotka olivat erityisen hyviä ja ne oli isän serkunpojan tekemiä. Ei siis varsinaista muistikuvaa varsinaisesta mummon suremisesta.
3 - Ukki (äidinisä) kuoli kun olin 16. Ukkia surin itkemälläkin ja niissä hautajaisissa soitetusta Albininin säveltämästä Adagiosta (click) tuli minulle symboli surumusiikista. Hautajaisissa taisin olla myös hieman huolissaan siitä, etteivät pojat (serkukset) käyttäytyisi liian hilpeästi tilanteeseen nähden...
5 - Isän hautajaiset. En ollut mitenkään varautunut isän poismenoon, mutta siitä huolimatta vielä pari päivää ennen hautajaisia ajattelin voivani puhua-ja-vaikka-mitä hautajaisissa ilman mitään ongelmia. Toisin kävi. Olin sanaton ja itkin tai koitin hillitä itkuani. Kirjaimellisesti.
6 - Äidin hautajaiset. En tällä hetkellä edes muista yritinkö enää sanoa arkulla mitään kun se ei kerran onnistunut niin mainittavasti isänkään hautajaissa. Kyyneleet vain valuivat noroina pitkin poskia.
Mihin siis päädyin kaikella tällä pohdinnalla? - En oikein tiedä. Olen tänään miettinyt, kuinka ihmisen elämä on pyhä ja ainutkertainen. Niin syntymä kuin kuolemakin ovat merkityksellisiä, yhteisöllisiä tapahtumia. Ne eivät ole pieniä ohitsekiitäviä tapahtumia kalenterissa, vaan niihin liittyy jotakin paljon syvällisempää. Jokainen ihminen jättää meihin jäljen. Omassa sisimmässäni on surun sipuli, joka toisinaan muistuttaa itsestään aavistuksella haikeutta keskellä iloista hetkeä, toisinaan se kääriytyy esiin vahvemmin itkuna ja kaipauksena. Enää se ei ole niin kitkerä vaikkakin yhtä todellinen.
Vuosi sitten kesällä istuin parvekkeella ja kirjoitin päiväkirjaani runon siitä surusta, joka sisälsi vielä niin paljon luopumisentuskaa, ettei se löytänyt toivon säkeitä. Luopuminen on joskus vaikeaa. Samoin kuin kipeiden asioiden kohtaaminen on vääjäämättä raskasta. Mutta ilman tummeja värejä ei synny kontrastia kirkkaille väreille.
Harmaus ei ole se, millä haluan värittää elämäni.
