"Katsos, on katsottava hänen partaansa. Hänellä on punaiset, sottaiset ja ohuet partahaivenet. Jos parta tärisee ja hän itse puhuu sekä hän on äkäinen, - silloin asiat ovat oikealla tolalla, hän puhuu totta, tahtoo saada kaupat syntymään. Mutta jos hän silittelee partaansa vasemmalla kädellä ja naurahtelee, - no, silloin hän haluaa pimittää, puijata. Silmiin ei häntä pidä koskaan katsoa, silmistä ei saa mitään selvää, pelkkää sameaa vettä, hän on veijari, - katso partaa."
---
"- Ja ymmärsittekö?
- Voi kyllä, kaikki... siis... miten luulette, että minä en olisi ymmärtänyt? Siinä on tietysti paljon rivouksia... Minä pystyn tietysti ymmärtämään, että se on filosofinen romaani ja kirjoitettu aatteen esittämiseksi... Kolja sotkeentui jo kokonaan. - Minä olen sosialisti, Karamazsov, minä olen parantumaton sosialisti, hän sanoa paukautti syyttä suotta.
- Sosialisti? Alesa naurahti, - no milloin te jo sitäkin olette ennättänyt olemaan? Ettekö te ole vasta kolmetoistavuotias?"
---
1800-luvun kirjallisuus on kyllä oma genrensä ja silloin se täytyy lukea sitä aikakautta vasten. 1800-luvun Euroopan kuohunta ja muutospaineet myös Venäjällä eivät voi olla heijastumatta sen ajan kaunokirjallisuudesta. Silti en voinut olla hämmästymättä, kuinka Dostojevskin kirjasta nousevat teemat ovat edelleen ajankohtaisia. Ehkä paatoksen sävy on tänä päivänä erilainen, mutta emme me vielä niin pitkälle ole valistuksen ajan kysymyksistä päässeet kuin mitä joskus näytetään luulevan- vai ovatko ne paremminkin kaikkien aikakausien peruskysymyksiä?... mielestäni on hassu ilmiö, että kaikki sukupolvet ajattelevat olevansa aina niin erikoisia ja ainutlaatuisia, että sortuvat helposti katsomaan alaspäin edeltäviä sukupolvia... mutta tämä menee jo aiheen sivuun, sillä tavoitteenani on pohtia lukemaani Dostojevskin kirjaa...
Monet pitävät 'Karamazovin veljeksiä' Dostojevskin pääteoksena. Se jäi myös hänen viimeiseksi teoksekseen ja siinä käsitellään koko hänen tuotannolleen tyypillisiä teemoja. Kirja käsittelee erään perheen tarinan kautta moraalia, uskoa, vapaata tahtoa ja rakkautta. Mielen pimeä puoli nostetaan esille ja kysytään: Synnyttääkö epoikeudenmukaisuus ja huono kohtelu automaattisesti koston kierteen? Onko murha toisinaan oikeutettu?
Karamazovilainen luonne. Karamazovilainen hekuma. Kirjan päähenkilöt, kolme veljestä, edustavat kukin äärimmilleen vietyjä prototyyppejä erilaisista elämänkatsomuksista: viettien ja intohimojen ohjaama hedonisti, skeptinen intellektuelli ja moraalinen enkeli.
Toisinaan minun täytyi laittaa kirja sivuun, koska tunteen palo ja hekumointi oli niin ylitsevyöryävää. Minulle sopii näemmä venäläinen dramatiikka vain pieninä kerta-annoksina. 1100 sivuinen kirja oli yöpöydälläni puoli vuotta. Se ei kenties noussut lempikirjojeni joukkoon, mutta en silti ihmettele, että moni kuuluisa vaikuttaja on tituuleerannut kirjan yhdeksi merkittävimmistä kirjallisuuden tuotoksista (Sigmund Freud, Albert Einstein, Ludwig Wittgenstein, Jean-Paul Sartre, Pope Benedict XVI jne.)
Mielenkiintoinen on mielestäni myös TÄSSÄ Blogissa esiintuotu ajatus Dostojevskista ensimmäisenä venäläisenä eksistentialistina:
"Dostojevskilla on paljon sanottavaa 1800-luvun maallistuneesta Venäjästä. Pitkistä, muutaman henkilön välisistä keskusteluista muodostuvat kohtaukset ovat näytelmämäisen rajattuja. Henkilöt eivät ole luonnollisia "ihmishahmoja", vaan eräänlaisia moraalisia arkkityyppejä, joiden avulla Dostojevski kirjoittaa omaa moraalifilosofiaansa. Rinnastaisin hänet Platonin, Kierkegaardin ja Camus'n kaltaisiin kirjailijafilosofeihin, sillä ihmisen olemuksen tarkasteleminen on hänelle luonteeltaan eettistä ja eksistentiaalista. Väittäisinkin, että Dostojevskia voisi pitää ensimmäisenä venäläisenä eksistentialistina."
Mitä ajattelette?
Onko kukaan teistä lukenut kirjaa ja mitä ajatuksia se herätti?
Tai oletteko muuten tutustuneet Dostojevskin tuotantoon?
PS. Kesälomalle otan mukaan:
Harper Lee: To Kill A Mockingbird
Gabriel Garcia Marquez: Love in the Time of Cholera
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti