Päivän isnpiraatio: Toivo.

Kuusessa kimaltelevat kristallit kynttilöiden loisteessa. Niiden loistekaan ei vedä vertaa sille rohkaisulle, jota koin sydämessäni kun tänä aamuna luin Patty Kirk:in artikkelin Slower than Christmas (clik - ja pääset lukemaan koko jutun.) Se muistutti minua siitä, kuinka adventti on odotuksen aikaa.

Odotimmepa mitä hyvänsä, on pakko myöntää, että suurin osa meistä haluaisi skipata koko odotuksen kokonaan.

'Tule, Herra. Tule, Messias.' Satojen vuosien odotus ennenkuin Jumalan lupaus Messiaan syntymisestä täyttyi. - Se mahtoi tuntua loputtomalta odotukselta.  Patty Kirk kirjoittaa osuvasti, kuinka odottaminen on yksi uskon pääelementeistä. Kristityt odottavat Jumalan lupausten täyttymistä. Huolimatta nykyisistä haasteista - ehkä sukupolvienkin vaivannäöstä - oikeanlainen odotus antaa perspektiivin arjen keskelle ja tuo ilon tulevasta täyttymyksestä: 

"Waiting is a key component of faith. Virtually every divine covenant in Scripture has time built into it, and believers must wait for God's promises to be fulfilled. Waiting effectively, continuing to anticipate future joy throughout years or even whole lifetimes or generations of often joyless struggle, might be seen as synonymous with great faith. As such, Mary's joyful, confident response to her part in God's plan has much to teach us about what Jesus said was the "work of God"—that is, "to believe in the one he has sent" (John 6:29)."

Ajattelin tänä aamuna: 'Tule, Herra Jeesus.' Sanoin sydämelleni, että onni on täyttymässä. Onni ei ole käsinkoristellussa kuusessa, pullantuoksuisessa keittiössä, pankkitilin numeroissa tai ansiolistoissa. Ja mikä ikinä murehduttaa mieltä - se on katoavaa. Paljon lupauksia on vielä odotuksen alla. Ja edessä on vielä jälleenkohtaamisia rakkaiden, nyt jo edesmenneiden, kanssa.

Huomasin jälleen tällä viikolla saavani allergiaoireita uskosta ilman tekoja, odotuksesta ilman mielenlaatua, sanoista ilman merkitystä. Moni piiloutuu kliseiden ja kaanankielen taakse, peittää sydämensä samalla tavalla kuin lumi peittää maan syksyn jäljiltä... eikä aitoa kohtaamista pääse tapahtumaan. Ihmisyys hukkuu. Kaipaan ihmisyyttä. Kaikkea sitä todellista ihmisen elämää, jonka Jumala antoi ihmiselle elettäväksi - ja jonka keskellä toivon sanoma haastaa meitä. Toivo tulee soveltaa omaan arkeen tai se jää tyhjäksi sanahelinäksi.

Tänä jouluna haluan juhlia syntymäpäiväsankaria niin että Hän on läsnä ajatuksissani ja sydämessäni. Niin, ja ensi vuottakin olen ehtinyt jo pohtimaan: Tänä vuonna en aio tehdä pitkiä ja monimutkaisia listoja eri elämän osa-alueilta, missä haluan kasvaa ja mitä haluaisin saavuttaa. Ensi vuodelle riittäkööt kaksi lyhyttä lausetta. Ne luokoot suuntaviivoja arjen valintoihin:

1. Haluan kasvaa ja kehittyä siinä tavassa, miten odotan 

ja miten kestän arjen ja elämän keskeneräisyyttä.

2. Kaikessa haluan yksinkertaistaa asioita: 'Make it simple.' (---and keep it that way!)

Mitä sinä mietit tänään, kun jouluun on vain kaksi yötä ja vuosikin lähenee loppuaan?

PS. Luin jostakin, että moni toivoo/unelmoi asioista, joita ei oikeasti edes halua tapahtuvan sittenkään. Mitä mieltä olette?