Tämä kulunut syksy on muodostanut kirjallisuuden kannalta jokseenkin erikoisen yhtälön. Huomasin nimittäin alkusyksystä, että
olin kesällä kääntynyt täysin dekkareiden maailmaan ja tv-sarjoistakin katselin vain salapoliisisarjoja. Syykin oli melko selkeä: niiden maailmaan uppoaa nopeasti ja ajatukset katkeavat... stressi unohtuu kun jännittävä tarina tempaa mukaansa.
Lokakuussa kuitenkin totesin, että kenties sieluni tarvitsee muutakin kuin murhamysteerejä.
Ostin Intiasta jo-tutuksi-tulleen Jhumpa Lahirin kirjoja. Jhumpa on amerikkalainen, jolla on intialaiset juuret. Hän kirjoittaa bengaleiden tarinoita siirtolaisuudesta Englantiin ja Amerikkaan, sopeutumisesta ja sukupolvien välisistä jännitteistä uuteen maahan integroituessa. Vuorovaikutuksesta vanhan ja uuden maailman välillä. Ihmisyydestä ja oman identiteetin muotoutumisesta eri elämänvaiheissa uudessa maassa. Yhtä monta tarinaa ja tapaa elää kuin on muuttajaakin.
Minusta on kiehtovaa lukea tarinoita, joissa ihmisen elämänkaareen punoutuvat eri kulttuurit. Jhumpan tarinoissa kudos eri kerroksineen tulee mielenkiintoisella tavalla esiin. Olemme ihmisinä niin samanlaisia taustasta huolimatta ja uskomattoman sopeutumiskykyisiä uuteen kulttuuriin ja uusiin tapoihin. Ja samanaikaisesti lapsuuden kulttuuri ja tausta painaa sisimpäämme elämänmittaiset muotit, arvot ja maailmankuvan, joiden kanssa käymme vuoropuhelua vanhuuteen asti, läpi elämänkaaren. Usein tämä puoli jää meiltä pimentoon ja se onkin vaikea sanoittaa:
Miten sanoittaa sisäistä mielenmaailmaasi henkilölle, joka ei ole koskaan joutunut läpikäymään kahden kulttuurin välistä vuoropuhelua? Enkä tarkoita tässä turistimatkoja ja ah-niin-kaunista-ja-selkeää-postikorttimaisemakulttuuria.
Kirjoissa nousee selkeästi esiin toiseen maahan muuttaneen henkilön uuden identiteetin ja kansalaisuuden muotoutuminen - sama asia, mikä näyttää puhututtavan suomalaisia tänä syksynä ja erityisesti itsenäisyyspäivänä. Minusta on hämmentävää lukea suomalaista keskustelua ja huomata, että moni laittaa sellaiset kriteerit sille, kuka voi olla oikea suomalainen, että en rehellisesti uskoisi edes karjalaisten päässeen seulasta läpi, jos viime sodanaikainen siirtolaisuus tapahtuisi uudelleen. Kansalaisuus on ollut ja näyttää olevan pitkälle tahdon päätös aikoina, kun ihmiset ja kansat liikkuvat. Myös silloin, kun suomalaiset ovat liikkuneet toisiin maihin - mitä tapahtuu jatkuvasti, joillain vuosikymmenillä jopa massaliikkeinä.
Myös minä olen käynyt kuluneen syksyn aikana jatkuvaa sisäistä (ja joskus äänekästäkin) vuoropuhelua kulttuureihin liittyen. Bangkokiin muuttaminen takaisin oli kohtuullisen helppoa - koen olevani suhteellisen tasapainossa thailaisen kulttuurin kanssa. Ei niin että olisin siinä mestari, mutta tunnistan mitä ymmärrän ja missä ymmärrykseni loppuu... ja mikä tärkeintä: osaan suurimmaksi osaksi asettaa itseni ja toimintani sen mukaan. Siis oma sisimpäni on tasapainossa tilanteen suhteen. Mutta...
olen tunnistanut itsessäni selvästi kulttuuristressin piirteitä suhteessa Etelä-Aasialaiseen kulttuuriin. Kaakkois-Aasialaisessa kulttuurissa on ominaista tietynlainen pehmeys ja suoran konfortaation välttäminen, jonka koen puuttuvan Etelä-Aasiasta. Huomaan, etten osaa varautua ihmisten toimintatapoihin ja joudun työstämään valtavasti sitä, mitä merkityksiä annan millekin keskustelulle tai tapahtumalle.
Jhumpa Lahirin kirjat eivät ole olleet mitenkään lääke kulttuuristressiini eikä hänen tarinoidensa maailma edes kohtaa edes sen maailman kanssa, minkä kohtaamista ja tapoja joudun tällä hetkellä työstämään itseni kanssa. Yhtymäkohta ilman yhtymäkohtaa? Tyypillistä elämää, missä tarinat ja pohdinnat punoutuvat sikinsokin erilaisina punoksina omina kudoksinaan, kunnes ne yhtäkkiä yllätyksellisesti saattavat kohdata ja luoda uuden merkityksen.
Tiedätkö mitä tarkoitan? Onko sinulle koskaan käynyt mitään vastaavaa?
Jhumpa Lahirin tuotantoa:
Interpreter of Maledives
The Namesake
Unaccustomed Earth
The Lowland
