torstai 10. marraskuuta 2011

Bali.



Rasperry Soufflè. Uskomattoman hyvää!
Joskus loistavinta on se, että on varannut itselleen hyvissä ajoin etukäteen lomamatkan, jota ei voi perua. Niin meille kävi viime viikolla. Kuka sitä nyt muuten helposti lähtisi lomalle kesken tulvahässäkän (jos siis on mukana avustustoimenpiteissä) hyvällä omallatunnolla? 

Olin siis jo keväällä varannut meille miniloman Balille, Indoneesiaan. Olimme säästäneet yhden lomaviikon juhlistamaan Henryn synttäreitä ja mikäpäs muukaan oli synttärisankarin toivelistalla kuin Bali ja surffaus. Ajankohta oli mitä loistavin: Saimme koverrettua hetken tauon arjesta. Henry rentoutui surffaten ja minä sain muuten vaan olla itseni kanssa, muistella mummoa ja prosessoida muitakin suuria elämänasioita. 

Lisäksi nautimme hyvästä ruuasta ja lauantaina läksimme vielä retkelle, joka sisälsi mm. raftingia, kahviviljelmiin tutustumista ja kylpylää...


Rafting oli minun toiveeni. Liippaa siis lähelle haavettani kajakista ja melontaretkistä. No, tämä oli vain parin tunnin turistikoskenlasku, mutta kiva kokemus silti - hetki luonnon keskellä. Me istuimme vierekkäin edessä ja jo alussa huomasimme, että ihan automaattisesti emme rytmittäneet toimintaamme samalla tavalla. Siitä kehkeytyi sitten keskustelu, joka muistutti taannoista keskusteluamme siitä, miten parhaiten kokoamme yhdessä 1000 palan palapelia. Pian onneksi totesimme, että kyllä me voimme edelleen harkita ja suunnitella tulevaisuuteen yhteistä melontaretkeä, sillä osaamme kyllä tehdä yhteistyötä, mutta se näyttää siltä, että jokaisessa uudessa elementissä yhteinen rytmi ja yhteistyön pelisäännöt pitää löytää uudestaan. Jos otaksuu täydellisen yhteistyön sujuvan aina uusissakin tilanteissa automaationa, lyö kyllä helposti kirveensä kiveen...



PS. Kuvitelmat autenttisesta ja koskemattomasta Balista on puppua. Paikkaa voi hyvin kuvata 'Austraalialaisten Kanariansaariksi' ja muutenkin suurin tulonlähde on turismi ja sen kyllä huomaa. Eli jos kykenee sen faktan kanssa elämään, niin sitten paikka on jees.  

maanantai 7. marraskuuta 2011

Lukukokemus: Hemingway.

Hemingway sai Nobelin vuonna 1954 novellillaan Vanhus ja meri (The Old Man and the Sea). Enkä yhtään ihmettele. Vangitseva, kiehtova tarina vanhasta miehestä, suuresta kalasta ja pojasta. 

Itseasiassa ihmettelen vain sitä, miksi minun kouluaikaiset kirjallisuustuntini täyttyivät mitäänsanomattomilla rääväsuisilla rosalikströmeillä ja häräntappoaseilla, mutta todellisista kaunokirjallisuusklassikoista ei edes puhuttu.

Tulevaisuudessa haluan lukea lisää Hemingwayn tuotantoa. 


Ps. Teille, jotka pelkäätte tiiliskivimäisiä klassikkokirjoja, joiden lukemisessa kestää kuukausia, voinen kertoa lohdutuksen sanan ja vinkin: tämä kirja oli vain noin 100 sivua ja sen luki yhdellä istumalla.  

lauantai 29. lokakuuta 2011

I miss You.

Kuva by: Ashleigh Mättö

Mummo nukkui pois perjantaina. Hän oli 89-vuotias. Hassua kuinka tällä viikolla itseasiassa pohdin, että jos ensi vuosi tulee, niin järjestän elokuussa suuret juhlat. 

Paljon ois aihetta lapsella kiittää.
Jumalan lahjoja kaikille riittää.
Päivä jo yksikin aamusta varhain
iltahan ehditty lahja on parhain.


Kauniina nauhana vuosien päivät
helmenä jokainen muistoksi jäivät.
Elämän päivien ketju on kallis.
Isä ei yhden ees kadota sallis.



Lapsonen siis kätehes yhtehen liitä
kaikista päivistä Jeesusta kiitä.
Aina se muistaos tänään on juuri
varattu Sinulle siunaus suuri.

torstai 27. lokakuuta 2011

Old Chinese Poem.

Go to the people,
live among them. 
Learn from them, 
love them.
Start with what they know,
build on what they have.
But of the best leaders,
when their task is accomplished,
their work is done,
the people will remark,
'We have done it ourselves.'

- - Olen kirjoittanut tämän vuoden kalenteriin jokaiselle viikolle jonkun ajatuksen, mietelmän tai viisauden, joka haastaa kasvuun tavalla tai toisella. Tämä oli viime viikolla. Se resonoi ajatuksissani yhä.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Surusipuli.

Unimaailma on siitä jännä, että siinä voi mennä sekaisin mennyt, nykyhetki ja kaikki mahdollinen. Yhdessä hetkessä jotain ja toisessa aivan jotain muuta. 

Aamulla heräsin siihen, että näin unta äidistä. Itse unessa ei nyt ollut kertomisen vertaa tolkkua, mutta sen se aiheutti, että painoin parikin kertaa herätyskellon torkkua ihan vaan re-loadatakseni itseni ennen heräämistä edes hieman vähemmän melankolisella startilla päivään. 

Suihkussa tosin huomasin, kuinka mun ajatusmaailma eli jo aivan omaa elämäänsä liittyen suruun ja hautajaisiin. Jostakin päähäni oli pälkähtänyt muistikuva tilanteesta, jota en pysty mitenkään muistamaan, missä ja milloin ja kuka. Enkä edes tarkaa sitaattia. Mutta ytimenä oli tunne, joka oli syntynyt, kun joku vuodatti kokemustaan hautajaisista, joissa lähiomainen oli ollut vielä ihan murtunut, vaikka poisnukkumisestakin oli jo pari viikkoa... kuinka tämä murtunut ei vielä oikein osannut koota itseään. Ikäänkuin heti kuoleman jälkeen alkaisi voimakas suru ja itku vaan tulisi voimalla... niin että parissa viikossa hautajaisiin mennessä itku olisi jo pehmentynyt ja hetken kuluttua jo normaali arki voisi jatkua siitä mihin se jäi ennen tätä ikävää väliepisodia. 

- - Ja tätä siis kelasin unenpöpperöisenä suihkussa (Välihuomautus teille jotka ette vielä tiedä tätä: Mun aivot vaan saattaa alkaa aamulla prosessoimaan juttuja ja joskus jopa asioita loksahtelee paikoilleen. Joskus. Mutta aina ei edes tapahdu prosessointia. Mutta silloin kun tapahtuu, saattaa aamukahviseuralainen kuulla pitkiäkin sepustuksia mistä tahansa aiheesta, riippuen siitä mihin pohdinnat ja ahaa-elämykset ovat liittyneet.)

Oletteko koskaan huomanneet itsellänne tämänkaltaisia tunne-muistikuvia? - Ne on aika voimakkaita ja ei-kovin-selitettäviä. Uskon oikeastaan, että ne voi paljastaa jotakin meistä ja avata uusia asioita, kun niitä jää pohtimaan.

Niin, pohdin siis hautajaisia ja niiden kulttuurisidonnaisuutta. Mietin, kuinka suomalaiset hautajaiset (monien muiden juhlien tavoin) on hiljaiset. Ja mitään mielettömiä tunteenilmaisuja ei odoteta. Kukaan ei edes välttämättä itke ihan kyyneliin asti. Toisinkin on ollut: Itämerensuomalaisten ja slaavilaisten kansojen keskuudessa (= Karjala) on aina 1900-luvun alkuun asti ollut tapa, että naiset esittävät esimerkiksi hautajaisissa itkuvirsiä. Itkijän kautta purkaantui sekä itkijän oma että myös yhteisön suru. Myös raamatunaikaan Lähi-Idässä oli tapana, että  hautajaisissa oli erillisiä itkijöitä ja valitusvirsien laulajia. Kovin tunnepitoista.

En kylläkään ole mikään hautajais-asiantuntija. Jos sellaisia onkaan. Mutta omat kokemukset kertovat ainakin jotakin minulle itselleni. Päätin siis myös reflektoida omat hautajaiskokemukseni ja onnistuin kaivamaan niitä muistini lokeroista tasan kuusi. Eikä niissäkään kaikissa järinsuurta surua ole (kunnes se kolahtaa kunnolla):
1 - Ala-asteen opettaja pyysi meidän luokan kuorolaisia laulamaan jonkun hautajaisiin, joissa hän oli kanttorina. Muistan viileän päivän ja seisomisen kirkossa ylhäällä urkujen vieressä. 

2 - Isän äiti eli 'Viinikan mummo' kuoli kun olin ala-asteen viimeisillä luokilla. Äiti ompeli meille lapsille mustat paidat. Selkeä muistikuva on myös muistotilaisuuden voileipäkakuista ja täytekakuista, jotka olivat erityisen hyviä ja ne oli isän serkunpojan tekemiä. Ei siis varsinaista muistikuvaa varsinaisesta mummon suremisesta. 

3 - Ukki (äidinisä) kuoli kun olin 16. Ukkia surin itkemälläkin ja niissä hautajaisissa soitetusta Albininin säveltämästä Adagiosta (click) tuli minulle symboli surumusiikista. Hautajaisissa taisin olla myös hieman huolissaan siitä, etteivät pojat (serkukset) käyttäytyisi liian hilpeästi tilanteeseen nähden...

5 - Isän hautajaiset. En ollut mitenkään varautunut isän poismenoon, mutta siitä huolimatta vielä pari päivää ennen hautajaisia ajattelin voivani puhua-ja-vaikka-mitä hautajaisissa ilman mitään ongelmia. Toisin kävi. Olin sanaton ja itkin tai koitin hillitä itkuani. Kirjaimellisesti.

6 - Äidin hautajaiset. En tällä hetkellä edes muista yritinkö enää sanoa arkulla mitään kun se ei kerran onnistunut niin mainittavasti isänkään hautajaissa. Kyyneleet vain valuivat noroina pitkin poskia.

Mihin siis päädyin kaikella tällä pohdinnalla? - En oikein tiedä. Olen tänään miettinyt, kuinka ihmisen elämä on pyhä ja ainutkertainen. Niin syntymä kuin kuolemakin ovat merkityksellisiä, yhteisöllisiä tapahtumia. Ne eivät ole pieniä ohitsekiitäviä tapahtumia kalenterissa, vaan niihin liittyy jotakin paljon syvällisempää. Jokainen ihminen jättää meihin jäljen. Omassa sisimmässäni on surun sipuli, joka toisinaan muistuttaa itsestään aavistuksella haikeutta keskellä iloista hetkeä, toisinaan se kääriytyy esiin vahvemmin itkuna ja kaipauksena. Enää se ei ole niin kitkerä vaikkakin yhtä todellinen. 

Vuosi sitten kesällä istuin parvekkeella ja kirjoitin päiväkirjaani runon siitä surusta, joka sisälsi vielä niin paljon luopumisentuskaa, ettei se löytänyt toivon säkeitä. Luopuminen on joskus vaikeaa. Samoin kuin kipeiden asioiden kohtaaminen on vääjäämättä raskasta. Mutta ilman tummeja värejä ei synny kontrastia kirkkaille väreille. 

Harmaus ei ole se, millä haluan värittää elämäni.       

Päivän inspiraatio: ferm-living.

Kun nyt kerran aloitin keittiöpyyhkeistä jaarittelemaan, niin ajattelin kysyä, että mitäs pitätte tästä? Sain tämän Apple -keittiöpyyhkeen ystävältäni taannoin lahjaksi... ja sitä ja muita ferm-livingin tuotteita voi vaikka selata netistä täältä.

Minusta tää on aivan loistava! Ihana kuosi! Ja mikä parasta: pyyhe on 100% orgaanista puuvillaa ja täyttää globaalit orgaanisten tekstiilien standardit ('Global Organic Textile Standard -sivusto löytyy klikkaamalla tästä). Ja pyyhe oli myös pakattu 100% kierrätetylle paperille... monelta näkökulmalta ajateltu juttu. 

Tämä pyyhe tuo siis hyvän mielen monestakin syystä.

PS. Jos vielä muistatte, alkuvuodesta bloggasin jotain ekologisuustavoitteitani... hetkeen en ole kyllä mitään kirjoittanut aiheesta, mutta jos joku luuli aiheen jo unohtuneen, niin väärin luuli. Kesälläkin testailin mitä loistavampia lähiruoka- ja luomuruokajuttuja Suomessa, en vaan ole ehtinyt kirjoittelemaan tänne. Ehkä joku päivä...

PPS. Mitä muuten ajattelette orgaanisesta puuvillasta? Onko se teistä ihan humpuukia vai mitä suositte/suosisitte mieluiten?

maanantai 24. lokakuuta 2011

Lisää haaveilua...

Näytän olevan edelleen ajatusbreikin tarpeessa. Miksi en siis haaveilisi vaikkapa siitä, että jos ikinä eli juuri nyt suunnittelisin itselleni mukavaa asuntoa, mikä voisi olla mikä-vaan-missä-vaan-ilman-mitään-realistisia-suuunnitelmia, niin se voisi sisältää vaikka näitä elementtejä (tai sitten ihan jotain muuta):

Ensinnäkin kaikkein parasta olisi, jos asuisin asuntoveneessä (boathouse/houseboat)... siis en kylläkään ihan veneessä, vaan kunnon kelluvassa talossa. Jos en siinä, niin sitten vanhaan tehtaaseen rakennetussa loftissa. Mutta pysytään nyt veden äärellä. Tunnelmaa saadakseni nappasin Vancouverista esimerkkejä:



(kuvat täältä  ja täältä) 

Lattiat saisivat olla maalattua lautaa tai sitten sementtiä. Vaikka kuten viime viikolla esittelemässäni NY-asunnossa (ja tottakai minulla olisi kiikarikin):


Keittiöön voisi tulla piristysruiskeeksi keltainen uuni:



(kuva täältä)

Jollei tuoleja koottaisi eripareista, voisivat TOLIX A tai Eames käydä mainiosti:


Kuva potterybarnilta.

Tämä taas tällä kertaa täältä. 


Mitäs vielä?
... tietysti ottaisin mukaan edes yhden kiinalaistyylisen kaapin tai sivutason:




Ja vielä paljon muuta. Ehkä mun sittenkin vaan pitäisi ostaa uudet keittiöpyyhkeet?