Rukouksesta, mietiskelystä ja meditaatiosta.

Huomautus: Tämä postaus ei edusta millään tavalla systemaattista tai ylipäänsä opillista linjausta. Tämä on puhtaasti henkilökohtaista pohdintaani kokemuksiini pohjautuen. Mietteitä matkalla. Vieläpä suhteellisen pitkä sellainen. Mutta mikäli olet pohtinut samankaltaisia asioita, kuulisin mielelläni ajatuksiasi!

Pohdiskeluni alkoi, kun luin Heidi Robertsin nettiartikkelin 'Tuoko mindfulness hengellisyyden psykoterapiaan?' Artikkelissa Roberts tuo esiin uuden suuntauksen länsimaalaisessa terveydenhuollossa: uskonnollisuus on hiljalleen hiipinyt mukaan niiden vuosikymmenten jälkeen kun hoitohenkilökunnalle on painotettu tiukkaa uskonnollista sitoutumattomuutta. Uskonnollisuus on tullut siis mukaan idän uskontoihin perustuvien meditaatio-menetelmien kautta. Kyseisessä artikkelissa eniten pohditaan Mindfulness-metodia, joka opettaa mielen havainnointia ja tässä hetkessä läsnäoloa ilman vahvoja kannanottoja. Mielenkiintoinen artikkeli.

Mielenkiintoinen oli myös Robertsin haastattelu RV:ssä (49/2011), missä Roberts pohtii muun muassa KONTEMPLATIIVIVISTA eli mietiskelevää rukousta. Se tarkoittaa Jumalaan keskittymistä hiljaisuudessa ja on kirkkohistorian aikana kuulunut muun muassa luostariperinteeseen. Nykyisin jotkut kyseenalaistavat käsitteen kristillisyyden ja ajattelevat mietiskelyn viittaavan vain idän uskontoihin aivan kuin se tarkoittaisi automaattisesti mielen tyhjentämistä tai kaiken mieleen tulevan vastaanottamista sellaisenaan. Roberts kuitenkin toteaa, että rukouksessa on lupa myös rauhoittua ja turvautua ilman sanoja. Rukous on kuin mikä tahansa vuorovaikutussuhde; välillä on hyvä olla hiljaa, jotta kuulisi, mitä toinen sanoo.

Kaikki tämä synnytti mielessäni paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Voisiko olla niin, että itämaalaisten meditaatio-menetelmien suosioon lännessä vaikuttaa ihmisten kasvanut tarve hiljentymiseen ja oman itsensä kohtaamiseen hektisen mediaelämän ja kiireen keskellä? Läsnäolon taito ja nykyhetken aistiminen. - Onko niin, että ne kuuluvat niihin taitoihin, joita läntinen elämäntyyli ei  tällä hetkellä tue eikä niitä taitoja opita kotona, koulussa tai työelämässä? Täytyy lähteä meren taakse kalaan. Osa syynsä voinee olla myös sillä, että kuva kristillisyydestä ei ehkäpä tuo kaikille mielikuvaa läsnäolosta ja hiljentymisestä. Vai tuoko?

Tunnen monia ihmisiä, jotka kärsivät eriasteisista ahdistuksista. Olen myös huomannut, kuinka monen ihmisen on vaikea pysähtyä ja identifioida tunteitaan arjen keskellä. Ja kuitenkin juuri tunteet kertovat meille monia signaaleja siitä missä ollaan menossa sisäisen ja ulkoisen maailman vuorovaikutuksessa. Sikäli siis, jos puhtaasti ajattelen työkaluna pysähtymistä ja omien mielensisäisten ajatusmaailmojen tarkkailua, en vielä näe siinä mitään huolestuttavaa. 

Terveydenhoidon avautumista hengelliselle sektorille voidaan pitää positiivisena, jos sen kautta halutaan kohdata ihminen holistisesti ja potilas saa olla aktiivinen osapuoli tuomalla omia arvojaan ja uskomuksiaan mukaan hoidon yhteiseen suunnitteluun niin, että potilaan oma hengellisyys tukee hoitoa. 

Huolestuttavaa on se, jos (ja kun niin moni) ajattelee, että hänen persoonansa on täysin sama kuin hänen ajatusmaailmansa. Ja kuinka paljon meidän ajatusmaailman rakenteisiin, silmälaseihin tulkita tilanteita ja sisäiseen puheeseen itsemme kanssa vaikuttaakaan se ympäristö, jossa kasvoimme! Toisilla mielen maailma on seesteisempi, toisilla näyttää olevan ankarat sisäiset mittarit, ja toisilla taas oma minäkuva on sirpaleinen tai negatiivisesti värittynyt vääristyneiden ja rikkinäisten peilien keskellä. Minusta olisi jotenkin lohdutonta nähdä ihminen yksinäisenä keskellä maailmankaikkeutta, erilaisten ajatuskerrostumien summana. Kuinka paljon voimakkaamman positiivisen sanoman tuokaan kristillinen ihmiskäsitys ainutlaatuisesta, itsestään arvokkaasta ja lahjoja omaavasta, Jumalan luomasta persoonasta, joka on luotu elämään yhteydessä maailmankaikkeuden hallitsijaan.

Ja kuinka moni kristitty silti kamppailee oman itsensä ja tunteidensa kanssa päivittäin ymmärtämättä sitä, että hänen ajatusmaailmansa ei ole sama kuin hän niin että se arvottaisi hänet. Eikä Jumalan rakkaus ole ailahtelevainen. Jumalan armo kohtaa meidät juuri siellä missä olemme. 

Sanottakoon vielä, että mielestäni mikään ei ole arvoneutraalia. Toisinaan meidän sisäiset arvomme tosin saattavat olla ristiriitaisia ja joskus yllättävän heppoisella perustalla. Se, mitä ajattelisin kaikille hyväksi tehtäväksi aina silloin tällöin, olisi oman toiminnan arvomaailman kartoittaminen ja arvojen perusteiden kriittinen reflektointi. Joskus olemme purematta nielleet joitakin totuuksia, mutta sitten kun uskallamme kysyä miksi, huomaammekin, ettei koko touhu liittynyt oikeastaan mitenkään siihen arvoon, jota halusimme tai toivoimme edustavamme sen avulla. 

Joskus tuntuu, että varsinkin karismaattisessa kristillisyydessä pelätään hiljaa oloa. Ja heti kun puhutaan hiljaisuudesta ja mietiskelystä, liitetään se idän uskontoihin asiaa sen kummemmin pohtimatta. Itse huomaan vieroksuvani yli-yksinkertaistettua boksiajattelua rukouksen muodoista. Esimerkiksi tavan takaa sitä törmää opetukseen, kuten "Ei rukousta & raamatunlukua, ei aamupalaa." Ei, älkää käsittäkö väärin. Minulla ei ole mitään vastaan hengellisiä rutiinineja per se, mutta... pyhät ajat ja pyhät paikat. Kuinka helposti luommekaan elämäämme boksiajattelun, jossa Jumala on läsnä tietyissä osuuksissa ja toisissa ei? Kuinka moni meistä ei itseasiassa ole parhain keskustelukumppani heti herättyään ja kämppis/puolisokin tietää sen? Miksi siis puoliunenpöpperöisenä ja kahviakaipaavana olisin paras keskustelukumppani Jumalalle? - Niin, sitähän rukous on, keskustelua. Harmi vaan että monien mielikuva rukouksesta on pikemminkin minä-keskeinen yksinpuhelu. Joskus turhauttavaa kuuntelijalle?

Sanomme, että tottakai Jumala tuntee ajatuksemme ja tunteemme, mutta meidän on hyvä kertoa ne hänelle. Olen osittain samaa mieltä. Jeesus kutsuu tykönsä työtätekevät ja raskautetut antaakseen heille levon - - Eli sanomalla Jumalalle, että joku asia on minulle raskas tai meni yli ymmärryksen ja pyytämällä hänen apuaan, annan kuormani hänen kannettavakseen. Sitten opettelen luottamista ja seuraan sitä, kuinka elämässäni Jumala on pitänyt huolen ja kuinka olen selvinnyt tähänkin asti. Silloin, kun pystyn tajuamaan edes hiukkasen Jumalan suuruutta ja kaikkivoipaisuutta, kutistuu oman elämäni kysymykset ja tunnevyöryni sopivaan mittakaavaan. Pieneksi ja ohitsemeneväksi. Kaikenkaikkiaan hallittavaksi.

Mutta ei minun tarvitse yrittää kaikkea juurta jaksain selittää Jumalalle. Uskon näet niin, että Jeesus on läsnä elämässäni Pyhän Henkensä kautta joka hetki, aivan kuten hän Johanneksen evankeliumissa lupaa. Miksi siis selittää jotakin jollekin jonka hän juuri koki kanssani? Selvennän ajatustani yksinkertaisella esimerkillä: jos vaikkapa olen mieheni kanssa ja joudun hankalaan tilanteeseen, voin vain katsoa häntä tietyllä tavalla, ja hän ymmärtää, mitä ajattelen. Tai voin lyhyesti todeta: olipa käsittämätön tilanne.' - ja hän tietää, koska tuntee minut ja oli tilanteessa kanssani. Niin, Jeesuskin tietää ja joskus lyhyt toteamus riittää. 

Uskon myös siihen raamatulliseen lupaukseen, että Pyhä Henki rukoilee puolestamme. Se on itseasiassa yksi lohtua ja rohkaisua tuova pilari elämässäni. Monta kertaa, kun olen joutunut johonkin yllättävään tilanteeseen, olen yhtäkkiä havahtunut siihen, että jo ennenkuin ehdin pelästykseltäni alkaa ajattelemaan mitä tässä pitäisi tehdä, olen jo alkanut mielessäni rukoilemaan kielillä. Pyhä Henki, Neuvonanaja ja Tukija. 

Lapsuudesta muistan, kuinka saatoin mennä keittiöön ja löytää äidin tiskaamassa tai leipomassa samalla laulaen hengellisiä lauluja tai rukoillen kielillä. Hengellisen elämän harjoittaminen oli läsnä arjessa, hetkessä, lähellä. Minun itsenikin on helppo rukoila tiskatessani tai kävellessäni. Silloin joskus, kun asuin Tampereella ja kävelin aamulla töihin, koin usein selkeimpiä ahaa-elämyksiä ja rukousvastauksia kesken matkan. Enkä juuri sillä hetkellä edes miettinyt niitä asioita. Eikö sitäkin ole vuorovaikutus? Olemme vastaanottavaisella mielellä emmekä ole täyttäneet koko päiväämme minuutintarkkuudella niin, että Jumalallakin on vain parin minuutin varattu aika puhua meille? 

Mitä sitten pohdin mietiskelystä ja meditaatiosta? Haastavaksi tämän tekee se, että sanakirjan mukaan englanninkielinen sana meditation voidaan kääntää meditaatioksi, mietiskelyksi tai pohdinnaksi. Näillä sanoilla on usein vivahde-eroja. Tosin joku on tainnut käyttää meditaatiosta suomenkielistä vastiketta hartaus. Mutta sekin sana ontuu nykypäivän kuulijan korvissa tuoden mielikuvan harmaudesta ja pitkäveteisyydestä. 

Ortodokseilla on vahvempi historia hiljentymisestä ja kristillisestä mietiskelystä hengellisen elämän harjoittamisen välineinä.  Minäkin olen joskus päättänyt paastotessa erottaa jonkun ajan hiljaisuuden retriitille (Järjestetyistä retriiteistä lisää esim. täältä.) Se on ollut positiivinen kokemus. Alun haasteiden jälkeen mieli hiljentyy levolliseksi, ja paasto tuo oman inhimillisyyden ja sisimmän lähelle. Kirjoittaminen on saattanut selkeyttää tunteiden purkua. Joka tapauksessa nöyrtyminen on tullut helpoksi Kaikkivaltiaan Jumalan edessä; kyse ei ole minusta, vaan Hänestä, joka voi kaiken. Hänen armonsa riittää. 

Luterilaisesta näkökulmasta siteeraan Hiltusta: “Luther-tutkija Bengt Hägglund on huomauttanut, että kun Luther käyttää sanaa “meditaatio”, hän tarkoittaa keskittymistä annettuun materiaaliin. Itämainen meditaatio ei Lutherin mukaan ole todellista meditaatiota. Sitä vastoin keskittyminen Isä meidän –rukoukseen, uskontunnustukseen, käskyihin, Vanhan testamentin psalmeihin ja yleensäkin Raamattuun voi johtaa syvään hiljaisuuteen ja hengen puhutteluun, ja kun Henki alkaa saarnata, silloin tulee olla valmis tarttumaan kynään.” (30) Kristillinen mietiskely tapahtuu aina suhteessa Jumalan sanaan. Sana antaa sille raamit. Jos ei, mietiskely ei ole kristillistä. Sitä emme voi mietiskellä, mitä emme tiedä. Jokin ilmoitus meitä ohjaa. Aina. (Pekka Yrjänä Hiltunen 15.3.2009. Kansan raamattuseura).

Kun peilaan tätä kaikkea omaan elämääni, huomaan olleeni monesti tilanteessa, jossa minulta ovat puuttuneet sanat. Ne ovat ne kaikkein kipeimmät tai ne kaikkein hankalimmat tilanteet. Me olemme persoonina niin erilaisia ja se mikä on totta toiselle, ei toimi toisella lainkaan. Kun muistelen joitakin todella vaikeita ja surullisia ajanjaksoja elämästäni, huomaan olleeni sanaton:  

Yhdessä vaiheessa luin Jobin kirjaa, mutta päästyäni pari lukua eteenpäin, pysähdyin. Enkä voinut jatkaa. Monta viikkoa mietin Jobin kärsimystä. Ja omaani. Ja kuinka kirjan lopussa Jumalan vastaus kysymyksiin on niin vahva: Hänen suuruutensa ja läsnäolonsa. Mutta ei kaikenkattavia selityksiä kärsimykselle.

Toisen kerran muistelin Jeremiaa, tuota kärsivää profeettaa, jota Jumala rohkaisi totealla, että pahempaa on edessäpäin. Pieni tekstinpätkä tuli päivittäin mieleeni ja tiesin sillä olevan minulle tärkeä sanoma. Mutta se ei ollut pikaratkaisu, tilanteet eivät muuttuneet nopeasti enkä mieleltänikään kypsynyt nopeasti. Niinhän se on, kärsivällisyys koettelemuksissa synnyttää uskoa. Kärsivällisyyttä tuskin tarvitaan silloin, kun pikaratkaisu odottaa jo ovella.

Kolmannen kerran mieleeni nousi yhtäkkiä Habakuk ja hänen toivonsa silloin, kun rukousvastauksen odottaminen viipyi ja viipyi. Ajatus synnytti halun tutkiskella enenmmän Habakukin kirjaa ja koko prosessi oli lohduttava. Ehkä minullakin on toivoa, ehkä minäkin jaksan vielä odottaa. 

Joskus olen myös istunut sohvan nurkassa ja itkenyt tai ollut hiljaa. Ilman sanoja. Mutta olen erottanut ajan Jumaan kasvojen edessä olemiseen, ikäänkuin kömpinyt sohvalle ja kuiskannut: "Jeesus, tässä olen ja minulla on paha olla." 

Taidan siis olla kristillisen mietiskelyn, meditaation harjoittaja?


Niin, ei siis mitään 'luku päivässä -raamatunlukupaketteja', saati sitten korealaistyylisiä-kello-viiden-aamurukoushetkiä. Toisille ne toimivat, joillekin taas ne edustavat ulkoista rutiinia ilman elämäämuuttavaa voimaa, joillekin pahimmillaan lakihenkistä suorittamista. Vuosien varrella olen kokeillut monenlaisia tapoja rukoilla ja lukea Raamattua. Eri aikoina tavat myös vaihtelevat. Mutta jos minulta kysytään tänä päivänä, mitä rukous minulle edustaa, vastaan, että ennenkaikkea kyse ei ole tehtävästä, kyse on kohtaamisesta.    

   

 Minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta teoreettiset jaottelut, arvotukset ja erilaisten rukousvaiheiden luokittelut  (Varmasti olette törmänneet niihin, pyhempiin ja parempiin rukouksen muotoihin ja järjestyksiin. Taidetta sinänsä. Mikäli et ole koskaan törmännyt, vilkaise vaikkapa Justuksen kaaviot täällä oraatio-meditaatio-jaotteluineen). Kaikki rukoukset ovat yhtä arvokkaita. On aika ja paikka yhteisellä rukouksella. Paikkansa on varmasti myös hurmoksella, kiitoksella, pyynnöllä ja esirukouksella. Ja on aika ja paikka olla hiljaa. Olla läsnä Jumalan edessä. Ilman agendaa. Aitoa kohtaamista (ja ne mieleen pulpahtavat asiat: voihan niistäkin mainita Jumalalle...). Ja koska Jeesus on minun Herrani eikä päinvastoin, en voi aina tietää, mihin rukoileva mietiskely tai hiljaisuus Jumalan edessä kulloinkin johtaa.

Huh. Paljon puhetta ilman loppua. Eikä pohdinta edes tainnut päättyä tähän. Mitä sinä pohdit?