Sävelmiä & mietteitä.

Valittava ja haikea trumpettisoolo nousi tällä viikolla mieleeni. Kaihoisa ja samalla kaunis. Herätti minussa pinnan alla uinuneen melankolian. Jo viikkoja olen mennyt paikasta toiseen ja viettänyt enemmän aikaa ihmisvilinässä kuin itsekseni, mutta kaiken tämän keskellä, heti kun olen ollut hetkenkin yksin hiljaa, on pinnan alla piilevä melankolia yllättänyt minut voimakkuudellaan. 

Godfather (Kummisetä) elokuvan soundrack oli yksi isäni suosikkeja. Hän hyräili sitä usein. Olen siis tuntenut sävelmän lapsuudesta saakka, vaikka itse trilogian katselinkin vasta vuosi sitten. (Kaikki perheen miespuoliset kun olivat olleet sitä mieltä, että elokuva ei olisi minun makuuni tai minulle sopiva.) Kaihoisa sävel nosti pintaan paljon muistoja isästä ja huomasin, että minulla on ikävä hänen vitsejään, pelleilyään, sekä hänen omaa tapaansa huolehtia ja osoittaa välittämistä.  

Jännä, kuinka minulla tietyt sävelmät liittyvät vahvasti ihmisiin tai tilanteisiin. 

Toinen isään vahvasti liittyvä sävelmä on samaisesta elokuvasta rakkauslaulu Speak Softly. Itse asiassa liitän sen muistoissani vanhempieni rakkaustarinaan. Tässä se on Andy Williamsin laulamana (joka onkin minulle ehkä se tutuin):  

Totuus on se, että minä lähden käymään työmatkalla Suomessa viikon päästä. Viimeksi kävin Suomessa marraskuussa mummon hautajaisissa.   Huomaan, että ainakin minulla näissä elämäntilanteissa Suomi-matkoihin liittyy automaattisesti ristiriitaisia tunteita ja oma sisin näyttää työstävän surua. Paitsi että mummoa en tällä hetkellä pysty muistelemaan. Kun yritän, tulee päähän blokki ja ainut tunne ja muisto, joka nousee, liittyy hautajaisiin ja lohduttavaan tunteeseen lähisuvun olemassaolosta. Ei siis varsinaisesti mummoon mitenkään. Vähän samantapaista kuin se, että pyydän vieläkin joskus Henryä muistelemaan mulle, millaista meidän perheessä oli arkena. Siis silloin, kun mentiin kylään, isä tai äiti keittivät kahvia ja  istuimme keittiössä rupattelemassa. Tai kun syksyisin haravoimme pihaa. Tai kun lämmitettiin saunaa. Haastavat vuodet ja suru näyttävät vieläkin blokkaavan näiden päivien muistoja, enkä tavoita niihin liittyviä tunteita ja mielikuvia helposti.

Joskus pelkään, että yhtäkkiä unohdan kaiken. 

Tällä viikolla kysyin myös itseltäni suoraan ja rehellisesti, kadunko sitä, että muutin pois Suomesta kuusi vuotta sitten, koska juuri näiden muutaman vuoden aikana perheessäni on tapahtunut niin suuria muutoksia. Elämä on monin tavoin täysin erilaista kuin mitä ajattelin siitä tulevan kymmenen vuotta sitten. Turha varmaan erikseen mainita, että tämä ei ole minulle kevyt eikä yksinkertainen kysymys. Onneksi sisimpäni vastaus oli kuitenkin yksinkertainen: En kadu. On uskallettava elää. Elämää ei varastoida ja ihailla turvallisen lasiseinän takaa. Jokainen päivä on lahja ja kätkee sisäänsä mahdollisuuden siemenen. Viisas ottaa lahjan vastaan. Nöyränä, mutta rohkeasti. Siihen minut kasvatettiin. 

Melankolisista tunteista huolimatta olen kokenut sisimmässäni rauhaa. Se lohduttaa. Kymmenien sävelmien keskellä kuluneen viikon puhuttelevin on ollut Armolaulu: