Viikon leffa oli Markku Pölösen ohjaama Kuningasjätkä.
Suomi, jota ei enää ole. Tukkijoet ja jätkät, joita ei enää löydä mistään. Maaseutu, joka on tyhjentynyt. Linja-autot, jossa oli tunnelmaa (ja oksennuspussit).
Vähän sama fiilis kuin suomalaisia klassikkokirjoja lukiessa: Ymmärtää jotakin, mutta sittenkin jää ulkopuolinen tunne. Vieraus. Kurotan, mutta en tavoita.
Ja kuitenkin jäin pohtimaan: Miksi jatkuvasti vieläkin törmään tiettyihin maaseutusuomen jäännöksiin, jotka eivät rehellisesti sanottuna oikein istu hyvin nykykulttuuriin ja -elämänmenoon, mutta niitä tiettyjä juttuja yritetään vaan väkisin sorvata, koska siinä oli sitä jotakin.
Mitä se oli?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti