Vielä muutama päivä...

Vielä muutama päivä jäljellä tätä vuotta ennenkuin on aika sanoa 'Näkemiin' ja avata ovi uuteen. Oven avaaminen on mielenkiintoinen ajatus sinänsä. Joskus sitä voi olla fyysisesti läsnä, mutta henkisesti ovi on tiukasti kiinni. Luulisin, että tiedätte mistä puhun, onhan Suomessa jauhettu jo vuosia muunmuassa l-a-a-t-u-a-j-a-s-t-a. 

Sitä tässä pohdin, että mistä lähtien ihmisille on täytynyt opettaa läsnäolosta?

Vauva osaa olla läsnä hetkessä - oikeastaan mitään muuta hetkeä kuin 'tässä ja nyt' ei pienelle lapselle olekaan. Milloin siis kyky olla aidosti mukana katoaa? Ja milloin meistä tuli niin kärsimättömiä, että mitään ei voi odottaa? Ja milloin meistä tuli niin tärkeitä, että meidän pitäisi olla kaikkien saatavilla 24/7/365?

Älkää ymmärtäkö väärin: en pura täällä kiukkuani tai turhautumaani mistään erityisesti. Meillä on vietetty leppoisaa joulunaikaa yhdessä minun nuoremman veljeni kanssa. Täällä on vaan flunssainen nainen, joka antoi itselleen juuri tänään luvan pohtia kulunutta vuotta. 

En malttanut olla selaamatta Blogi-arkistosta vuodentakaisia tunnelmia. Paljon intoa uuteen ja paljon tavoitteita, mutta toisaalta myös paljon surua. Kesällä, kun kävin Suomessa, katselin mummon kuihtunutta olemusta. Ajattelin hiljaa mielessäni, että en millään jaksaisi kohdata vielä uusia hautajaisia... ja että en millään jaksaisi uutta suruvuotta. Äkkipikaisesti ajateltuna paljon itsekkäämmin ei voisi ajatella, mutta oli siinä muutakin kuin minun tunteeni ja hautajaisvalmistelut: suvun traditiot ja roolit sekä rakkaasta ihmissuhteesta luopuminen. Mummon poisnukkuminen tarkoitti lopullisia jäähyväisiä yhdelle aikakaudelle. 

Eikä minulta kysytty niihin jäähyväisiin lupaa.

Huomaan, että suru minussa on tällä hetkellä enemmän haikeutta. (Siis se osa mikä ei ole puhdasta ärsyyntyneisyyttä.) Se on haikeutta jonnekin. Ei välttämättä paikkaan, vaan ehkä johonkin muistoon ja tunnetilaan. Parhaista hetkistä ei ole valokuvia, ne ovat piirtyneitä syvälle sisämpään. Piirrontarkasti ja kokonaisvaltaisesti. Niihin eivät riitä sanat.

Niin, tästä tuli siis vielä yksi suruvuosi. Mutta oli paljon muutakin. Elämää. Kiitollisena sanon 'Näkemiin'. Mitä taasen tulee tulevan vuoden tavoitteisiin: jatkan siitä mihin jäin. Minulla on vielä sama päiväkirjakin, joten ehkä on luontevaa jatkaa samoilla tavoitteilla. Joka tapauksessa olin ylimitoittanut ne niin, ettei pääse ainakaan syntymään pelkoa, ettenkö haastaisi itseäni. Haastan kuin haastankin, mutta eniten haastan itseäni olemaan enemmän läsnä henkisesti. Ja vieläpä niin, että hyväksyisin kulloisenkin päivän juuri sellaisena kuin se tulee vastaan, riittävänä ja arvokkaana. Lahjana.  

PS. Meillä soi vielä joulumusiikki. Nyt tunnelma on muuttunut hieman klassisempaan. Klikkaa: ANDREA BOCELLI.