Hautajaismatka.

Saavuin siis eilen Suomeen. Lentomatkan pelasti kirja ja iPod.

Nuorempana kuuntelin musiikkia lähes jatkuvasti, mutta nyt mulla on ollut joitakin vuosia 'hiljaisempi jakso'. Ehkä ympärillä on ollut niin paljon hälyä, että olen kaivannut hiljaisuutta. Tai sitten en ole jaksanut etsiä tarpeeksi tunnekielelleni sopivaa musiikkia. Sillä sitähän musiikki on minulle paljon ollut - kanava ilmaista tunteita. Voisin kirjoittaa aiheesta paljonkin, mutta hyvä yksinkertainen esimerkki on se, että esimerkiksi sen levyn biisit, joita kuuntelin yli kymmenen vuotta sitten lukiessani Sinuhe Egyptiläistä, nostaa automaattisesti esiin (missä vaan) tunteen, joka syntyi kirjaa lukiessa. Ja se tunne ei siis yhtään liity varsinaisiin lyrikoihin ja sanoihin. Sama efekti on yhdellä pirtsakalla pop-levyllä, jota satuin kuuntelemaan lukiessani kirjaa, jonka tarina sijoittui toisen maailmansodanaikaisen Prahan juutalaisyhteisöön. Tunne on siis haikea. Ristiriitaista, mutta ei sinänsä yllättävää. Meidän muistimme on niin kokonaisvaltainen ja taiteet - kuten musiikki ja kirjallisuus - vaikuttavat vahvasti kokemusmaailmaamme ja meidän muistiimme jää myös jälkiä tunnekokemuksista. Tai ennenkaikkea niistä.

Tämänhetkiseen tunteeseen sopii parhaiten Chill Cafe: Hiding Place. Tämä biisi tulee varmasti aina muistuttamaan minua syksystä, jolloin Bangkok kohtasi pahimman tulvan miesmuistiin ja  samaan aikaan mummo nukkui pois. 

Tuntui hyvältä tulla Suomeen, kun veli odotti kentällä. Minulla on vielä täällä perhettä. En tullut Suomeen tapaamaan mummoa, sillä hän on jo lähtenyt. Tulin kunnioittamaan hänen muistoaan ja kohtaamaan luopumisen yhdessä perheeni kanssa. Olen mielettömän kiitollinen kaikista näistä vuosista, jotka sain jakaa mummon kanssa. Tällä viikolla on aikaa miettiä ja muistella menneitä vuosia. Kuten joku veljistäni ilmaisi: Mummo oli todellinen suvun matriarkka, nainen, joka eli pitkän elämän ja jota suuresti kunnioitimme.