Tämänpäiväisiä mietteitä.

I was regretting the past,

and fearing the future.

Suddenly God was speaking:

"MY NAME IS 'I AM.'"

I waited, God continued:

"When you live in the past,

with its mistakes and regrets,

it is hard. I am not there.

MY NAME IS NOT 'I WAS.'

When you live in the future,

with its problems and fears,

it is hard. I am not there.

MY NAME IS NOT 'I WILL BE.'

When you live in this moment,

it is not hard. I am here.

MY NAME IS 'I AM.'."

- St. Benedict's Monastery

Ei niin että olisin tällä viikolla katsellut menneisyyteen katuen. Pikemminkin kiitollisena. Ei myöskään niin ettenkö uskoisi, että Jumala ei ole aikaan sidottu. Hän on rajattomasti läsnä ja voi kohdata kaikki menneisyytemme asiat yhdessä meidän kanssamme, eheyttää ja uudistaa. Menneisyyden voi kohdata, mutta siihen ei tarvitse jäädä vellomaan. 

Mutta... jos olen rehellinen, tunnistan itsessäni toisinaan pienen huolestuneisuuden huokauksen, kun huomaan, että elämä ei kulje kauniisti soljuvan, harmonisen käsikirjoituksen mukaisesti. Ei ainakaan niin, että minä tietäisin ennalta seuraavan kohtauksen ja siihen sopivat vuorosanat. 

Elämää ei harjoitella, se tapahtuu. 

Pieniä ja suuria valintoja tulee vastaan jatkuvasti. Itse kuulun myös niihin, jotka mielummin tekevät aloitteita kuin vain passiivisesti ottavat vastaan sen, mitä eteen tulee. Ja kuitenkin suunnitelmat muuttuvat. Käsikirjoitus revitään auki ja kirjoitetaan uudestaan jonkun muun toimesta. Tulva pyyhkii viikkojen suunnitelmat kalenterista. Eikä edes ne elämän suurimmat tapahtumat, kuten läheisen poismeno, kysy hetkeä ja ennalta suunniteltua paikkaa kalenterissa. 

Idylliset kalenterivuodet taitavat olla vain naisten sisustuslehtien ja kodinkuvalehtien haavemaailma, johon itse kukin kurottautuu oman arkensa keskeltä hengähtämään, nauttimaan seesteisyydestä, ja idyllisistä, viimeisen päälle harkituista ja hiotuista tilannekuvista.    

Ja kuitenkin juuri tämä päivä on mittaamattoman arvokas, ainutkertainen mahdollisuus. Tämä viikko jää muistoihini hetkinä, tunteina, kohtaamisina.

Olen siis tällä viikolla jälleen ollut valintojen edessä. Pohdin sitä, mihin asioihin voin vaikuttaa, mihin juuri minun kannattaa yrittää panostaa lahjoillani ja kyvyilläni, ja mitkä ovat realistisesti elämässäni niitä muuttuvia tekijöitä, joiden suhteen minun on vaan hyvä jo ennalta olla valmis sopeutumaan, jos ne muuttuvat. Enkä kaikessa tässä kolmikymppisen naisen elämänhamuamisessa halua kadottaa hiljaisia hetkiä tai läheisten läsnäoloa. Niitä asioita harvoin mitataan. Ja juuri ne ovat arvokkaita.

Huomaan siis, että klassinen Tyyneysrukous kuuluu usein päivittäisiin mietteisiini, suuntaviivoihini valintaviidakossa: 

God grant me

the serenity 

to accept the things I cannot change; 

courage 

to change the things I can; and 

wisdom 

to know the difference.

Jumala, anna minulle

tyyneyttä 

hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, 

rohkeutta 

muuttaa ne jotka voin ja 

viisautta 

erottaa nämä kaksi toisistaan.