Virstanpylväs.

Seitsemän vuotta sitten istuin tällä samalla tuolilla ja katselin ikkunasta avautuvaa vuoristomaisemaa. Se oli kesä juuri ennen muuttoa Aasiaan. En tajunnut sitä silloin, kun valmistelimme tätä matkaa. Ehkä siksi, että tuntuu, kuin siitä olisi aikaa toinen elämä.

Joistakin hetkistä muodostuu kuin itsestään virstanpylväitä elämäämme. Tilanne, tapahtumat tai ympäristö muovaavat meille tilan, jossa yhtäkkiä huomaamme reflektoivamme elämäämme - mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. 

Olen vieläkin sama minä, ja kuitenkin niin erilainen. Aasia on avannut ymmärrystäni erilaista tavoista elää, olla yksilö ja osa yhteisöä. Se on kuin intuitio, jota en vielä useinkaan osaa pukea sanoiksi, mutta kuulen sen hiljaisen kuiskauksen sisälläni. Monissa asioissa ei ole puhdasta mustaa ja valkoista. On monia värejä ja niiden erilaisia sävyjä. Erilaisia perspektiivejä. Erilaisia matkoja. Erilaisia tarinoita.

Seitsemän vuotta sitten olin vielä alle kolmikymppinen. Siis nuori aikuinen. Muistan vieläkin elävästi erään keskustelun ystäväni sohvalla. Olimme eri mieltä siitä, milloin keski-ikä alkaa. Koska aiheesta on olemassa monenlaisia eriäviä teorioita ja luokituksia, aiheesta virisi mielenkiintoinen keskustelu. Ja mikä sen helpompaa kuin analysida keski-ikää silloin, kun itse kokee olevansa vielä kaukana siitä maailmasta. Tosin minä olin se, joka kannatti keski-iän alkamista aiemmin: 35-vuotiaana. Ajattelin, ettei loputtomasti voi elää nuoruutta, ja että on loogista, että tietyt elämänkaareen kuuluvat kehitysvaiheet tiivistyvät elämän alussa ja lopussa, ja näin keski-ikä on pisin ikäjakso elämässä. 

Helppo sanoa silloin joskus, mutta kun itse huomasin lähestyväni keski-iän rajapyykkiä, teki mieli pakittaa ja vaihtaa mielipidettä. En tehnyt sitä sittenkään. Tajusin, ettei ole mitään vikaa olla 35-vuotias ja keski-ikäinen. Ei elämä tähän päättynyt - ainakaan jos vertaa elinvuosia jäljellä oleviin työvuosiin: 30 vuotta työelämää on vielä tässä vaiheessa verrattavissa toiseen elämään. Ja sitäpaitsi, ei minulla ole tarvetta näyttää 17-vuotiaalta, saati sitten olla cool 15-vuotiaiden silmissä. Huomaan, että ikuinen nuoruus ei ole tärkeysjärjestyksessäni listaykkösenä. On niin paljon muuta. 

Itse asiassa on helpottavaa olla keski-ikäinen (tosin tämän blokkauksen jälkeen en halua jatkuvasti viljellä tuota sanaa, koska se kalskahtaa niin paljon yleistyksiltä ja ennalta määritetyiltä rooli-odotuksilta, joihin minulla ei ole tarvetta samaistua). Minulla on jo jokin käsitys siitä, kuka olen suhteessa itseeni ja suhteessa ympäröivään maailmaan. Ei ole enää niin paljon epävarmuutta ja oman paikan löytämistä. Ja toisaalta on kasvanut ymmärrys siitä, että aina voin valinnoillani muuttaa suuntaa. Elämä ei ole kohtalo. Minä olen oman elämäni päähenkilö.

Uskon, että vuosien varrella minulle on kasvanut myös armollisuutta sekä itseäni että toisia kohtaan. Vielä ei ole valmista. Eikä epäonnistumiset katkaise matkantekoa. 

Aloitin tämän blogin keskellä yhtä tähänastisen elämäni vaikeinta jaksoa, suruprosessissa. Samaan aikaan (tai ehkä juuri surusta johtuen) huomasin, että en enää jaksanut sitä tunnetta, että koin Aasian kutistavan ja kaventavan minut ja minun elämäni yhteen rooliin, joka ei ainoastaan sisältänyt kasapäin ulkoa annettuja (joskus ristiriitaisia) rooliodotuksia vaan myös ties-minkälaisia-itseoikeutettuja-projisointeja vaikka muille jakaa. En kokenut sitä oikeutetuksi enkä halunnut siitä tunteesta kasvavan möykkyä sisimpääni. Enkä halunnut elää ulkoapäin määriteltyä elämää. Sana sanalta ja lause lauseelta halusin kovertaa itselleni tilan, jossa saan olla ja hengittää vapaasti. Tilan, jossa voin kohdata ja jakaa elämääni ystävieni (vanhojen ja sitten myös uusien) kanssa, niin ettei maantieteellinen välimatka pääsisi tekemään välimatkaa sydänten välille. Tilan, jossa voimme jakaa matkantekoa yhdessä. 

Aluksi pelkäsin, että suurempi avonaisuus sisältää myös suuremman riskin haavoittumiseen ja sille, että joku pettyy, kun en täytäkään jotakin odotusta. Mutta sitten tajusin, että minulla ei ole mitään todistettavaa kenellekään, ei selitettävää eikä anteeksipyydeltävää. Ainoastaan aitous ja läpinäkyvyys voi luoda pohjan sille, että oikeanlainen ymmärrys voi kasvaa ja laajeta. Liian paljon ihmiset elävät elämäänsä vastaten niihin odotuksiin, joita luulee joidenkin odottavan, mutta millä ei ole loppujenlopuksi mitään merkitystä.      

Niin, en vielä tiedä, millaista maisemaa katselen seuraavan seitsemän vuoden kuluttua. Eikä sillä ole itseasiassa merkitystäkään, sillä tärkeintä on tämä hetki, koska se on ainut asia, jonka voin tietää varmasti.

Kiitos matkaseurasta!