Tähänkin päivään mahtui monenlaisia asioita, kuten:
Ihailin lumista, kaunista luontoa. Keskustelin ystäväni kanssa siitä, että männyt ovat erittäin kauniita puita.
Havahduin jälleen aamulla limakalvojen kuivumiseen ja sierainten verestämiseen. Tässä hiljalleen vahvistuu se, että ihmistä ei ole tarkoitettu siirtymään hetkessä 30 asteen lämpötilaeroja varsinkaan silloin, kun ilmojen kosteuserot ovat huikeimmillaan.
Olen tarkkaillut, kuunnellut ja pohtinut.... ja todennut ihailevani monia ihmisiä. Tänään eniten olen ihaillut monia kollegoitani, heidän lahjojaan ja viisauttaan.
Söin lounaaksi karitsanpaistia ja puolukkahilloa. Totesin jälleen kerran, että hyvä ruoka tekee elämästä juhlan arvoisen kokemuksen.
Olen haaveillut päivistä, jolloin voisin vetäytyä omaan soppeeni... tutkia ja työstää teologisia pohdintoja. Ensisijaisesti vastatakseni omiin kysymyksiini.
Olen miettinyt alkuvuodesta lukemaani toteamusta, että mikäli aikoo kasvaa ja kehittyä elämässään täyteen potentiaaliinsa, on ensisijaisen tärkeää oppia elämään ulkona omasta mukavuusvyöhykkeestään. Huh. Pelottava ajatus, mutta en silti pääse siitä eroon.
...Ja paljon muutakin mietin. Nyt on kuitenkin aika mennä nukkumaan.
Hyvää yötä!
Ajoittain päivät, jolloin saa vetäytyä omiin ajatuksiin kaikesa rauhassa, on kyllä ihania!
VastaaPoistaMä oon myös törmännyt tohon ajatukseen ulkona mukavuusvyöhykkeeltään elämisestä. Viime aikoina oon eniten miettinyt sitä, että minkä verran oikeastaan voi valita, että elää niin ja minkä verran vain tapahtuu jotain sellaista, että tulee työnnetyksi siltä mukavuusalueeltaan ulos? Toisin sanoen taidan siis kysyä sitä, että kuinka paljon sun mielestä ton periaatteen toteuttaminen on tietoista? Ja mitä tarvitsee tehdä, jotta tuota oppisi?
Niin, se on totta että elämässä on paljon sitä, että tulee vaan työnnettyä ulos omalta mukavuusvyöhykkeeltään... ja siinä sitten pyristellään. Tosin siinäkin olen havaitsevani eroja. Ainakin tyylissä. Siis tarkoitan asenteessa. Jos asenne on lähtökohtaisesti negatiivinen muutokseen ja hieman vastarintainen, niin koko homma on jotenkin takkuisempaa. Kohtaapa sitä joskus pelkkiä valittajia ja epäilen, että jos muutosvastarinta jämähtää päälle pitemmäksi aikaa, positiivista kasvua ei tapahdu. Vähintäänkin siinä uudessa tilanteessa voi mennä monta helmeä ohi huomaatatta, kun oma panos on niin kiinnittynyt toisaallle...
VastaaPoistaEhkä avainsana on TIETOISUUS. Ei anna päivien hurahtaa, vaan pysähtyy miettimään, kuka on, mistä tulee ja minne on menossa. Ja minne todella haluaisi mennä. Ja tulee tietoiseksi jokapäiväisistä arjen valinnoista ja siitä, mihin suuntaan niiden summa on oikeastaan viemässä. Ja jos oikeasti haluaa tavoitella jotakin elämässä, huomioi sen, että se ei tynny turvallisesti toimimalla saman arkirytmin mukaan, vaan kasvaminen vaatii jotakin uutta....
En sanoisi että olen oppinut vielä mitään, mutta olen ainakin pohtinut asiaa alkuvuodesta. Se on auttanut mua havaitsemaan eri tilanteita ja on ehkä lisännyt positiivista suhtautumistapaa ja voimaa tilanteisiin, jotka muuten on pullollaan jännitystä tai stressiä. Uudessa ei voikaan vielä olla pätevä ja tietää lopputulosta 100%. Niin, mulle se on tuonut lisäarvoa, jos huomaan olevani kasvamassa ja siksi ulkona mukavuusvyöhykkeeltä kokemassa kaikkia niitä tunteita, kuin että kokisin niitä muuten vaan enkä enempää tajuaisi, että kyseessä on olotila, jonka kanssa olisi hyvä olla sinut kasvun takia. ;)
En tiedä vastasiko tää mihinkään... tai siis vastasi kyllä mun sisäisiä hörinöitä, mutta se on eriasia kuin painokelpoisuus ja ymmärrettävyys toisille. Tajusin vaan tässä, että elämään voi suhtautua joko silleen sattumanvaraisesti, että kasvukohtia tulee epämääräisesti vastaan ja meitä heitellään niihin kohtalonomaisesti... ja silloin tyynet syvänteet ilman epävarmuuksia on ihanteellisia. Tai sitten voin vaan päättää elää tarkoituksenmukaisesti, ja jos haluan saavuttaa elämässäni mitään potentiaalia, on hyvä totutella ajatukseen siitä, että ulkona mukavuusvyöhykkeeltä eläminen on enemmänkin normaalia kuin poikkeus. Ja kun katson eri eksperttejä, niin heiltä voin oppia tienviittoja...
Huh. Nyt kun kirjoitan tän, saan itseni kuulostaan kauheelta elämänsuorittajalta, mutta en oikeesti tarkoita sellaista. Enemmänkin tarkoituksellisesta elämisestä.
... vastasinko mitään?
Vastasit kyllä, kiitos! Tai nyt mä ainakin jotenkin koen enemmän hahmottavani sitä lähtökohtaa, että mistä sä tuut puhuessasi mukavuusvyöhykkeeltä lähtemisestä ja sitä vasten jotenkin tajuan enemmän omia lähtöoletuksiani.
PoistaIhan ensiksi tosta elämän suorittamisesta. Mä kun olen niin elämänsuorittaja (vaikka en kyllä myöskään ole sitä, vaikkakin tää varmasti siltä kuulostaa..), että oon joskus ajatellut, että ihmisen tehtävä on itse tietoisesti pyrkiä hakeutumaan pois mukavuusvyöhykkeeltään. Eli käytännössä oon jotenkin (kieroutuneestikin?) ajatellut, että ihmisen tulee kärsiä mahdollisimman paljon jalostuakseen paremmaksi ihmiseksi. Ihan kun maailman kärsimyksen mahdollisimman suuri jakaminen tekee minusta jollakin tapaa paremman.
No, sä et taida omalla mukavuusvyöhykkeeltä lähtemisellä tarkoittaa ihan tätä, enkä mäkään enää nykyään ole ihan noin depressiivisen melankolinen ;) Eikä se, että tekee elämässä onnellisuutta tuottavia valintoja, tarkoita sitä, että silloin jää kiinni jonnekin omalle mukavuusvyöhykkeelleen.
Ihana tää KÄRSIMYKSEN näkökulma. Kärsiessään jalostuu. Uskaltaisinko kysyä, että minkälaisia kärsimyksiä tämän jalostumisen taustaoletuksena on? Tai miten henkilö voisi tietää, milloin valita mikäkin seuraava "alue", johon astua "kärsimään"? ---Nää kysymykset kuulostaa ehkä hassulta, mutta oon oikeesti kiinnostunut tietämään ;)
Poista(Nyt mulle tulee vaan mieleen lautu "Kautta kärsimyksen voittoon"... mutta se jää ilmaan)
Joo, mä en taida olla lainkaan depressiivisen melankolinen. Enkä edes melankolinen, vaikka joku vähän aikaa sitten kertoi mulle ajatelleensa niin (mysteeri). Varmasti eri aikakausina mun ajatukset ja näkökulmat ovat vaihdelleet melko paljonkin, mutta tällä hetkellä olisin taipuvainen ajattelemaan, että lähtökohtaisesti elämä on lahja ja ihminen on ainutlaatuinen... ja kun valitsee elämässään itselleen iloa tuottavia asioita, usein myös löytää täyden potentiaalinsa... ellei ole sohvaperuna tai hedonistinen nautinnon maksimoija. En siis usko, että onnen ja elämäntäyttymyksen voi löytää vain omia tarpeitaan täyttäen. Ja onnellinen ei ole sama kuin ei-haastava.
Luin nopeasti nuo edelliset viestit läpi alkaessani kirjoittamaan tätä vastausta ja enne kärsimykseen hyppäämistä mietin sitä, että mahtaakohan ulkona mukavvuuvyöhykkeeltä eläminen saada vähän eri sävyjä sen mukaan, millainen ihminen/persoona on? Kun mun tulkinnan mukaan sä viittaat sillä ehkä mua enemmän epävarmuuden ja uusien tilanteiden sekavuuden sietämiseen. Toki munkin on vaikeaa sietää epävarmuutta tai sekavuutta, mutta joskus oon ajatellut, että ehkä keskiverrosti mun persoona on sellainen, että niin kovin paljon ahdistu niistä kun joku toinen. Ja ehkä mulle sieltä mukavuusvyöhykkeeltään ulos astuminen voisikin joskus olla sitä, että tekee jonkun rutiininomaisen, kaavamaisen ja tarkasti jonkun ohjeita noudattamaan sitoutuvan projektin loppuun!?
PoistaEli ehkä mukavuusvyöhyke onkin nimenomaan minun mukavuusvyöhykkeenä ja sieltä ulkona eläminen on menemistä kohti niitä asioita, jotka ovat nimenomaisesti minulle vaikeita.
Alkaessani ajatella tuota omaa ajatteluani kärsimyksestä mietin, että tässäkin on varmaan ollut paljolti kyse siitä, että mun suuri taipumus on olla aika mustavalkoinen ja äärimmäinen. Ei ehkä mielipiteissä tai ajattelussa, mutta sitäkin enemmän oman elämäni teoissa. Eli jos päätän valita jotain, niin yleensä lähden siihen suuntaa täysillä ja muut vaihtoehdot poissulkien. Samoin mua elämässä ohjaa myös voimakkaisen tunteiden etsiminen, ja jostain kumman syystä musta usein tuntuu, että ns.negatiiviset tunteet ovat vielä jotenkin niitä positiivisia intensiivisempiä. Joku sellainen melankolia, kaiho tai kaipaaminen vaan niin helposti vetää mua puoleensa niin paljon, että oon miettinyt, osaisinko edes valita onnellisuutta sen keskeltä.
Jari Sarasvuo lainaa uusimmassa kolumnissaan ajatusta, jonka mukaan viisas ihminen ajattelee kuolemaansa mahdollisimman varhain ja mahdollisimman usein. Tässä kärsimyshakuisessa asenteessa varmasti saavuttaa jotain syvempää ymmärrystä elämästä kun jossain pinnallisessa materialismissa, mutta kuoleman ajattelemisen lisäksi pitäisi osata myös elää.
Ja jos nyt vielä yritän vastata noihin sun kysymyksiin, niin oon ajatellut tai ajattelen, että kaikenlainen kärsiminen (elämän katoavaisuuden, maailman köyhien, ihmisen eksistentiaalisen yksinäisyyden, epäoikeudenmukaisuuksien, pettymysten jne.) sympatisoiminen jotenkin syventää maailmankuvaa ja näkemystä elämästä. Niin se tosin saattaa tehdäkin, mutta liian suuri myötäkärsiminen tekee elämästä raskasta, enkä oikein edes usko, että tämä olisi sitä mukavuusvyöhykkeeltä ulkona elämistä. Ja mua luonnostani kovasti vetää antautua kanssakärsimää kaiken elollisen kanssa, joten valitseminen ei ole mulle ollut koskaan mikään ongelma.
Mutta mistä sitten tietää, että mitä se mukavuusvyöhykkeeltään ulkona eläminen on?
Ja mä olen täysin samaa mieltä tuosta, että onnellinen ei ole sama kuin ei-haastava, mutta itseäni varten mun tekee mieli lisätä, että onnellinen ei ole myöskään sama kuin liian haastava tai minut loppuun kuluttava. Kunpa vaan oppisi niiden eron.
Hyvin sanottu tuo: "Ja mä olen täysin samaa mieltä tuosta, että onnellinen ei ole sama kuin ei-haastava, mutta itseäni varten mun tekee mieli lisätä, että onnellinen ei ole myöskään sama kuin liian haastava tai minut loppuun kuluttava. Kunpa vaan oppisi niiden eron."
VastaaPoistaYksi avain on varmaankin löytää ne sellaiset haasteet, jotka kohtaavat meissä olevan sisäisen potentiaalin, ja näinollen luovat samalla lisäenergiaa.
Tunnistan myös tuon rutiininomaisuuden... siis kun toteat, että "mulle sieltä mukavuusvyöhykkeeltään ulos astuminen voisikin joskus olla sitä, että tekee jonkun rutiininomaisen, kaavamaisen ja tarkasti jonkun ohjeita noudattamaan sitoutuvan projektin loppuun!?
Eli ehkä mukavuusvyöhyke onkin nimenomaan minun mukavuusvyöhykkeenä ja sieltä ulkona eläminen on menemistä kohti niitä asioita, jotka ovat nimenomaisesti minulle vaikeita."
-- vaikka mun tekstistä voi saada sellaisen kuvan, että lähtökohtaisesti pitäisi ottaa jotakin "uusia" haasteita vastaan tai mennä "fyysisesti uuteen" ympäristöön, niin en ehkä kuitenkaan ihan sitä aja takaa. Toisaaltahan se juuri saattaa olla helppoa... täynnä uutuudenviehtätystä ilman että vielä jysähtää arki, rutiinit ja vastuu. Eli sä ilmasit mun mielestä sen todella hyvin: jokaiselle ihmiselle eri asiat ovat eri elämänolosuhteissa haastavia - ja silloin juuri niissä tilanteissa tulee vastaan se kysymys, minkä asenteen ottaa ja päättääkö voittaa oman mukavuusvyöhykkeensä vai ei. Voi olla että niitä on samanaikaisesti jopa erisuuntaisia haasteita: toiset ulospäin ja toiset sisäänpäin.
(Mulle itse asiassa muistui tässä mieleen yksi kokemukseni parin vuoden takaa, jossa enemmänkin kävin keskustelua itseni kanssa siitä, millä asenteella suhtaudun joihinkin rutiinitöihin, joissa ei ole todellakaan mitään uutta eikä kiinnostavaa tai inspiroivaa.)
Ja jos on jatkuvasti matkalla eikä pysähdy minkään asian ääreen, voi jäädä uupumaan aitoja kohtaamisia ja syvällisiä oivaltamisia. Elämästä tulee pintaliitoista ja särmätöntä.
Se ehkä puhuttelee mua myös kärsimyksessä (ja kaikki pisteet Sarasvuolle elämän rajallisuuden ja kuoleman todellisuuden ymmärtämisessä)... elämän soroisuus, se ettei kaikki ole meidän hallittavissa, ja että tunteita on laidasta laitaan eikä kaikki niistä ole helppoja. Juuri kärsimys ja kuolema laittaa meidät kohtaamaan meidän oman pienuutemme ja voimavarojemme rajallisuuden. Ja väittäisimpä myös, että kärsimys ja kuolema myöskin usein mittaavat meidän arvomme ja ihmiselämän arvostuksen tason.
... jos vielä jotain sanoisin tuosta lauseesta:
VastaaPoista"Olen miettinyt alkuvuodesta lukemaani toteamusta, että mikäli aikoo kasvaa ja kehittyä elämässään täyteen potentiaaliinsa, on ensisijaisen tärkeää oppia elämään ulkona omasta mukavuusvyöhykkeestään. Huh. Pelottava ajatus, mutta en silti pääse siitä eroon."
Senhän voi ajatella olevan mitä tahansa. Jos esimerkiksi haluaisin haastaa itseni kodinhengettärenä, niin siinä tapauksessa karusti myöntäisin tasoni ja ottaisin esimkuvikseni kodinhengetärgurut.... haastaisin itseni ottamalla mallia heistä asioissa, mistä minulla ei ole ennen ollut mitään rutiinia tai tietotaitoa, kokisin oloni epämukavaksi... ja oppisin.... toivottavasti. Tottakai tiukimmat tilanteet olisivat ne, jolloin tuotokseni kohtaisi myös ulkopuolisen raadin eikä ainoastaan omaa sisäistä mittariani.
No. Mun tämän vuoden tavoitteissa ei kenties ole kodinhengetär-projekteja. Enemmänkin voisi olla jotain tylsältä kuulostavia taloushallintotaitoja pienessä määrin, ja sitten esimerkiksi teologisen keskustelupiiirin laajentamista kansainväliseksi ja viisi numeroa liian päteväksi ja kokeneeksi omalle itselle ;) Kysymys kuuluu, antaako itselleen äänen silloin kun ei vielä tiedä, mikä kaikupohja sille muodostuu vai ampuuko se täysin ohi. Nekin voi olla valintoja, joihin vai tiedostamattomasti lipuu jos elämä vie tai sitten pohtii ne läpi ja päättää mitä haluaa.
Eli ehkä mukavuusvyöhykkeeltä ulos astuminen olisi jotain sellaista, että tietoisesti ohjaa itseään kohti sellaisia asioita tai toimintatapoja, jotka kokee vaikeiksi tai epämieluisiksi mutta jotka tietää hyvän vanhemman tavoin itselleen kasvattaviksi. Mä oon enemmän tai vähemmän aktiivisesti pyrkinyt "kasvattaman itseäni" sillä vastakkaisuuksien periaatteella, josta oon varmaan joskus kirjoittanutkin. Siinä ajattelen siis niin, että vastakkaiset ominaisuuden jotenkin pitäisivät ihmisen tasapainossa. Töistä tästä on helppo keksiä esimerkkejä. Siellä vaikkapa haluaisin olla sensitiivinen ja arvostava yhden lapsen kohtaaja, mutta samalla myös hyvä suurten lapsiryhmien hallinnassa. Tai aikuisten työyhteisössä haluaisin kuunnella toisia ja arvostaa erilaisuutta, mutta samalla pystyä muodostamaan oman kantani ja pitämään siitä tarvittaessa tiukasti kiinni - jopa silloin, vaikka se tuottaisi negatiivisia tunteita jollekin toiselle.
PoistaJa arvostettavan kuuloinen tuo sun ajatus sekä taloushallintotaidoista että teologisen keskustelupiirin laajentamisesta!
PoistaKun mä oon parempi puhumaan epämukavuuden ja epävarmuuden kohtaamisesta, kun sitten oikeasti laittamaan itseäni alttiiksi muiden reaktioille.
Ehkä jotakin juuri sellasta. Riippuen asiasta.
VastaaPoistaNoi "vastakkaisuudet" on kyllä rankkoja ja melko loputtomia... haastetta kerrassaan...ja kyllähän sä joka päivä töissä laitat ittesi alttiiksi muiden reaktioille - sekä lasten että aikuisten ;)