Kävin kirjastossa. Jo kävellessäni sisään huomasin uusia muutoksia: enemmän itsepalvelutiskejä. Sitten kävelin yleiskoneelle tarkistamaan, löytyisikö hyllyistä haluamaniani kirjoja. Koneen lähtösivu oli muuttunut. Piti kirjautua sisään, enkä onnistunut. Huomasin, etten muistanutkaan oikein viime vuonna keksimääni salasanaa kirjastokortilleni itselainaamista varten. Ja kaiken lisäksi kone näytti lataavan uudet sivut niiiiiiiiiiin hitaasti, että ajattelin, etten pääse ikinä kirjastosta ulos, ellen mene kysymään ajoissa neuvoa kirjastovirkailijalta.
Ensin kirjastovirkailija opasti tekemään uuden salasanan itsepalvelua varten. Sitten hän totesi, että koska koneissa näyttää nyt olevan häikkää, voimme katsoa yhdessä, löytyykö kirjoja. Siis: hän voi katsoa ja minä voin luetella. Koska ajattelin suorittaa esseellä pari opintoviikkoa organisaatioteorioista, minulla oli selkeä lista tarvittavia kirjoja. Pahuksen tietokone vaan näytti lainassa/Ei oo:ta ensimmäisen kymmenen kirjan kohdalla. Aloin jo vaipua epätoivoon. Ja minua hävetti, että jouduin vaivaamaan virkailijaa.
Mutta kirjastovirkailija ei ollut moksiskaan. Jatkoimme tutkimista. Selasimme kirjoja uudestaan, varasin niitä kaupungin toisista kirjastoista ja ne tuodaan minun lähikirjastooni euron hinnalla tällä viikolla. Lisäksi onnistuimme löytämään varastosta joitakin opuksia. Lopulta, etsittyämme ainakin 25 kirjaa tiedostoista, löysimme kuusi kirjaa ja loppuviikosta tulee vielä neljä. Ei hullummin.
Sitten kirjastovirkailija nousi ylös ja pahoitteli, että joudun odottamaan hetkisen, kun hän käy etsimässä kirjat varastosta. Siinä sitten istuskelin tekemättä mitään, kun minua palveltiin. Kun vielä itsepalvelulainauspisteet kaatuivat, jonotin toisen virkailijan luo ja hän hymyili kauniisti ruuhkasta huolimatta.
Itsepalvelua ja palvelua. Suomessa sittenkin osataan molempia. Ainakin minä sain tänään loistavaa palvelua Tampereen Metsossa. Ja löysin paljon kirjoja. Ilmaiseksi. Oli kiva olla suomalainen. Kiitos!
PS. Alapalkkien "Yöpöydällä" listassa näkyy, mitä muuta tarttui mukaan. Aion siis tässä avartuvuus-projektissa lukea jopa yhden Hietamiehen romaanin, vaikka jo ajatuskin tökkii...
Mä kävin kirjastossa niin ikään tällä viikolla ja siinä palautusautomaatilta laianusautomaatille siirtyessäni mietin, että miltä musta tuntuu tää suomalainen itsepalvelu. Toisinaan on ihana kokea itseohjautuvaisuuden tuomaa pärjäävyyttä ja voimaa piipatessaan kirjojaan itse (ja kyllä, mulla on pienet ilot) enkä aina oo niin innoissani kohtaamaan ihmistä edes kirjaston palvelutiskin takana. Kohtaamattomuus kylmän automaatin takana on jossain suhteessa turvallisempaa ja kevyempää, toisen kohtaamisessa kun on väkisin asetettava itsensä alttiiksi (ja kyllä, mun elämä on dramaattista..). Mutta toisaalta taas hyvä asiakaspalvelu on ihanaa! Mä elin varmaan viikon sillä hyvällä palvelulla, jota Metsosta sain etsiessäni ninja-aiheisia kirjoja päiväkotiin. Niin pienet asiat voi saada ihmisen tuntemaan sitä, että hänen aikeensa ovat arvokkaita, tärkeitä ja toisen vaivannäön arvoisia :)
VastaaPoistaJa Hietamiestä - se on kyllä jo melkoista avautumista! Mä oon viimeksi näistä suomalaisista tunnetuista nimistä avautunut Arto Paasilinnalle, joka ei ollut niin paha kun luulin (Ulvova mylläri on jotenkin sympaattinen). Nyt parhaillaan luen Hemingwaytä (Kenelle kellot soivat) ja harmittelen, kun tässä työarjessa ei oikein pysty uppoutumaan sen maailmaan kun aika lyhyiksi ajoiksi kerrallaan.
Mua ihan huvittaa kuinka paljon joudun nykyisin prosessoimaan tätä suomalaista itsepalvelukulttuuria... siis olen toisinaan yllättänyt itseni tilanteista, joissa olen odottanut selkeästi enemmän palvelua, ja sitten huomannut, että sitä ei tule... ja että kaikki muut ympärillä olevat suomalaiset ovat tyytyväisiä tai ovat jopa saattaneet kehua hyvästä palvelusta... eli tämän kaiken seurauksena mulla on jotkut sisäiset anturat vähän jatkuvasti päällä ja yritän hahmottaa, missä täällä oikein mennään... onneksi en kuitenkaan ole ihan vielä niin sopeutunut aasialaiseen mentaliteettiin, ettenkö tunnistaisi suomalaisena kohteliaisuuden muotona sitä, että ihmisille annetaan tilaa ja heidän annetaan olla omissa oloissaankin (lähdin just toissaviikolla USA:ssa yhdestä kaupausta ulos, kun en ehtinyt kuin kääntymään seuraavalle laukkuhyllylle ja jokainen myyjä tuli vuorotellen kertomaan tarjoukset ja kysymään kuulumiset. Ne suorastaan tuli iholle.)
PoistaJoo, Hietamies lähti mukaan tänään puhtaasti sen kuuluisan suomalaisen sisun voimin. Tässä paljastuu mun persoonan suorittaja-puoli. Hietamiehen kirja on päässyt "Tämä täytyy lukea elämän aikana -listalle" ja nyt mun on vaan pakko se pusertaa. Huh. Paasilinnakin kuulostaa tosi rajulta. Mulle se tuo mieleen suomalaiset viis-kuuskymppiset miehet , ja jos kysyt miksi, niin en tiedä mistä nää mielikuvat tulee... jep. Hemingwayta voisin lukea lisääkin, niin positiivinen se yksi lukukokemus oli, vaikka joku mulle ihmetelikin, miten naisena kykenin tykkäämään siitä ;) haha.
Niin, se on paha kun työ haittaa ajatusmaailmoihin uppoamisia. Ootko sä nyt tosiaan sitten suuntautunut päiväkoti-alalle?
Paasilinnalaisilla viis-kuuskymppisissä miehissä ja suomalaisessa palvelukulttuurissa on musta itseasiassa jotain oleellisesti samaa, se, että tila on kohteliaisuutta, toisten asioihin puuttumattomuus huomaavaisuutta ja tietty jurous ystävällisyyttä. Mietin jotain samaa suomalaisesta kulttuurista tänään töissä, kun koin suurta hyväksytyksi tulemista ja välittämistä työkaverini lauseesta "anna vaan niiden olla", kun meinasin alkaa nostamaan tuoleja. Suomalaisuus on kummallista ja toisinaan kaipaisin paljon enemmän jotenkin eksplikoitua huomaavaisuutta, mutta tuo jenkkimeininki ahdistaa kyllä paljon tätä suomalaisuutta enemmän. Amerikkalaisten kanssa mä taas huomaan itsesäni sen, että en oikein osaa lukea, että milloin "i love you" (tai joku vähän maltillisempi huomaavaisuus;) tarkoittaa edes vähän sen sisältöä ja millon sen taas on pelkkä sanontatapa.
PoistaMutta varmaan mielenkiintoista tarkastella suomalaisuutta tauon jälkeen!
Ja voi että kuinka mä tykkäänkään ihmisistä, jotka lukee kirjoja siksi, että se vain on kerran elämän aikana tehtävä! Kun suorittajaahan mussakin asuu yhä kuitenkin sekä myös sitä idealistista perfektionistia, joka ajattelee, että avautumisen vuoksi on joskus tehtävä epämiellyttäviä asioita ja uusille kokemuksille on annettava mahdollisuus. Joten ehkä mäkin vielä joskus avaudun Hietamiehellekin ;)
Mitä Hemingwaytä sä luit? Mulle tota samaa ihmeteltiin Tuntemattoman sotilaan kohdalla, sillä musta se on edelleen yksi muhun syvimmän vaikutuksen tehneistä kirjoista. Mutta mikä näistä kirjoista tai kirjalijoista sitten tekisi jotenkin ei-naisia miellyttävää, niin se onkin sit jo mielenkiintoisempi kysymys. Meidän päiväkotiryhmässä on tänä syksynä poikkeuksellisen paljon poikia ja mä oon viikon intensiivisesti lukenut pojista miettien, että kuinka paljon näistä sukupuolityypityksistä on kulttuurisia konstruktioita ja kuinka paljon taas sitten eroja, jotka johtuvan kaikkien naisten kollektiivisesta erilaisuudesta suhteessa kaikkien miesten kollektiivisiin ominaisuuksiin. Ja mun piti tosiaan lopettaa päiväkotiurani, mutta siinä sitten kävi niin, että musta tulikin päivähoidon opettaja täksi syksyksi. Oon jopa vähän alkanut miettiä, että käyköhän tässä vielä niin, että tää tie vie mut mukanaan, sillä nää ekat puolitoista viikkoa oon pelottavan paljon suorastaan rakastanut työtäni (tai jotain sen puolia;)!
"toisten asioihin puuttumattomuus huomaavaisuutta" --- niimpä. Selitä tätä sitten kenellekään muulle.
VastaaPoistaMä luin 'Vanhus ja meri' viime vuoden loppupuolella: http://kiirehdihitaasti.blogspot.fi/2011/11/lukukokemus-hemingway_07.html
Oon just tällä viikolla miettinyt sukupuoli-kysymyksiä. En pikkulasten kautta, mutta yleisesti sitä, että kuinka vahvasti tietyt kulttuurit (esim. nyt vaikka suomi) lokeroi ja luokittelee, mikä on naisellista ja mikä miehuuteen kuuluvaa, ja mitä se vastaavasti synnyttää sisäisesti niissä, jotka ei koe muovautuvansa niihin muoteihin... ja lähteekö jossakin vaiheessa mopo käsistä näissä sukupuolijutuissa vaan sen takia, että määritelmäton vaan luotu niin ahtaiksi ja jotkut ei kestä sitä. Sitte luodaan kolmata ja neljättä ja viidettä sukupuolta, kun kaikenlaisille tuntemuksille pitää tässä postmodernissa maailmassa löytää määritelmä. Vähän karrikoidusti, mutta kuitenkin...
Kieltämättä mä oon ehkä joskus yliopiston naistutkimuksen luennoilla miettinyt, että kuinkahan paljon tästäkin aineesta pohjautuu siihen, että tuo teoreetikkomies ei oo pikkupoikana saanut kulttuuristen roolejen vuoksi leikkiä tarpeeksi nukeilla ja siksi on luomassa uutta kettujen sukupuolta. Samoin kuin feminismi toisinaan tuntuu musta pohjautuvan paljon johonkin syvään tarpeeseen tulla huomatuksi ja hyväksytyksi. Mua jotenkin edelleen vähän tragikoomisella tavalla huvittaa yksi menneen vuoden IK-graduseminaari, jossa sain jonkun hyvin emotionaalisen feministisen kohtauksen, jossa musta kovin tuntui, ettei se luokan hegemoninen maskuliinisuus yhtään ymmärtänyt mun naisen kokemustani. Ja tragikoomista siinä oli erityisesti se, että tää kohtaus "ratkesi" sillä, että mulle tuotiin pöytään kahvia, minkä seurauksena jotenkin metatasoisesti ajattelin, että ehkä kaikki maailman miehet eivät tahdokaan sortaa mua ja voin lopettaa emansipoivan rintaliivikokon suunnittelun ;).
VastaaPoistaJos yo-opiskelu ei oo mulle muuta opettanut, niin ainakin sen, että kaikkien teorioiden ja tieteen takana on paljon tunteita.
Tuolla lasten maailmassa sukupuolisuuden tarkastelu on siinä mielenkiintoista, että siellä sekä lasten itsenstä tietoisuus sukupuolista että kulttuuriset sukupuolijaot on vasta syntymässä. Toisaalta oon alkanut vahvemmin ajatella, että moni ihmisten välinen eroavaisuus johtuu pikemminkin persoonasta kuin sukupuolesta, mutta toisaalta on myös empiirisesti toteen näytettyä, että seitsemän 3-vuotiaan pojan ryhmä on erilainen kuin seitsemän 3-vuotiaan tytön. Tosi erilainen.
Ja mielenkiintoista on huomata itsessään myös ne kohdat, joissa itse huomaa uusintavansa suomalaisen (tai jonkun muun suppeamman alakulttuurin, jossa itse elän) kulttuurin sukupuolistereotyyppejä. Mä huomasin ainakin vahvasti toistavani näitä yleisiä taipumuksia esim.koskea enemmän tyttöihin kuin poikiin ja kutsua tyttöjä suloisiksi ja poikia rohkeiksi.
Ja mielenkiintoista oli myös lasten psykiatri Jari Sinkkosen (psykoanalyyttishenkinen) teoretisointi siitä, että poikien miehistyminen on moniulotteisempi ja häiriöalttiimpi prosessi kuin tyttöjen vastaava. Äitisuhteen symbioosista irtautuessaan tytöt ovat sukupuoli-identiteettiään etsiessään jo valmiiksi lähellä äitiään eli mallia naisesta, kun taas pojat joutuvat etsimään roolimallinsa kauempaa. Tämän vuoksi Sinkkosen mukaan pojat olisivat alttiimpia kiintymyssuhdehäiriöperiäisille (onkohan toi ees sana) häiriöille (vähän sama logiikka kuin siinä, miksi pojat ovat y-kromosominsa vuoksi alttiimpia fysiologisille kehityshäiriöille kuten vaikka autismin kirjolle) ja miesten kollektiivinen sukupuoli-identiteetti on monipuolisempaa kuin naisten.
Mun piti vielä kysyä, että mikä suhun erityisesti teki vaikutuksen 'Tuntemattomassa sotilaassa'?
VastaaPoista*kahvikuppi ja sympatiaa* ;)
Mulla oli just yökylässä pe-la mun vanhemman veljen tytöt 6 ja 4 vee. On se vaan niin mielenkiintoista ja huvittavaa havaita, että kun menen heidän kanssaan puistoon (tää sama kävi viime vuonna), heillä on menossa tietyt leikit... ja sitten jos sinne tulee joku poika/poikia, niin kestää ehkä viis minuuttia, ja polueet on aseteltu ja sota on valmis. HAHA. Siinä on hymyssä pidättelemistä ;) - - mitä sitten tämä ikinä kuvaa tai kuvaako yhtään mitään. Mua vaan naurattaa tämä tyttöjen seuraaminen, koska oon ite kasvanut pelkkien veljien kanssa, joten mulla ei oo ollu tollasta "vain tyttöjen kanssa" -vaihetta...
Mielenkiintoinen tuo Sinkkosen ajatus. Miten hän perustelee sen lähtökohtaisesti? Siis miten esim. tytöt ovat lähempänä äitiään ja poikien roolimalli on kaukana?
Tohon Linnan vaikuttavuuteen lyhyenä vastauksena sanoisin (ja itseasiassa sanon), että musta se kirja kuvasi loistavasti sitä, kuinka mieletöntä sota on. Ei sillain "ai, ai paha sota ja tuhmat ihmiset"-mielessä, vaan siinä mulle piirtyi jotenkin se, että sotiminen on mieletöntä räpellystä suuntaa ja toiseen. Ja siitä sodan "suuren tarinan" (tyyliin tää "koko Suomi vastusti pahaa Venäjää talvisodan ihmeessä") sisällä tai rinnalla elää monia ykislöiden pieniä tarinoita, jotka yksittäisissä elämän hetkissä on paljon merkityksellisempiä kuin se varsinainen suuri tarina. Sekä sen kirjan henkilöhahmot olivat kyllä loistavia.
VastaaPoistaEli nää kaikki kliseiset vastaukset ;)
Ootko sä muuten koskaan veljien kanssa kasvaneena ajatellut, että miten se on vaikuttanut sun tapaan olla nainen? Tää on toki hirmu laaja kysymys, mutta mä oon kanssa poikien keskellä kasvanut ainut tyttö, ja jossain vaiheessa mietin kovasti, että millainen vaikutus sillä on ollut muhun. Tai olisinko erilainen, jos mulla olisi ollut sisko.
Sinkkonen nojaa vahvasti jonnekin tonne psykoanalyyttisen viitekehyksen suuntaan puhuessaan näistä sukupuolista, sillä toi "lähempänä äitiä"-ajatus juontuu jonnekin varhaislapsuuden kiintymyssuhteisiin. Tän ajattelun mukaan kun lapset muistaakseni vasta 1,5vuotiaina lopullisesti tajuavat olevansa äidistään irrallisia, tässä minuuus kehittyy primäärikiintymyssuhteessa toiseen eli yleensä äitiin. Tässä ajattelukehikossa mun ymmärtääkseni yleisesti ajatellaan, että sekä tytön että pojan on löydettävä oma äidistä itsenäinen minuutensa (ja tän häiriintyminen saattaa johtaa (objektisuhdeteoreettiseen) narsismiin), mutta poikien on sen lisäksi vielä irrottauduttava feminiinisestä samaistumisesta miehuuteen.
Toki tässäkin yhteydessä mun mielestä voidaan kysyä, että irtautuuko nää psykoanalyysiin kallistuvat teoriat ihmisyydestä jotenkin liian korkeiksi metanarratiiveiksi, joista huolimatta elämä kuitenkin tapahtuu. Tai kun mä tykkään lukea Freudin seuraajia, mutta joskus on todellakin hyvä pysähtyä kysymään, että miten niin.
Sota on mieletön, ja täynnä sattumanvaraisuuksia... ainakin Henry sanoi oivaltaneensa jotakin sellaista luettuaan "Sota ja Rauha"... mulla se urakka on vielä pahasti kesken ;) Klisesitä tai ei, niin hyvin totta ja pelottavan usein unohdettua... meille ihmisille tulee yhtäkkiä aina joskus sellanen mieletön suurpiirteisyyden vimma ja yleistämisen pakko ja maailman jaottelu "meihin ja teihin", että siinä kaikessa yksilöiden tarinat ja äänet poljetaan helposti unhoksiin ja kuulumattomiin...
VastaaPoistaKai mä oon jossain erilainen, mutta en oo liikaa pysähtynyt miettimään miten, koska siskoksetkaan ei automaattisesti ole samanlaisia. Erilaisuutta on niin montaa lajia. Mutta sitten välillä tulee sellaisia peilin heijastuksia... kuten kerran teininä tajusin, että jotkut tytöt puhuivat ja puhuivat ja kokivat paineita mm siitä, miten pojille puhutaan. Tajusin, etten ikinä ole miettinyt mitään sellaista. Ajattelin, että mitä pohdittavaa tuossa on: pojille puhutaan samalla tavalla kuin tytöille. Ihmisille. Persoonille. Yksilöille. - - - - Sitten toisen kerran olin IK:n maisteriluennoilla ja olin kaiketi vittaillut ja kysellyt sieltä takapenkiltä kaikenlaista. Itse perustin siis käytökseni siihen, että olin maksanut luennoista, en ymmärtänyt kaikkea ja/tai mulla oli lisäkysymyksiä, joten tietysti esitin ne... Satuin opiskelemaan siihen aikaan samaa kurssia siis mieheni kanssa, mutta mulle henkilökohtaisesti sillä ei ole mitään eroa, kuka luokassa on samanaikaisesti - asiat on asioita ja niistä puhutaan. Kahvitauolla yksi nimeltämainitsematon nuorehko mies (naimisissa hänkin) tuli meidän luo ja alkoi selittämään jotakin tyyliin "Huomaa, kuinka Herra H on antanut mulle rakkautta ja hyväksyntää, ja mä oon sen avulla noussut ..." --- tai jotain sellasta. Poinntina se, että hänen näkökulmastaan olin uskaltautunut puhumaan luokassa (joka oli 98% miehiä ja vanhempia pastoreita) koska olen kokenut oman aviomieheni rakkautta ja kannustusta. Siis hämmennyin totaalisesti. JA ainut asia, mitä osasin siihen sanoa, oli kysymys hänelle: "Tarkoitatko, etten elänyt ennenkuin menin naimisiin viisi vuotta sitten?" - - kannattaako tähän edes lisätä sitä, että hän ei kenties tajunnut pointtiani. Tämä yksi sekava hetki kuuluu kuitenkin niihin jolloin tiedostin sen karun asian, että asiat ja toiminnot, mitä minä saatan pitää täysin luonnollisina enkä mieti niitä lainkaan, ei näyttäydy kaikille samanlaisina.
Mutta mun pää menee sekaisin ja elämä muuttuu hankalaksi, jos liikaa mietin sitä.
Ehkä ydin mun kohdalla on se, että lapsuuskodissa en koskaan kokenut mun vanhempien taholta, että he olisivat asettaneet mulle sosiaalisia rajoituksia siksi, että olin tyttö. Eikä tämä tarkoittanut sitä, että mua olisi kasvatettu sukupuolettomuuden ihanteilla: minä olin perheen prinsessa. Ja jouduin ehkä tiskaamaan keskimääräsitä enemmän kuin veljeni. Ja teininä minun myöhäisiä kotiintuloa-aikojani vahdittiin tarkemmin, koska minun turvallisuuttani erityisesti naisena haluttiin suojella.
Nyt sitten aikuisena olen seurannut erilaisten perheiden siskosten suhteita, enkä oikein tiedä, mitä niistä ajatella. Ne on jotenkin monimutkaisempia kuin veljessuhteet. Ainakin mun perheen veljessuhteisiin kuuluu tietty sanaton lojaalisuus ja turha häslinki on minimoitu. Mutta en tiedä, onko tämä enemmän perhekulttuuri/persoonakysymys, kuin sukupuolikysymys....
Mutta tällä arkipohdiskelijan tasolla voinkin ajatella ja selitellä mitä tahansa ja se on kivaa ;)
Huh, oon sun kanssa samaa mieltä siitä, että: "voidaan kysyä, että irtautuuko nää psykoanalyysiin kallistuvat teoriat ihmisyydestä jotenkin liian korkeiksi metanarratiiveiksi, joista huolimatta elämä kuitenkin tapahtuu."
Musta psykoanalyysissa on jotain hyviä juttuja, mutta sitten huomaan, että jossakin kohtaa se menee mulla täysin yli hilseen ja alan epäilemään, että onkohan siinä lähtenyt mopo käsistä ;)
Vau Henrylle ja Sodan ja rauhan lukemiselle!! Venäläiset klassikot on mulla ihan hävettävän kesken..
VastaaPoistaMutta sodan pohdiskeluista mulle jäi jotenkin mieleen se, että maailma ei tosiaan toimi suurten aatteiden mukaan ainakaan mitenkään yksioikoisesti. Kun monessa muussakin asiassa meillä saattaa olla joku yhteinen tavoite, missio tai suuri tarina, mutta yksilö saattaa ampua vihollissotilaan tms.varsin henkilökohtaisista ja "suuren tarinan" kannalta epäoleellisista syistä. Mietin tätä samaa ilmiötä tänään töissä lukiessani Lempäälän varhaiskasvatussuunnitelman tavoitteita. Kun tottakai sitoudun niissä kuvattuun hyvään päivähoitoon jo siksi, että satun nyt vain olemaan siellä töissä, mutta tämän suuremman kehikon ohessa toimintaani hyvänä varhaiskasvattajana ohjaa joukko henkilökohtaisia agendoitani ja mallejani.
Ole mielenkiintoista lukea toi sun naispohdintaa ja peilata sitä omiin ajatuksiini.
Mulla on siis yksi pikkuveli, mutta ydinperheen lisäksi mun minuutta on paljon muovannut äitin vanhemmat ja sen puolen suku, josta kaikki mun serkut on poikia. Aloin ajatella tätä "poikien keskellä" kasvamista niin ikään jostain kommentista, jossa mun käytöksen esitettiin olevan jotenkin epätyttömäistä just ton luokkakäyttäytymisen suhteen. IK-aikana mun yksi rohkeasti luokkatilaa käyttänyt naispuolinen opiskelukaverini ajatteli kanssa olevansa maksavana asiakkaana oikeutettu käyttämään puheenvuoroja ja esittämään kysymyksiä. Mä taas en oo ehkä tajunnut ajatella sitä tota kautta, mutta löydän itsestäni vahvan uskon siihen, että mulla on mielestäni ihan yhtä painavaa sanottavaa maailmasta ainakin noin keskimääräisesti kuin kellä tahansa keski-ikäisellä pastorimiehellä. Enkä ehkä kannustavan lapsuuden ympäristön takia oo koskaan tullut ajatelleeksi, että mun pitäisi ottaa naisena jotenkin erilaisia sosiaalisia rooleja kuin miesten.
Nyt toki myöhemmin on joutunut ajattelemaan omaa käyttäytymistään ja tuota kuvaamaasi ilmiötä siitä, kuinka oma "normaali" ei välttämättä olekaan ollenkaan toisen normaalia. Mä edelleen vähän joka kerta hätkähdän sitä, kun mua kuvaillaan "vahvaksi naiseksi" ja kovasti mietin, että mikä ton kommentin sanojan laittaa ajattelemaan noin. Ehkä yksi tekijä on se, että meillä kotona/suvussa on mun mielestä aika laajasti tehty asioita sillä periaatteella, että se tekee, kuka minkäkin asian parhaiten osaa tai siitä nauttii. Esimerkiksi meidän äiti saattaa aivan hyvin lämmittää mökin saunan, tehdä lumitöitä tai kantaa suuremman vastuun jostain niiden yhteisestä projektista ilman, että se aiheuttaa mitään hämmennystä roolituksessa. Ja jostain sieltä tulevalla mallilla mäkin kai oon oppinut tarttumaan joihinkin joissain toisissa "miehisiksi" tai "vahvuutta" vaativiksi asioihin tajuamatta pysähtyä miettimään, että olisiko tää nyt tytölle sopivaa vai ei.
Ja arkipohdiskelijan nojatuoliteoriat on elämän suola :)
Kylläpäs mulla on ollut kirjoitusvirheitä... orastava lukihäiriö?
PoistaNo jaa, ajattelin vielä selventää itseäni sen verran, että vaikka kirjoitinkin, että "maksavana asiakkaana sain esittä kysymyksiä" niin en mä nyt ihan sillä tavalla perustanut ajatuksiani/käytöstäni siihen, että olisin etukäteen analysoinut mitään. En ajatellut mitään vaan elin kuten olen tottunut Suomessa elämään... jos minulla on sanottavaa, voi puhua. Ja luokkahuoneessa sosiaalisesti korrektia on puhua viittaamalla ja opettajan luvalla ;) en ole oikein koskaan ajatellut, että sitä asiaa säätelee mikään muu asia, kuten sukupuoli, ikä tmv. --mutta opin sen, että joillakin ilmeisesti säätelee nekin.
Ajattelen niin, että jokaisen ihmisen mielipide ja ajatukset ovat arvokkaita. Kunnioitettavaa, että ylipäänsä ajatellaan.
Sitten en malta olla lisäämättä, että alati mielenkiintoinen toi "VAHVAKSI NAISEKSI" luokittelu. Ollakseni rehellinen: inhoan koko termiä. Mitä ikinä sillä halutaan sanoa? Vahva verrattuna mihin? Mikä on mittari? Halutaanko sillä sanoa, että nyt on liikaa jotakin? JA miksen oikeastaan kuule termiä "vahva mies"??????? Mun on oikeastaan vaikea uskoa, että kyse olisi viime kädessä näistä saunanlämmityksistä ja muista perinteisistä miesten/naisten kotitaloustöistä (joita todellisuudessa tekee tarvittaessa vähän kaikki, usein ne "heikot naisetkin")... Joten: mun on vaikea ottaa "vahva nainen" argumettia kohteliaisuutena ja en voi sille mitään, että joudun pohtimaan, että se liittyy naisen henkiseen tilaan ja että onko se kommentoiville miehille (eikö ne yleensä ole miehiä) uhka jostakin syystä?
Amen sille, että ajatteleminen jo sinänsä on kunnioitettavaa!
PoistaJa mä myös niin sydämestäni inhoan termiä "vahva nainen". Tähän väliin mun on pakko muistella muutaman vuoden takaista aikaa, kun oli muuttanut Tampereelle ja jotenkin täällä tulitte puheeksi te ja Thaimaa. En enää ihan tarkkaan muista, että mitä mä oon susta kysynyt (saattoi olla ehkä IK:n maisteriopinnoista), mutta vastauksessa mut samaistettiin jotenkin sun kanssa niiksi "vahvoiksi naisiksi ;). En enää muista sitäkään, että määriteltiinkö "vahvan naisen" tuntomerkkejä jotenkin enemmän, mutta muistan tuolloin miettineeni, että pitäiskö mun tuntea tän olevan kohteliaisuus vai ei..
Kieltämättä mä oon joitakin kertoja miettinyt, että onko "vahva nainen" nimitys sellaiselle naisella, jonka kommentin lausuja (yleensä mies) kokee uhkaksi itselleen. Kun mä en jotenkin lapsuuteni piiristä oo ollenkaan oppinut ajattelemaan, että mä voisin olla uhka jonkun miehisyydelle tai itsetunnolle. Mutta myöhemmässä elämässä oon jotenkin tullut tuntemaan sen, että kaikki ei tässäkään elä samanlaisessa maailmassa kun mä. Mutta mitä tää "vahvan naisen" tuoma uhka sitten tarkemmin ottaen on, niin siitä en oo oikein vielä päässyt kiinni.
Mun tekis mieli luettaa sulla Feministinen filosofia-nimisessä kirjassa oleva Anna Lahelman artikkeli Aristoteleen ystävyydestä ja naisista. Siinä mielenkiintoisesti avataan pohdinta siitä, että kykeneekö nainen olemaan (miehelle) aristotelinen hyveystävä (ajatus hyveystävyydestä on korkein ystävyyden muoto, jossa ollaan ystäviä toisen ystävyyden vuoksi haluamatta toisesta varsinaisesti mitään, siis tietynlaista toisen seurasta nauttimista sen toisen itsensä vuoksi) vai onko naisen rooli väistämättä aina olla joko vaimo, kodinhoitaja tai seksuaalisen halun kohde. Kun se jotenkin sai mut ajattelemaan sitä, että ehkä on olemassa jonkinlainen ihmisten joukko, joiden maailmassa naisen ei kuulu osallistua ainakaan tietyntyyppiseen MTh-kurssin keskusteluun - tai ainakin jos osallistuu, niin kyseessä on sitten tämä mystinen "vahva nainen".
Mutta tää on todellakin sitä nojatuolipohdintaa puhtaimmiltaan enkä oo tätä asiaa miettinyt edes kovin pitkälle saakka, joten ehkä mun vois olla hyvä miettiä ennen kuin teen mitään suurempia analyyseja aiheesta. :)
Luetuta vaan ;)
PoistaMä oon vielä Treella kaks viikkoa, joten jos sulla on aikaa, voitais nähdä vaikka kahvilla!
Kahvit olis loistavaa!
PoistaMä oon tosiaan töissä, mutta iltaisin oon saanut aika hyvin pidettyä kalenterini tyhjänä. Ja meidän tohon vuorokulkuun kuuluu aina toisinaan lyhyet aamuvuorot, eli esim. jo ensi ma (27.päivä) mä pääsen töistä ja 12.45 eli se olis melkein täydellinen iltapäiväkahviaika. :)
Tavattaisko Runossa?
PoistaTavataan vaan ja 13.15 vois olla mun puolesta realistinen. :)
Poistasovittu!
PoistaAi niin ja piti vielä sanoa, että Lokki Joonatan oli musta mitäänsanomaton kirja. Tekisi mieli sanoa, että suorastaan banaali, mutta mulle kuittaillaan niin paljon ton sanan yltiömääräisestä käytöstä, että mitäänsanomaton on myös ihan hyvä ;)
VastaaPoistaHyvä että jollakin muullakin oli ongelmia Lokki Joonatanin kanssa ;)
Poista