Ensin näin Susanna Alakosken haastattelun jossakin lehdessä. Sitten huomasin, että hänen teoksestaan on tehty myös elokuva. Ja tottakai ajattelin, että tuo mun pitäisi lukea...
Minä taioin.
Jotkin taikatempuistani olivat sellaisia että osasin ummistaa silmäni
ja hengittää nenän kautta, nyt taioin itseni pois ja olin silti läsnä.
Sikalat. Asuinalue Ruotsissa, jossa asui paljon suomalaisia siirtolaisia. Omia lapsuusmuistojaan peilaten Susanna kirjoittaa köyhyydestä, alkoholismista ja perheväkivallasta 60-70-lukujen Ruotsissa. Liikoja kaunistelematta, mutta myöskään turhia mässäilemättä.
Tuli mieleen, että juuri kesällä näin jossakin historiikin Amerikan siirtolaisista... sen kannessa oli kuva naisesta, jolla oli m-i-e-l-e-t-t-ö-m-ä-n suuri kurpitsa sylissä. - Amerikassahan kaikki on aina suurempaa. Ja sitä mielikuvaahan siirtolaisuudesta tuodaan usein esille: menestystarinoita. Arvostan siis Susannaa siitä, että hän uskalsi kirjoittaa omista kokemuksistaan ja tuoda julkisuuteen muistonsa, jotka eivät olleet niin kauniita ja ruusuntuoksuisia. Tarvittiin Fenix-hengitystä.
Ja tuli mieleen ajat, kun kävin lapsena katsomassa äidin kanssa sairaalassa naista, jolla oli milloin mikäkin ruumiinosa murtunut päihteisiin liittyvän perheväkivallan seurauksena. Ehkä siksi en ensin meinannutkaan lukea kirjaa, vaikka olin jo niin päättänyt. Pelkäsin, että kirja vaan mässäilee ja pyrkii viihdyttämään tirkistelynhaluisia lukijoita toisten kärsimyksellä, ja se minua ei kiinnosta. Mutta onneksi niin ei ollut. Kirja oli selviytymistarina ja muistutus siitä, kuinka monimutkainen psykologinen olento ihminen on ja millä tavoin pienet lapsetkin pyrkivät selviytymään hankalista tilanteista... ja toivovat loppuun asti parasta... paitsi että aina jostakin naamari prakaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti