Lukukokemus: Laila Hietamies.

Sodassa kului ainakin paljon korviketta ja tupakkaa.

Niin, olen siis saanut päätökseen Laila Hietamies -projektini lukemalla suomalaisen kirjallisuuden klassikoksi luokitellun 'Hylätyt talot autiot pihat'. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että ensimmäiset sata sivua menivät varsin tahmeasti ja vähän-niinkuin-pakolla tartuin kirjaan aina silloin, kun piti nostaa jalkoja ylös ja olla mitääntekemättä paikoillaan. Ja syitä on helppo keksiä: Yksi niistä on se, että Hietamiehen kirjat olivat koko lapsuuteni varmoja hittejä mummon syntymäpäivä-joulu-ja-äitienpäivä-lahjapakettiin. Hietamies, Karjala ja sotavuodet olivat jotakin mummon omaa reviiriä, hänen sisäisen maailmansa hiljaista prosessointia nuoruuteen liittyvistä tapahtumista. Eli ei minun genreäni. Toinen haaste tulee kirjasta itsestään yhdistettynä omaan kokemukseeni Suomen keskusteluilmapiiristä lähihistorian suhteen: heti kirjan alkulehdiltä latautuu voimakas tunne vuoden 1944 Karjalan kannaksen perääntymistunnelmiin ja maaseudun pieniin kyliin. Ja Viipuriin. Niin, miten tämän nyt sanoisi ketään loukkaamatta, mutta miten se on: yhtään väheksymättä toisten muistoja ja suruja, minun on vaan vaikea samaistaa itseni maaseudun ihmisiin, saati sitten surra eläväistä Viipuria, jossa en ole koskaan ollut. Ja ehkä tämä kaikki on vaan sitä, että jos kirja kertoisi vaikka Bolivian sodasta, olisi vapaampaa tuntea mitä tuntee, mutta koska kyse on Suomen viimeisimmästä sodasta, on jokaisen suomalaisen isäänmaallinen velvollisuus tuntea juuri tietynlaisia tunteita ja sanoa juuri tietynlaisia sanoja. Niin koen.  

Mielenkiintoista oli pohtia lukiessa kirjan naisnäkökulmaa aiheeseen, ja sitä miten se eroaa esimerkiksi Väinö Linnan tavasta kirjoittaa ja kuvailla samanlaisia tapahtumia (Linnan lukuprojektistani jotain täällä). Ehkä parhaimmillaan Hietamies onkin kuvatessaan naisten ja lasten tuntoja, varsinaisissa taistelukohtauksissa yms. Linna osaa avata mielestäni paremmin rintamaelämää sisältäpäin.

Huomasin myös jääneeni pohtimaan sankarimyyttiä. Kuinka ambivalenttia se onkaan: Toisaalta löytyy Linnoja ja Hietamiehiä, jotka haluavat tuotannollaan purkaa myyttiä ja tuoda tavallisen ihmisen roolien takaa esiin... ihmisen, joka on sattumalta elänyt juuri ajassa ja paikassa, jossa joutui pakosti mukaan sotaan. Ja sitten samanaikaisesti on niitä tahoja, jotka haluavat pitää sankarimyyttiä yllä, tietoisesti rakentavat sitä ja tavoittelevat sen tuomia vaikutusmahdollisuuksia. Tämä näkyy mielestäni sodan lisäksi monissa muissakin asioissa. 

Lopuksi tässä vielä sekalainen sitaattikokoelmani kirjan tunnelmista:

---Se oli opettajatoveri, en muista enää edes nimeä, Martta naurahti. - Hän se minut vetäisi ylös, sanoi, ettei kukaan ole kuollut rakkauden tautiin, että vasta todellinen kuolema on peruuttamaton... Helmi - ei meidän kyläkään kuole eikä tämä kaupunki... ne jäävät elämään. Joku täällä asuu aina.

---

Aarne sytytti savukkeen, meni avonaisen ikkunan luo ja katsoi ulos.

- Paljonhan sitä kysyy itseltään ja vasta jälkeenpäin näkee selvemmin tapahtuneen. Sellaista matkaa kuin silloin veneen pohjalla en haluaisi koskaan enää kokea. Siinä sinä makaat tajuttoman miehen vierellä, makaat kuin lahna, evääsikään et voi liikauttaa. Mitään et näe... Kaiken aikaa saattaa joku ruveta ampumaan... Vainio meloo, auttaa et voi... Ja mielessä on sekin kysymys että ovatko venäläiset jo vastassa rannalla? Nyt minulla on näihin vastaus, nyt kun en enää tarvitse sitä.

---

Aarne ajatteli, että tulisi aina muistamaan tämän hetken, lyhyen tuokion täynnä rauhaa ja kesää sodan keskellä, niin kuin rintama olisi häipynyt jonnekin kauas ja elämä olisi taas entisenlainen. Tällaistakin on elämä, hän mietti, hetkiä jolloin mieli puhdistuu ja saa rauhan. Sotaa ja kipua varten ei elämää ole luotu.

---

- Ilma on kylment, koht tulloo juhannus... Helena sanoi. - Sin jäi ruusut parraimpaa kukintaase. Mie ain enne hain niitä tuva pöyväl. Ol merkilline aika, ens tulliit tuomet, niis on vaa ain niin mahottomast toukkii. No sit tulliit sireenit, voi mikä tuoksu täytti tuvan. Sit valmistuis juhannusruusut, ne valkoset. Niitä mie panin ain vaasii ja koko tupa tuoksu juhannuksel. Luulet sie Martta jot Länsi-Suomes on juhannusruusuloit?

---

- Jos sota loppuu...

- Se loppuu, Helmi Elisa sanoi. - Sen täytyy, ihmiset eivät enää jaksa. Ihmiset ovat väsyneet sotaan kaikkialla. Mie olen miettinyt, ettei ole olemassa sen suloisempaa sanaa kuin rauha. Rauha. Maistele sitä... maistele.

---