- Sananjalka kertoo vuorten keväästä, selitti Chikako. - Se on kevään kulho. Isänne käytti sitä usein. Vaikka kevät on jo ohi, on teistä varmaan mieluisaa juoda siitä isänne muistoksi.
- Mutta mitä merkitsee, jos isäni käytti sitä lyhyen aikaa? se on neäjäsataa vuotta vanha, peräisen Momoyama-ajalta, kenties suuren Rikyun kädestä, monet teemestarit ovat sitä katselleet ja pidelleet, se on kulkeutunut monien hellävaraisten käsien kautta ennen kuin se päätyi meille.
Kikuji toivoi voivansa karkottaa kulhoon liittyvät tuoreimmat muistumat.
Herra Oota oli antanut sen rouva Ootalle, leski isälle ja isä Chikakolle. Miehet olivat kuolleet, naiset elävät - tämä pienikin taival kulhon tarinaa oli kyllin merkillinen. Ja nyt leski, tytär, Chikako, neitä Inamura ja muut teevieraat vievät kulhon huulilleen ja tunnustelevat sitä.
Koen samanaikaisesti todella kiehtovana ja hämmentävänä japanilaisen tavan suhtautua aikaan.
Yasunari Kawabata ei ollut kirjalistallani, mutta kun näin hänen kirjansa kirjastossa, järkeilin, että seuraavalla kirjalistallani tämä 1968 vuoden Nobelisti varmasti olisi, joten voin samantien tutustua häneen jo nyt. Tuhat kurkea oli mielenkiintoinen lukukokemus. Ei vain siksi, että kirjoittaja on lahjakas tarinankertoja, mutta myös siksi, että tarinan avulla voi kurkistaa japanilaiseen elämään, uskomuksiin ja suhteisiin. Koen, että opin ymmärtämään aasialaisuutta enemmän erityisesti tarinoiden kautta kuin että jos lukisin pelkkiä antropologisia kulttuurilistoja ja -kaavioita. Tarina tuo ihmisen ajatuksineen lähelle, avaa arjen maailman, näyttää lainalaisuudet ja sosiaaliset normit käytännössä. Ja kuitenkaan Yasunari Kawabata ei selittele kaikkea eikä kerro viimeistä kohtausta, aivan kuten hyvä novelisti tekee. Tarina saa jäädä elämään omaa elämäänsä lukijassa.
Mielelläni voisin siis lukea enemmänkin Yasunari Kawabatan tuotantoa. Sitä ennen olisi kuitenkin varmaan hyvä lukea se Hietamies pois yöpöydältä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti