perjantai 15. heinäkuuta 2016

Mietteitä vieraanvaraisuudesta.

Jos sydämessä ei ole tilaa, 
sitä ei löydy tuhannen neliön kodistakaan

Minulla näyttää jatkuneen jo joitakin vuosia kiinnostus tutkia enemmän kristillisen tradition ja Raamatun näkemystä almuista, vieraanvaraisuudesta ja suhteesta vähäosaisiin. Ei siis mitenkään systemaattisen teologian tutkimuksen tasolla, vaan enemmänkin omana arkiteologisena mietiskelynä. Hämmästyttävä havainto näinä vuosina on ollut se, kuinka vähän olen kuullut saarnoja tai opetuksia aiheista. Saati sitten kuinka vähän kirjallisuutta niistä julkaistaan. Se on hämmentävää etenkin kun ajattelee, että sekä almut että vieraanvaraisuus ovat kautta kirkkohistorian kuuluneet itsestäänselvänä osana kristittyjen arkiseen jumalanpalveluselämään. Näyttää siltä, että vaikka osittain selitystä voisi hakea muuttuneista käytänteistä ja uusista sanamuodoista, olemme kadottaneet jotakin arvokasta. 

"MAKING ROOM. Recovering Hospitality as a Christian Tradition." ei ole mikään uunituore julkaisu (1999), mutta Christine D. Pohlin kirja on edelleen ajankohtainen ja suositeltava aiheesta kiinnostuneelle. Kirja antaa etenkin hyvän yleiskatsauksen eri aikakausina vallassa olleisiin käytänteihin vieraanvaraisuuden suhteen. Helposti voimme romantisoida historiaa ja ajatella, että vieraanvaraisuus oli helpompaa entisajan kulttuurissa ja arjessa, etenkin maatalousyhteiskunnassa. Olen Pohlin kanssa samaa mieltä siitä, että niin ei ole ollut. Haasteet ovat olleet yhtäläiset, ne ovat vaan saattaneet näyttäytyä hieman eri muodoissa, mutta aina, kaikkina aikakausina ovensa avaaminen on ennenkaikkea vaatinut ensin sydämen oven avaamista. Se että voi kohdata tarvitsevan, vaatii monesti käytännöllisiä järjestelyjä oman elämäntapansa suhteen, eikä se tapahdu hetken mielijohteesta, vaan vaatii sekä rakkautta että päättäväisyyttä. 

Jottei ihan synny väärää mielikuvaa: kyllä minä olen lukenut paljonkin tekstejä vieraanvaraisuudesta. Ongelma vaan näyttää olevan se, että kaikki tekstit kilpistyvät omien ystävien ja läheisten kestitsemiseen (entertainment on englanniksi kuvaava sana)... kutsuja järjestetään ja vuoroin vieraissa käydään. Eikä siinä ole mitään vikaa itsessään, sillä se on osa elämää ja ihmissuhteiden ylläpitoa. Mutta näen ongelmallisena sen silloin, kun se jää pelkästään siihen ja jos ja kun raamatullinen vieraanvaraisuuden käsite määritellään sen mukaan. Varhainen kirkkohistoria ja alkuseurakunta käsittivät vieraanvaraisuudella kolme asiaa:

1- Vieraanvaraisuus kunnioituksen ja huomioimisen eleenä kristittyjen yhteydessä eri yhteiskuntaluokasta ja taustasta tulevien henkilöiden yhteentulemisena samaan tilaan sekä  ateriayhteyden jakamisena (Ehtoollinen oli osa alkuseurakunnan yhteistä ateriaa).

2- Vieraanvaraisuus muukalaisten, matkustavien kristittyjen ja paikallisten köyhien fyysisten tarpeiden kohtaamisena.

3- Vieraanvaraisuus avaamalla kotinsa ovet seurakunnan kokoontumiselle (Ensimmäiset vuosisadat kristillinen seurakunta kokoontui pääosin kodeissa). 

Jotta vältyttiin hyväksikäytöltä ja vieraanvaraisuutta osoittava henkilö pystyi takaamaan sekä itsensä että perheensä turvallisuuden, liittyi näihin paljon keskusteluja, suosituksia, tapoja ja ohjeistuksia. Siksi minusta onkin hämmentävää nykyinen hiljaisuus. Ikäänkuin kaikki ihmisten tarpeet olisi organisoitu instituutioiden ja ammattilaisten vastuulle. 

Vieraanvaraisuus on ennenkaikkea sitä, että vastustamme ihmisten muuttumista kasvottomiksi ja kohtaamme heidät aidosti, heidän ihmisarvonsa ansaitsemalla tavalla. Se ei tarkoita viihdyttämistä ja ohjelman järjestämistä jollekin apua tarvitsevalle ryhmälle. Pelottavan usein me olemme niitä, jotka tarvitsevat ennalta valmiiksi kirjoitettuja käsikirjoituksia ja puuhastelua (kohteillemme eli "heille"), koska pelkäämme kohdata erilaisuutta. Tuntematon pelottaa meitä, koska joudumme astumaan ulos mukavuusvyöhykkeeltämme. Emme tiedä miten toimia, meillä ei ole vastauksia kaikkiin ongelmiin, eikä haasteet välttämättä lopu siihen. Menestystarinoita ei aina synny vaikeasti sairaiden tai moniongemaisten keskuudessa eikä tuloksia aina pysty näyttämään muutostarinoilla. Mutta siitä ei olekaan kysymys. Kysymys on siitä, että on olemassa ihmisiä, joilla on todellisia tarpeita juuri tänään ja minulla voi olla mahdollisuus auttaa noissa tarpeissa. Kyse on myös siitä, että koska olen niin tottunut oman arkeni toimivuuteen ja pidän omia etujani itsestäänselvinä, en näe sitä, että lähelläni voi olla ihminen, jonka etuja poljetaan joka päivä. Mutta koska hän on kasvoton (ja usein stereotypisoitu), hän pysyy minulle näkymättömänä eikä tule kuulluksi tarpeineen ja huolineen. Saati sitten että joku puhuisi hänen puolestaan. Kyse on ihmisarvon kunnioittamisesta:

"Although we often think of hospitality as a tame and pleasant practice, Christian hospitality has always had a subversive, countercultural dimension. "Hospitality is resistance," as one person from the Catholic Worker observed. Especially when the larger society disregards or dishonours certain persons, small acts of respect and welcome are potential far beyond themselves. They point to a different system of valuing and an alternative model of relationships."   

Niinkuin totesin syntymäpäiväkirjoituksessani joitakin päiviä sitten: minä olen matkalla. En siis osoittele ketään sormella eikä ajatukseni ole vaatia keneltäkään toiselta yhtään mitään. Minulla on oma polkuni ja uskon, että yhtenä päivänä kohtaan Kristuksen, joka kysyy minulta henkilökohtaisesti, mitä tein kohtaamilleni ihmisille. Mutta tämän kaiken sanottuani minulla on silti myös yhteisöllinen haaste: haluaisin haastaa tämänhetkistä kristillistä kielenkäyttöä niin, että uudistaisimme vieraanvaraisuuden käsitteenä ja palauttaisimme sen siihen asemaan elävän uskon tunnuspiirteiden joukossa, mihin se itseoikeutetusti kuuluu. 

Olisi kiva kuulla myös Sinun ajatuksiasi aiheesta...    






tiistai 12. heinäkuuta 2016

Ikääntyvän ajatuksia merkkipäivänä.

Kulunut päivä on ollut kaikkea sitä rentoa-ja-mukavaa, uutta-ja-vanhaa, suolaista-ja-makeaa ...sitä mitä syntymäpäivän kuuluukin olla. Rauhallinen aamu ja brunssi Vancouverin yhdessä suosituimmista aamiaisravintoloista, Yolk'sissa. Kahvia ja kaupungista nautiskelua. Illalla vielä Bufalaan pizzalle. Simppeliä, kursailematonta ja silti suussa maistuu rakkaus ja kunnioitus hyvään ruokaan ja puhtaisiin raaka-aineisiin. Niin, siitä taidan tykätä juuri nyt: pois turha pönötys ja elämän esitys. Oleellista on olla tässä hetkessä ja nauttia juuri tästä päivästä sellaisena kuin se on. 

Syntymäpäivänä aina kysytään, "miltä nyt tuntuu?" Huomasin, että kysymys on varsin kinkkinen ja saattaa varomattoman kriittisen elämäntarkastelijan helposti loukkuun: Sitä alkaa mitata itseään, miettiä omia saavutuksiaan ja (epä)onnistumisiaan. Mutta vaikka syntymäpäivä onkin yksi merkkipaaluista elämänkaaressa, niin sen tarkoitus ei kuitenkaan pitäisi olla mittauspaikka siinä mielessä, että silloin mitattaisiin elämässä onnistumisia ja arvioitaisiin tuloksia... vaan pikemminkin mittari ja merkkipaalu asettaen kiinnepisteen siihen kohtaan niin että siitä voi tarkastella elettyä elämää taaksepäin ja sitä mihin on tultu. Usein elämä vie arvaamattomia teitä ja maisemat ja kulku ihmetyttävät kulkijaa. Sitä suunnittelee monenlaista ja suunnitelmat muuttuvat matkan varrella monestakin syystä. Ajattelin tänään, että syntymäpäivän pitäisi olla kaikista päivistä juuri se päivä, jolloin iloitaan ja juhlitaan elämän lahjaa. Se riittää. Elämä on itsessään äärettömän arvokas. 

Kuluneen viikon aikana olen kyllä muuten elänyt ajatusmaailmassani varsin syvissä vesissä (positiivisessa mielessä). Se tapahtui sattumalta. Olimme lähdössä maalle vuoristoon ja näin kirjahyllyssä erään elämänkerran, josta olen nähnyt aiemmin mainoksia ja ajatellut, että se olisi jossakin vaiheessa mielenkiintoista lukea. Kirja oli Eric Metaxasin "BONHOEFFER. PASTOR, MARTYR, PROPHET, SPY". Wow. Mitä siihen voi sanoa, kun yhtäkkiä tajuaa lukevansa elämänkertaa henkilöstä, joka teloitettin natsien toimesta 39-vuotiaana? Minun iässäni. Väistämättäkin siitä tulee referenssipiste omaan elämään, vaikka en tietenkään kuvittele, että minulla olisi mitään yhtenevää vertailukohtaa henkilöön, joka edustaa eri sukupuolta (mies), eri kansallisuutta (saksalainen), eri aikakautta (1900-luvun alku) ja eri yhteiskuntaluokkaa (Dietrich kuului Keski-Euroopan eliittiperheisiin). Vaikea kuvitella, kuinka epätodellista oli elää natsien valtaannousun jälkeen Saksassa ja yrittää ymmärtää, mitä on tapahtumassa ja miten elää kaiken sen kanssa mitä joutuu kokemaan. Bonhoeffer taisteli teologina ja pastorina ennenkaikkea uskonvapauden ja ihmisarvon puolesta. Ne teemat haastavat edelleenkin. Ja niistä syntyy vertailupisteet. Ja se laittaa miettimään omaa elämää. Sitä toivoisi omaavansa edes hitusen viisautta, jotta osaisi arvioida oikein historiallisen tilanteen... ja rohkea, jotta uskaltaisi toimia sen puolesta, minkä kokee omantuntonsa ja Jumalansa edessä oikeaksi. Monisatasivuisesta kirjasta voisi olla sanottavaa paljonkin, mutta päätin jakaa teille siteerauksen Niemöllerin kuuluisista sanoista (hän vietti kahdeksan vuotta vankilassa sodan aikana Hitlerin henkilökohtaisena vankina):

"First they came for the Socialists, and I did not speak out -
because I was not a Socialist.
Then they came for the Trade Unionists, and I did not speak out -
because I was not a Trade Unionists.
Then they came for the Jews, and I did not speak out - 
because I was not a Jew.
And then they came for me -
and there was no one left to speak for me."

Niemöllerin sanat puhuttelevat, koska usein älähdämme vasta sitten, kun joku astuu meidän varpaillemme. Juuri sorretut ovat meille usein näkymättömiä, koska emme jaa heidän arkeaan. Festinalente kuvaa minulle hidasta kiirehtimistä ja elämän kohtaamista aidosti ja pelottomasti. Siihen kuuluu itseoikeutetusti ilo ja elämän hyvistä asioista nauttiminen, mutta toivoisin, että oman nautinnon varmistaminen ei olisi minun elämäni punainen lanka. Toivoisin tämän merkkipaalun kohdalla, että vielä rohkeammin uskaltaisin kohdata ihmiset aidosti, kuulla heidän tarinansa ja avata mahdollisuuden heidän äänelleen tulla kuulluksi aitoina ja kauniina, todellisina. 


Mansikka-ricotta-bruschettat.




Kesään kuuluu ehdottomasti mansikat ja jos pitäisi valita yksi kesäinen bruchetta, valitsisin tämän:

MANSIKKA-RICOTTA-BRUSHETAT

patonki
ricottajuustoa
mansikoita
basilikaa
balsamicoa

1- Leikkaa patonki vinosti noin 1cm levyisiksi paloiksi (vino siksi että saat suurempia paloja pinta-alalta, mikä helpottaa tottakai päällisten kanssa).

2- Paahda leivät uunissa 200 asteessa leivinpellillä 5-10 minuuttia, kunnes ne ovat rapeat, mutta ei ruskeat.

3- Levitä jokaiselle leivänpalalle ricotta-juustoa, asettele päälle mansikoita siivutettuina, koristele basilikan lehdillä ja pirskottele lopuksi balsamicoa päälle. 

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Kanadan päivänä: Punainen hummus.


Kanadan itsenäisyyspäivässä mukavinta on rento tunnelma. Ihmiset eivät pönötä ja usein rento grillaaminen läheisten kanssa juhlistaa päivää. Puna-valkoinen on päivän väri, joten veimme juhliin punaista hummusta sekä mansikka-ricotta-bruchettoja (resepti seuraavassa blokkauksessa). Punajuurihummuksen reseptin löysimme uusimmasta Glorian Ruoka & Viini -lehdestä ja sovelsimme sitä hieman.  Suosittelen!

PUNAJUURIHUMMUS 

1 punajuuri
1 valkosipulinkynsi
 1 tlk (285/175g) käyttövalmiita kik-herneitä
1/2 dl oliiviöljyä
4 rkl punajuurimehua (keitinliemestä)
2 rkl tahinia
puolikas sitruunanmehu
suolaa
pippuria

1- Keitä punajuuri kypsäksi.

2- Kuori ja pilko punajuuri ja valkosipuli. Valuta ja huuhtele viileällä vedellä kik-herneet.

3- Soseuta (monitoimikoneella tai sauvasekoittimella) punajuuri, valkosipulinkynsi, kik-herneet, oliiviöljy, punajuurimehu, tahini ja sitruunanmehu tahnaksi. 

4- Mausta hummus makusi mukaan suolalla ja pippurilla.

Tarjoile esimerkiksi tortillachipsien tai pilkottujen kasvisten kera ;)