torstai 19. huhtikuuta 2018

Juuri nyt: Sata tarinaa Aasiasta.








Yöpöydälläni on kesken Mohandas Karamchand Gandhin omaelämänkerrallinen opus "The Story of My Experiments with Truth - An Autobiography". Se sopii teemaan hyvin, sillä olen ottanut uudeksi tavoitteekseni lukea 100 kirjaa Aasiasta aasialaisten kirjoittamana. 

Miksi?

Olen elänyt Aasiassa reilut kaksitoista vuotta. Jos jotakin olen tänä aikana oppinut, olen oppinut kuuntelemaan, kuinka aasialaiset itse kertovat tarinoitaan. Ne eivät ole samanlaisia kuin länsimaalaisten tarinat. Eivät edes samasta tapahtumasta olevat kertomukset ole samanlaisia. Jokaisessa kertomuksessa on osa kertojan sisintä, hänen sielunmaisemaansa. Tapa katsoa ja lähestyä asioita ja antaa niille merkityksiä yhdistyy henkilön maailmankuvaan, joka taas juurtaa syvälle kasvatukseen ja kulttuuriin. Se mistä ei puhuta kertoo yhtä paljon kuin se, miten asioista kerrotaan ja missä järjestyksessä.



Toinen projektini on 50 elokuvaa Aasiasta. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran katselin aasialaisia elokuvia. Oli se sitten kung-fu-elokuva tai anime, juonessa oli aina jotakin haastavaa, mikä teki oloni hieman epämukavaksi. En osannut aavistaa juonen kulkua. Ja usein elokuvan loppu ei ollutkaan positiivinen - käsittämätöntä! Saati sitten, että moraalisiin kysymyksiin olisi rakennettu musta-valkoista asetelmaa tai paha olisi saanut lopussa palkkansa. Hyvin aasialaista, sanoisin tänä päivänä. 

Silloin kun ihminen kohtaa itselleen jotakin uutta ja vierasta, on useita vaihtoehtoisia tapoja reagoida. Niihin sisältyy myös kieltäminen, jolloin asioiden olemassaoloa ei tunnusteta ja näkyvä muuttuu näkymättömäksi. Toinen, hyvin samanlaiseen lopputulokseen päätyvä tapa on kaiken vieraan romantisointi. Meille ihmisille on tärkeää jäsentää todellisuutta ymmärrettävään muotoon, ja kun se on meille syystä tai toisesta haastavaa, maalaamme siitä mieleemme "postikorttimaiseman", mihin sijoittelemme asioita ja kohtaamiamme asioita. Oleellista postikorttimaisemassa on se, että me määrittelemme, mitä mikin tarkoittaa. Mutta kun tarinan päähenkilö saakin itse puheenvuoron elämänsä suhteen, muuttuu kuva ja kerronta. Se muuttuu moniulotteiseksi ja hallitsemattomaksi - eli käytännössä eläväksi. Opitut teoriat ja määritelmät eivät pidä välttämättä lainkaan paikkaansa tarinassa, mutta eiväthän ne lopulta pidä myös meidänkään elämäntarinoidemme suhteen. Vai kuinka moni meistä menisi täydellisesti stereotypiaan suomalaisesta henkilöstä? 

Kysymys siis kuuluu, kuinka hyvin osaan kuunnella ja tulkita kuulemaani aasialaista tarinaa. 

Näiden tarinaprojektieni tavoitteena on ennenkaikkea viestiä itselleni, että olen edelleen matkalla aasialaisen kulttuurin ja elämäntavan suhteen. Harjoittelu tekee mestarin. Haluan oppia lisää jopa silloinkin, kun arki haastaa ja kiire kuiskuttaa korvaan, että on olemassa oikotie. Todellisuudessa oikotietä ei ole. Aasiassa "syödään riisiä" tai "juodaan teetä". Ilman taitoa kuunnella ei voi kohdata toista ihmistä. Matka on elämänpituinen tai ulottuu jopa sukupolvesta toiseen. 

Minä olen vasta matkani alussa.