Juuri nyt: Sata tarinaa Aasiasta.

Yöpöydälläni on kesken Mohandas Karamchand Gandhin omaelämänkerrallinen opus "The Story of My Experiments with Truth - An Autobiography". Se sopii teemaan hyvin, sillä olen ottanut uudeksi tavoitteekseni lukea 100 kirjaa Aasiasta aasialaisten kirjoittamana. 

Miksi?

Olen elänyt Aasiassa reilut kaksitoista vuotta. Jos jotakin olen tänä aikana oppinut, olen oppinut kuuntelemaan, kuinka aasialaiset itse kertovat tarinoitaan. Ne eivät ole samanlaisia kuin länsimaalaisten tarinat. Eivät edes samasta tapahtumasta olevat kertomukset ole samanlaisia. Jokaisessa kertomuksessa on osa kertojan sisintä, hänen sielunmaisemaansa. Tapa katsoa ja lähestyä asioita ja antaa niille merkityksiä yhdistyy henkilön maailmankuvaan, joka taas juurtaa syvälle kasvatukseen ja kulttuuriin. Se mistä ei puhuta kertoo yhtä paljon kuin se, miten asioista kerrotaan ja missä järjestyksessä.

Toinen projektini on 50 elokuvaa Aasiasta. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran katselin aasialaisia elokuvia. Oli se sitten kung-fu-elokuva tai anime, juonessa oli aina jotakin haastavaa, mikä teki oloni hieman epämukavaksi. En osannut aavistaa juonen kulkua. Ja usein elokuvan loppu ei ollutkaan positiivinen - käsittämätöntä! Saati sitten, että moraalisiin kysymyksiin olisi rakennettu musta-valkoista asetelmaa tai paha olisi saanut lopussa palkkansa. Hyvin aasialaista, sanoisin tänä päivänä. 

Silloin kun ihminen kohtaa itselleen jotakin uutta ja vierasta, on useita vaihtoehtoisia tapoja reagoida. Niihin sisältyy myös kieltäminen, jolloin asioiden olemassaoloa ei tunnusteta ja näkyvä muuttuu näkymättömäksi. Toinen, hyvin samanlaiseen lopputulokseen päätyvä tapa on kaiken vieraan romantisointi. Meille ihmisille on tärkeää jäsentää todellisuutta ymmärrettävään muotoon, ja kun se on meille syystä tai toisesta haastavaa, maalaamme siitä mieleemme "postikorttimaiseman", mihin sijoittelemme asioita ja kohtaamiamme asioita. Oleellista postikorttimaisemassa on se, että me määrittelemme, mitä mikin tarkoittaa. Mutta kun tarinan päähenkilö saakin itse puheenvuoron elämänsä suhteen, muuttuu kuva ja kerronta. Se muuttuu moniulotteiseksi ja hallitsemattomaksi - eli käytännössä eläväksi. Opitut teoriat ja määritelmät eivät pidä välttämättä lainkaan paikkaansa tarinassa, mutta eiväthän ne lopulta pidä myös meidänkään elämäntarinoidemme suhteen. Vai kuinka moni meistä menisi täydellisesti stereotypiaan suomalaisesta henkilöstä? 

Kysymys siis kuuluu, kuinka hyvin osaan kuunnella ja tulkita kuulemaani aasialaista tarinaa. 

Näiden tarinaprojektieni tavoitteena on ennenkaikkea viestiä itselleni, että olen edelleen matkalla aasialaisen kulttuurin ja elämäntavan suhteen. Harjoittelu tekee mestarin. Haluan oppia lisää jopa silloinkin, kun arki haastaa ja kiire kuiskuttaa korvaan, että on olemassa oikotie. Todellisuudessa oikotietä ei ole. Aasiassa "syödään riisiä" tai "juodaan teetä". Ilman taitoa kuunnella ei voi kohdata toista ihmistä. Matka on elämänpituinen tai ulottuu jopa sukupolvesta toiseen. 

Minä olen vasta matkani alussa.  

Päivän kysymys: Kuka on paras Sherlock?

Kun olen jälleen katsellut Sherlock Holmesia, ei jäljelle jää kuin kysymys: Kumpi on paras Sherlock Holmes: Robert Downey Jr. (yhdessä Jude Law "Watsonin" kanssa) vai Benedict Cumberbatch ("Watsonina" Matt Smith)?  Vai joku muu nykyisistä tai entisistä? Totuushan on se, että skottilaisen Sir Arthur Conan Doylen tarinat loogisen päättelyn mestarietsivästä elävät kultaista renesanssiaan... Kai olet seurannut? Kuka on suosikkisi?

"I had a farm in Africa..."

Olen jo aiemminkin maininnut, että Meryl Streep kuuluu lempinäyttelijöideni joukkoon. Tosin en ole mikään niin antautunut leffafriikki, että tuntisin kenenkään näyttelijän koko tuotantouraa tai mitään muutakaan... ja kuin todistuksena siitä katsoin vasta hetki sitten ensimmäisen kerran 1985-vuoden romanttisen draaman 'Out of Africa', joka on aikoinaan saanut monta palkintoa. 

Katsoin sen heti seuraavana iltana uudelleen.

Ja ajattelin katsoa sen vielä kerran.

Itkin. Ja Henry kysyi miksi. En tiedä. Ehkä sitä joskus itkee elokuvien voimakkaita tunnekokemuksia empaattisesti, tai sitten vaan itkee omia itkujaan, jotka eivät liity koko elokuvaan? 

Olen myös kuunnellut YOUTUBE:sta elokuvan soundrackia toistona ties kuinka monta kertaa (linkki alla). Koskettava sävelmä!

Elokuva perustuu Karen Blixtenin 1937 julkaisemaan samannimiseen kirjaan. Itseasiassa kirja julkaistiin kirjoittajanimellä Isak Dinesen. Kuvaavaa sille aikakaudelle: Karen julkaisi teoksensa miehen nimellä. Hän ei muutenkaan tainnut olla tavanomainen nainen siihen aikaan. Tarinalla on juurensa tositapahtumissa, Karenin omassa elämässä. Käsittämättömän voimakas tarina. Baronitar Blixtenillä oli kahviviljelmä Ngong Hillsin juurella. Hän oli myös naimisissa, mutta ei tyypillisesti - vai oliko juuri hänen tarinansa sittenkin sille ajalle tyypillinen?

Ihanat maisemat. Syntyy kaipuu päästä Afrikkaan safarille...

.

Sunnuntain teehetki.

Tänään iltapäivän kruunasi teehetki 1837 TWG-teehuoneella. Valkoiset pöytäliinat, hopeiset atrimet, tunnelmallinen musiikki ja ystävälliset tarjoilijat. 

Mielen ja ruumiin hemmottelua.

Meille maistuivat mustat teet Midnight Hour ja Smoky Russian. Egg Benedict kylmäsavulohen ja Bearnaise-kastikkeen kera sekä macaroon-leivokset olivat omaa luokkaansa. 

Teehetken jälkeen kävimme vielä katsomassa elokuvan Applen perustajasta: Jobs. Tietyllä tapaa aika karu elämäntarina - huippusaavutuksia mutta myös paljon menetyksiä ja elämän rikkinäisyyttä. 

Vietimme siis mukavan sunnuntain sateisessa Bangkokissa. Nyt jos vielä saisi kunnon yöunet ja sitten voisi olla valmis uuden viikon haasteisiin...

Teille kaikille myös voimia viikkoon!

Les Misérables

Viikon leffa oli Les Misérables, 2012 musikaalinen draama. Leffa perustuu Victor Hugon kirjaan ja tarina sijoittuu 1800-luvun Ranskaan. Kirja on yhä-pitenevällä-kirjalistallani, mutta en ole ennättänyt sitä vielä lukemaan. En oikein tiennyt mitä odottaa leffalta, ja rehellisesti sanottuna musikaalit ovat toisinaan hieman arveluttavia... mutta: Leffa oli loistava ja kirjan lukeminen tulee varmasti myös olemaan sitä!

The Hobbit: An Unexpected Journey.

Alunperin olin kyllä ajatellut lukea pelkän kirjan, mutta kun en ole sitäkään vielä ehtinyt tehdä, aloitin leffalla. Kaikki alkoi oikeastaan jo kuukausi sitten, kun menin manikyyriin ja päätin katsella siellä leffoja aikani kuluksi... eikä valokoima ollut kovinkaan laaja. Päädyin siis Hobbittiin... joka ylitti pituudellaan jopa manikyyrin hitauden, joten leffa jäi kesken. Asialle piti tehdä jotain.

Eli grillasimme hampurilaisia ja vietimme leffailtaa.

Ennakkoluuloistani huolimatta pidin elokuvasta 'The Hobbit: An Unexpected Journey'. Tarina kodista, seikkailusta, pelosta ja rohkeudesta. Odotan lukea kirjaa, koska uskon sen sisältävän loistavia sanankäänteitä J.R.R. Tolkienin kynästä. Siihen asti:

Elämäntäyteistä viikkoa Teille kaikille!

Miehen synttäriresepti.

Mistä on hyvät syntymäpäivät tehty?

Siihen on varmaan olemassa monta reseptiä. Tarkoitan siis että niin monta reseptiä kuin on ihmistä tai mielialaa...

Aihe on meilläpäin edelleen ajankohtainen, sillä Henry täytti 32-vee viime perjantaina (Hiphei Hurraa! töttöröröö!!!) No, totuus on se, että viime viikon kuulluin lause meidän huushollissa on ollut tämä:

 "On niin kiva olla Bangkokissa. Onneksi voi vaan olla. 

Onneksi nyt on aikaa olla kotona ja tehdä Bangkok-juttuja kiireettä."

Eli todellisuudessa meidän viimekuukautiset matkustelut sinne-ja-tänne-ja-vielä-tuonne ovat päättyneet ja olemme yrittäneet kokoilla itsellemme sitä kuuluisaa arkea. Ja sekin on vielä hieman hakusessa. Puhumattakaan siitä, että töissä on valtavia projekteja meneillään. Suomeksi sanottuna tämä kaikki tarkoittaa sitä, että päivät venyy ja olo on kuin jonglöörillä, joka yrittää taitavasti pitää monta palloa ilmassa niin, että nappaa juuri putoamaisillaan olevan pallon vasta juuri ennen lattiaa ja heittää takaisin kierrokselle vain huomatakseen, että takaisinhan se sieltä tulee - ja jopa melko pian. Mieli on kyllä virkeä ja melkein sitä suunnittelisi ja lupaisi yhtä-sun-toista, mutta sitten ei vuorokausi riitäkään...

Kaiken suunnittelun (siis oliko sitä?) jälkeen päätimme sitten ottaa viikonlopun rennosti (lukuunottamatta töitä). Vaikka välillä meinasi jo iskeä epäilys, että saako näin kiireiset mitään kohokohtaa aikaiseksi, niin löytyihän siihen synttäriin resepti sittenkin:

MIEHEN SYNTYMÄPÄIVÄRESEPTI a'la 2012:

*

Italialainen illallinen Limencellossa

*

Shoppailukierros ja uusien housujen osto (x2)

*

Uusi Hajuvesi: Burberry Weekend

*

Sunnuntain kahvihetki Dean & Delucassa

* 

Leffassa uusin Bondi: SKYFALL 

*

Kulttuurishokin ABC.

Viikon leffa on 'The Best Exotic Marigold Hotel', joka on komediadraama ja kertoo erilaisista brittiläisistä eläkeläisistä, jotka lähtevät viettämään eläkeläispäiviään eksoottiseen Intiaan luksushotelliin. Niin, kukapa ei haluaisi asua siellä, missä on aina kaunista ja lämmintä ja halpaa?

Filmissä moni asia menee nykykaavalle tyypillisellä tavalla, mutta mielenkiintoisen elementin katselemiseen saa, kun seuraa eri henkilöhahmojen motiiveja lähtöön, heidän persoonallisuuttaan ja tapaansa kohdata kulttuurishokki. Kaikkihan me viemme itsemme ja historiamme vieraaseen maahan mukana. Ja totta on sekin, että odotukset eivät aina vastaa todellisuutta eikä sopeutuminen uusiin elämäntilanteisiin ole aina niin helppoa. Lopussa kaikki on kuitenkin hyvin. Ja jos ei ole, niin vielä ei ole loppu. -- on intialaisen miehen motto. Joka tapauksessa, aivan kuten elävässä elämässäkin, yllättävät ihmiset voivat sopeutua täysin uudenlaiseen elämänpiiriin. Ja Toiset taas todellakaan ei. 

'The Day I Became a Woman'

Naisen identiteetistä iranilaisen draaman näkökulmasta. Kolmen naisen tarina. Yhdestä tuli 9-vuotissyntymäpäivänään nainen, eikä hän voinut enää sen jälkeen leikkiä parhaan ystävänsä kanssa, joka oli poika. Toinen nainen osallistui pyöräkilpailuun ja kesken kilpailun hänen miehensä ratsastaa paikalle ottaakseen hänestä eron. Kolmas on jo leski, joka on ikäänkuin päässyt vapauteen sosiaalisista roolituksista. En tiedä, oliko kukaan onnellinen tai pitikö edes olla. Kerrassaan kulttuurikokemus. 

Olisi mielenkiintoista kuulla, jos olette harrastaneet eri kulttuurien elokuvia ja minkälaisia ajatuksia ne ovat herättäneet. Jääkö käteen vain hämmennys vai avautuuko klikkejä?

Suututtaa vai ihastuttaa?

Kuningasjätkä.

Viikon leffa oli Markku Pölösen ohjaama Kuningasjätkä.

Suomi, jota ei enää ole. Tukkijoet ja jätkät, joita ei enää löydä mistään. Maaseutu, joka on tyhjentynyt. Linja-autot, jossa oli tunnelmaa (ja oksennuspussit).

Vähän sama fiilis kuin suomalaisia klassikkokirjoja lukiessa: Ymmärtää jotakin, mutta sittenkin jää ulkopuolinen tunne. Vieraus. Kurotan, mutta en tavoita. 

Ja kuitenkin jäin pohtimaan: Miksi jatkuvasti vieläkin törmään tiettyihin maaseutusuomen jäännöksiin, jotka eivät rehellisesti sanottuna oikein istu hyvin nykykulttuuriin ja -elämänmenoon, mutta niitä tiettyjä juttuja yritetään vaan väkisin sorvata, koska siinä oli sitä jotakin.

Mitä se oli?

Gigi.

Okei, sanotaan vaikka niin että jos olet nähnyt legendaariset 'Pink Panther' elokuvat ja miettinyt, mistä tulee laulu 'Thank heavens for little girls...' niin tämä elokuva antaa sinulle vastauksen. Gigi.

Mutta mitä muuta voisin sanoa tästä Oscar-sarjan vuonna 1958 valmistuneesta elokuvasta? Ehkä että 1950-luvun Broadway musikaalit ovat oma luku sinänsä eli ne edustavat minulle tänä päivänä todellisia aikamatkoja ja kulttuurikokemuksia. Uh. Vaikka elokuvan tarina on rakkauden voitto kyynisyydestä, niin ehkä mielestäni on vaan kornia katsella, kuinka loputtomasta suhdepelistä ja rakastajattarista lauletaan hymyssäsuin. Ja vieläpä kun niinkin vakavamielinen olen, jäin miettimään sitä, että missä kulkee raja: milloin sama asia on hienostunutta taidetta ja ylevää kulttuuria (lue: osa rikkaiden statussymbolia), ja milloin se muuttuu toisen ihmisarvon alentamiseksi ja äärimmillään ihmiskaupaksi. 

Hoh. Mitään tämänkaltaisia ajatuksia tämän leffan ei varmaankaan pitänyt herättää, mutta ei se mitään. 

Valkosuklaakaakao & Coco Chanel.

PS. Audrey Tautou on loistava näyttelijä!

Ilmat ovat olleet niin viileitä, että meille on maistunut iltaisin myös lämpimät juomat. Leffaillan kruunasi valkosuklaakaakao, jonka pinnalla oli vaahtokarkkeja. 

Viikon leffaillan teemana oli Coco Chanelin elämänkerta. Leffa oli jo aikapäiviä sitten elokuvateattereissa, mutta en ehtinyt sitä silloin katsomaan... Mitä voisin sanoa hänestä? Hän oli yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista ihmisistä muodin alalla ja oli oman aikakautensa Ranskan ajatusmaailman uudistaja näyttämällä, että nainenkin voi tehdä töitä ja menestyä. Ja silti kaiken tämän jälkeen minulle jäi hänen elämästään hieman haikea jälkimaku.

Mutta Cocon tyyli on minusta loistava.

Samoin huomaan, että Ranskan kulttuurista ja elämäntavasta on tullut minulle yksi aihe, mitä mietiskelen... ihmettelen, pohdin ja pureskelen. En siis mitenkään vain positiivisella tavalla, mutta tarkkaillen jotakin kulttuuria, joka on vahvasti Eurooppaa, mutta silti niin erilaista verrattuna Pohjois-Eurooppaan.  

Kaikista Chanelin kuuluisista lausahduksista nämä ovat suosikkejani:  

"Fashion fades, only style remains the same."

"A woman who doesn't wear perfume has no future."

"Some people think luxury is the opposite of poverty. It is not. It is the opposite of vulgarity."

"Nature gives you the face you have at twenty. Life shapes the face you have at thirty. But at fifty you get the face you deserve."

"Elegance is not the perogative of those who have just escaped from adolescence, but of those who have already taken possession of their future."

Pähkinänsärkijä.

Ensimmäinen jouluaiheinen elokuvailta on pidetty. Illan elokuvan teemana oli klassinen joulusatu, joka on  E.T.A. Hoffmanin käsialaa: The Nutcracker Prince. Musiikkina animaatiossa mikäpä muukaan kuin Tchaikovskyn kuuluisa sävellys. (Tunnelmaan pääsee klikkaamalla tästä ja katsomalla YouTuben pätkän.) 

Tarjoilu perustui lähinnä fiilikseen ja helppouteen, koska kenelläkään tässä taloudessa ei taida tällä hetkellä olla liikaa energiaa touhuta keittiössä:

nachot ja salsa

vaahtokarkkidippi omenoiden, banaanin ja mansikoiden kera

Fazerin suklaakonvehteja

karkkia

Koska viime Suomi-reissulla näin K-ketjun kaupoissa amerikkalaisia tuotteita sisältävällä hyllyllä Marshmallow Dip -purkin (yllä olevassa kuvassa), voinen jakaa tässä yhden helpon reseptin. Eli tätä vaahtokarkkidippiä voi tarjota makeana dippinä esimerkiksi pilkottujen hedelmänpalojen kanssa. Loistavaa!  

VAAHTOKARKKIDIPPI

2,5 dl Marshmallow Creme

2,5 dl tuorejuustoa

Sekoita tehosekottimella Marshmallow Creme ja tuorejuusto yhteen. Voit säädellä suhdetta makusi mukaan - meillä Henry laittaa vähemmän tuorejuustoa, jolloin dipistä tulee makeampi. Tarjoa dippi hedelmänlohkojen kera. Esimerkiksi omena, banaani, mansikat, viinirypäleet, ananas ja appelsiinit käyvät mainiosi!

Biscotit.

Biscotti, cantuccini, selanik - you name it. Italialainen mantelikeksi on täydellinen yhdistelmä kahvin kanssa!

...tämän vuoden piti alkaa ranskalaisteemalla. Ihan vaan siksi, että inspiroiduin muutamasta elokuvasta. Keittokirjakin on, mutta jotenkin olen vaan lipsahtanut italialaisen keittiön puolelle. Enkä vaan keittiön, sillä pari viikkoa katsoimme myös Kummisetä-trilogian. (Kuten olen jo maininnut, mitä musiikkiin tulee, olen ihan Henry Mancini -fani... muuten leffakokemus oli melko melankolinen.) Viivytään italialaisteemassa siis vielä hetki.

Viikonloppuna olin myös enemmän tai vähemmän melankolisissa tunnelmissa, mutta sain sentään aikaiseksi pyöritellä lihapullia ja ilahduttaa miestäni itsetehdyillä biscoteilla - nämä keksit ovat Henryn ehdottomat suosikit!

BISCOTIT

5 dl jauhoja

3 dl sokeria

2 rkl vaniljasokeria

1 1/2 tl leivinjauhetta

1/2 tl kanelia

200 g kuorimattomia manteleita

3 munaa

1- Sekoita kaikki kuivat aineet yhteen (=jauhot, sokeri, vaniljasokeri, leivinjauhe, kaneli)

2- Riko munien rakenne rikki ja lisää kuiviin aineisiin.

3- Lisää mantelit.

4- Jaa taikina kolmeen (3) osaan ja pyörittele muutaman sentin paksuisiksi pötköiksi leivinpaperin päälle uunipellille niin, että paisumisvaraakin jää pötkäjen väliin.

5- Paista 180 asteisen uunin keskitasolla noin 30 minuuttia.

6- Ota ulos uunista. Anna jäähtyä kokonaan (Voit sammuttaa uunin hetkeksi tai paistaa jotakin muuta.) Leikkaa pötköt vinottain noin 1 cm levyisiksi paloiksi (Käytä terävää veistä, että myös mantelit leikkaantuvat kauniisti.)ja käännä kyljelleen. Paista vielä uunissa 5-10 minuuttia molemmilla kyljillä.

Säilytys: ilmatiivissä rasiassa. 

Iloista alkuviikkoa kaikille! 

Driving Miss Daisy.

Mikäli halutaan puhua ennakkoluuloista, rasismista ja yhteiskunnan eritasa-arvoisuudesta länsimaalaisessa kontekstissa, niin elokuvat ja kirjat avaavat usein silmiä mahtavilla tarinoillaan. Yhden lukukokemukseni mustien rotusorrosta Amerikassa olenkin jo jakanut täällä. Ikäänkuin sattumalta törmäsin samaan aihepiiriin elokuvassa Driving Miss Daisy. Olen nimittäin yllättäen ihastunut elokuvamusiikkiin ja halusin nähdä, mihin elokuvaan Hans Zimmer on säveltänyt tämän hauskan teeman - klikkaa, ole hyvä, se saa sinut hymyilemään ;)

Joten siinä sitä taas oltiin: 50-60-70-luvun Amerikassa. Keskellä totuttuja tapoja, pelkoja ja ennakkoluuloja. Leffa oli samaan aikaan ihanan leppoisa, mutta silti puhutteleva. Vaikka en voikaan samaistua tuohon maailmaan, niin samaiset tunteet kyllä tunnistan eri mittakaavoissa ympäri maailmaa. Ja se on niin hassua: Joskus ollaan niin ennakkoluuloisia ja toisinaan taas yhtäkkiä (varsinkin me länsimaalaiset "ensimmäisten maiden kansalaiset") halutaan olla valistuneita ja ihailla etnisiä kulttuureja, mutta silloinkin joskus tuntuu siltä, että ihaillaan niitä kuin jotakin postikorttimaisemaa ja elämysmatkaa, eikä siinä tavoiteta oikeata tasa-arvoisuutta ja ihmiselämän arvokkuutta ja kunnioitusta. Kuin huomaamatta me asetumme asemaan, missä määrittelemme, mikä pitäisi säilyttää minkäkin rodun/kansan kulttuurissa ja mitä taas ei tarvistse säilyttää. Ja kuitenkin juuri vapaus valita on yksi suurimpia ihmisoikeuksia mitä on olemassa. Ja ei ihminen voi valita ellei hän tiedä mahdollisuuksista. Tai kuten elokuva taas muistutti: Vielä 60-luvun Amerikassa mustalla ei ollut mahdollisuuksia valita samalla tavalla kuin valkoisilla. Ja puhutaan sentään maasta, jonka symboliarvo "The American Dream" on käsite ympäri maapalloa. 

Leffakokemus: The King's Speech - Kuninkaan puhe.

Tarina juuri toisen maailmansodan kynnykseltä Englannista. 

Pääosaa näyttelee Colin Firth.

Koskettava. 

Pysähdyttävä.  

Breakfast at Tiffany's & Italialainen Menu.

Tämän päivän ohjelma kehkeytyi vasta aamupäivällä. Koska heräsin päänsärkyyn ja se ei meinannut mennä ohitse, päätettiin, että rento kotipäivä olisi tarpeen. Ystäväpäivän kunniaksi kokkasimme myös italialaista ruokaa: 

*

Grilled Mushrooms with Dolcelatte

*

Roasted Vegetables with Goat's cheese and Basil oil

*

Pumpkin and Jumbo Scrimp Risotto

*

Zabaglione

*

Mikä sopisi paremmin ystävänpäivään kuin klassikkoelokuva? Katsoimme siis Breakfast at Tiffany's - autenttista leffatunnelmaa vuodelta 1961. Iki-tyylikäs Audrey Hepburn. Loistava Henry Mancinin säveltämä 'Moon River'.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Joulutarina.

Tätä elokuvaa katsoessa tuntee talvisen kylmyyden luissaan... huh. Saimme Joulutarinan viime vuonna joululahjaksi. Kaunis tarina antamisesta. Kokoonnuimme tänään suomalaisporukalla viettämään leppoista  leffa-iltaa. 

Nyt on perunat kiehumassa: kunnianhimoinen tavoitteeni on tehdä imelletty perunalaatikko huomiseksi. En ole kyllä sitä koskaan aikaisemmin tehnyt, koska se oli äidin bravuuri ja kun mummo opetti minua tekemään laatikoita, teimme vaan lanttu- ja porkkanalaatikot (ja viime jouluna pelastin tilanteen käymällä Kauppahallissa)... mutta kerta se on ensimmäinenkin ja ensimmäisestä kerrasta kaikki alkaa. Muuten aiomme syödä kalkkunaa ja sovellella vapaasti traditioita ja uusia makuja. Mikäli tulee loistavia reseptejä vastaan, lupaan päivitellä niitä tänne...

The Nativity Story.

Joulu on tarinoiden aikaa. Kun tulee se hetki, kun haluaa hiljentyä seimen lapsen äärelle, vuonna 2006 valmistunut elokuva nimeltään 'The Nativity Story' on yksi hyvä vaihtoehto. Maisemat ovat aidot ja mieleen piirtyy ensimmäisen joulun karut realiteetit. Syntyy kiitollisuus. 

(Jos jonkun kritiikin sanoisin, niin hieman flegmaattisilta päähenkilöt vaikuttivat ainakin minun mittapuuni mukaan Lähi-Idän ihmisiksi, mutta verrattuna moneen muuhun "raamattuelokuvaan" tämä oli kuitenkin hyvä.)

Food & Movies.

Viime viikkojen aikana olen nähnyt kolme leffaa, joissa yllättävällä tavalla kaikissa on korostunut ruoka ja elämä. Voisin oikeastaan katsoa kaikki leffat vielä uudelleen, koska jostakin syystä ne "kohtasivat" mut: ilahduttivat, ärsyttivät, pohdituttivat jne. Ei mitenkään shokeeraavasti, vaan enemmänkin pehmeästi.  Juuri sitä, mitä hyvän tarinan kuuluisikin tehdä. Ja onhan sekin plussaa, että kaikkia tähdittivät näyttelijät, joista tykkään ;)

Julie & Julia. Kun tämä tuli leffateatteriin joitakin aikoja siten, meillä oli just menossa jokin maasta-toiseen-siirtymisvaihe, ja niinhän siinä kävi, että leffa jäi näkemättä. Näin siitä lentokoneessa vilauksen ja kuukausia halusin nähdä leffan... Mielenkiintoista, kuinka leffa perustuu tositarinaan ja siitä saa myös vilauksen 2000-luvun newyorklaisen elämään. Tämä leffa jos mikä herättää halua opetella kokkaamaan oikeasti hyvin. Itseasiassa olen jo esittänyt selkeän toiveeni, että saisin joululahjaksi Julia Child:in keittokirjan... ranskalainen keittiö - täältä tullaan!

Chocolat. Tämä on jo vanhempi leffa ja olin nähnyt sen ennenkin. Tosin moni käänne oli jo unohtunut... Jo elokuvan musiikki, pohjoisen kaihoisa tuuli, tuo melankolisen, mietiskelevän tunteen. Tarinassa yhdistyy mielenkiintoisella tavalla erilaiset ihmiskohtalot... pohdituttaa elämä, erilaisuuden hyväksyminen, nautiskelu, valta ja kielletty hedelmä... Jännä ajatella, mitä kaikkea uskoon (uskontoon) puetaan kuuluvaksi. Ja vaikka en olekaan suklaa-friikki, niin kyllä ämän leffan jälkeen teki mieli nautiskella hyvää suklaata! Samoin tuli ikävä Ranskaa ja sitä jäi pohtimaan, tulisiko jossakin vaiheessa elämää mahdollisuus viettää siellä hetki.

Eat Pray Love. Tämä tuli tänne just pari viikkoa sitten leffateatteriin. Jollekin ehkä syvällinen (kuulemma), minä jäin enemmänkin lopussa ihmettelemään. Mutta kuvaa hyvin tämän ajan postmodernia länsimaalaista new age -hihhulointia. Leffassa päähenkilölle iskee kriisi ja hän haluaa löytää itsensä: ratkaisuna on matkustaa vuoden ajan ja kohteena kolme maata - Italia, Intia ja Bali. Itseasiassa Italia-osuus on silkkaa ruokajuhlaa (ja nosti jälleen muutenkin pinnalla olevan italialaisen ruuan pisteitä silmissäni) ja muutoinkin leffan päähenkilö on onnellinen... sitten tuleekin Intian ja Balin vuoro. Lopussa leffa ikäänkuin antaa olettaa, että henkilö löysi itsensä, mutta oikeasti: mikä se löytö oli? Kolmas parisuhde? Mielenkiintoista myös oli, kuinka leffa ikäänkuin luotiin "katu-uskottavaksi" luomalla joka maahan paikallisia ystävyys-/ihmissuhteita, mutta oikeasti ne jäivät mielestäni hieman pinnallisiksi ja kliseisiksi. Wow, kuten huomaatte, leffa vieläkin pohdituttaa ja ärsyttää. Pitäisikö katsoa uudestaan?