Aamukampa ja lähtöpuuhat.

 

Jos minulla olisi lentoliput taskussa, askartelisin itselleni aamukamman. Mutta lentolippuja ei ole, koska työviisumia on vielä prosessissa. Suunta on kuitenkin selvä: muutamme Japaniin nyt alkuvuodesta heti kun käytännön lupa-asiat ratkeavat. 

Näihin aikoihin kaksi vuotta sitten pakkasin tavaroita Bangkokissa ja mietin, mitä tapahtuu seuraavaksi. Sen jälkeen onkin tapahtunut paljon ja irtioton jälkeen teimme päätöksen, että jatkamme työtä Aasiassa, mutta vaihdamme asuinmaata. Olemme käyneet Japanissa useaan otteeseen, mutta asuinmaana se on meille uusi. Tässä vaiheessa elämää tiedostan liiankin hyvin sen loputtoman listan niistä asioista, mitkä ovat uusia ja mitä en vielä hallitse. Opittavaa on paljon. Kunpa kaikki olisikin yhtä helppoa kuin yhden blogipostauksen päivitys, raportin kirjoittaminen tai lentolippujen järjestely. Hitainta maasta toiseen muutossa on kuitenkin sielun asettuminen. Se tapahtuu vaiheittain ja elämällä aidosti läsnä - kohtaamisten kautta. 

Tämä elämäntilanne on myös kutkuttava. Rakastan uusia alkuja. 

Kuluneena viikonloppuna olen lukenut ystävältäni lainaamaa kirjaa 'Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin' ja ihastellut Mia Kankimäen taitoa kirjoittaa Japanissa 794-1185 vallinneesta kulttuuria ja estetiikkaa korostavasta Heian-aikakaudesta. Jopa minä nykyisellä lyhytkestoisella keskittymiskyvylläni olen sukeltanut sekä historian että tämänhetkisen kulttuurin syövereihin ja kirjoittanut itselleni listoja, mihin tutustua seuraavaksi ja missä vierailla. Olen innoissani. Ihastelen. Pohdiskelen. Pulputan Henrylle oivalluksiani kävelylenkeillä. Esimerkiksi kuinka inspiroivaa onkaan se, että maailman vanhin kaunokirjallinen teos on japanilaisen naisen kirjoittama 1000-luvulla? Oletko koskaan kuullut Murasaki Shikibusta ja hänen kirjastaan 'The Tale of Genji'? 

Hoitaessani muuttoon liittyviä käytännön asioita minulla oli joulukuussa keskustelu, missä tuli puheeksi tuleva työni Japanissa. Aasian alueellisen työn lisäksi työni tulee liittymään seurakuntatyöhön. Kristittyjen määrä Japanissa on pieni ja minulta kysyttiin, miten japanilaiset suhtautuvat kristinuskoon. Vastasin, että en tiedä. Aasiassa eläessäni olen alkanut välttämään yleistyksiä. Niinkuin ei kaikilla suomalaisillakaan ole eri uskonnoista samanlaista käsitystä, ei kaikilla aasialaisillakaan ole. Enemmänkin näkisin haasteena sen, että suurin osa aasialaisista ei aídosti tunne yhtään kristittyä eikä heillä ole näinollen myöskään mahdollisuutta muodostaa asiasta omakohtaista näkemystä. Yhä enemmän ja enemmän huomaan kaipaavani sitä, että eri elämän osa-alueilla eri uskontojen välillä olisi aitoa dialogia. Aitoja kohtaamisia erilaisuudesta huolimatta. Kuuntelemista ja jakamista. Siihen syntyy mahdollisuus silloin, kun tuntee itsensä ja tietää millä perustalla seisoo ja sitten pyrkii pelotta kohtaamaan toisen rakentaen omaa ymmärrystään antalla toisen kuvata omaa maailmankuvaansa ja perustaansa. Liian usein emme ole valmiita luopumaan omista valmiista käsityksistämme, vaikka emme edes tiedä, mistä ne ovat saaneet syntynsä. Yritämme selittää kaiken niillä. Sovittelemme ja selittelemme. Emme kuuntele vaan tuputamme vastausta kuuntelematta kysymystä. Ja liian usein kohtelemme ihmisiä  postikorttimaisemakuvina, jonka me määrittelemme meidän lähtökohdistamme käsin. Mutta me emme ole koskaan eläneet sitä elämää niissä olosuhteissa, joissa he olivat ja heidän tarinansa syntyi. Tällä hetkellä minulla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja sydämessä kasvava uteliaisuus sen suhteen, että voisin kuunnella kun japanilainen japaniksi kertoo minulle elämästään omin sanoin. Siihen lasken päiviä. 

Aasialaisen kerronnan lumoissa.

"Are all of us the same, I wonder, navigating our lives by interpreting the silences between words spoken, analyzing the returning echoes of our memory in order to chart the terrain, in order to make sense of the world around us?"

- The Garden of Evening Mists - 

Tänä keväänä Aasia vaihtui Eurooppaan, Bangkok Tampereeseen. Onneksi olen elänyt näitä muutoksia ennenkin ja osasin varautua siihen, että tämä matka kestää kauemmin kuin kymmennen tuntia lentokoneessa. Vaikka oman elementtinsä arkeen tuovat tällä hetkellä muuttolaatikot ja varastojen penkomiset, on suurin matka silti sisäinen ja sosiaalinen. Olen päättänyt nauttia matkanteosta ja siitä, että vielä ei tarvitse olla perillä - itse matkanteko on jo päämäärä itsessään.

Samalla olen nauttinut tavoitteestani sata-tarinaa-aasiasta-aasialaisten kertomina, sillä löysin malesialaisen Tan Twan Engin kaksi kirjaa, joiden tarinoissa sukelletaan Malesiaan toisen maailmansodan aikana, jolloin japanilaiset miehittivät alueen. Päähenkilöiden tarinat kietoutuvat toisiinsa yllättävillä tavoilla ja suureen kipuun yhdistyy myös suurta rakkautta. Niikuin usein elämässä tapahtuu. Suosittelen lämpimästi molempia:

#12/100: 'The Garden of Evening Mists'

#13/100: 'The Gift of Rain'

  

Juuri nyt: Sata tarinaa Aasiasta.

Yöpöydälläni on kesken Mohandas Karamchand Gandhin omaelämänkerrallinen opus "The Story of My Experiments with Truth - An Autobiography". Se sopii teemaan hyvin, sillä olen ottanut uudeksi tavoitteekseni lukea 100 kirjaa Aasiasta aasialaisten kirjoittamana. 

Miksi?

Olen elänyt Aasiassa reilut kaksitoista vuotta. Jos jotakin olen tänä aikana oppinut, olen oppinut kuuntelemaan, kuinka aasialaiset itse kertovat tarinoitaan. Ne eivät ole samanlaisia kuin länsimaalaisten tarinat. Eivät edes samasta tapahtumasta olevat kertomukset ole samanlaisia. Jokaisessa kertomuksessa on osa kertojan sisintä, hänen sielunmaisemaansa. Tapa katsoa ja lähestyä asioita ja antaa niille merkityksiä yhdistyy henkilön maailmankuvaan, joka taas juurtaa syvälle kasvatukseen ja kulttuuriin. Se mistä ei puhuta kertoo yhtä paljon kuin se, miten asioista kerrotaan ja missä järjestyksessä.

Toinen projektini on 50 elokuvaa Aasiasta. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran katselin aasialaisia elokuvia. Oli se sitten kung-fu-elokuva tai anime, juonessa oli aina jotakin haastavaa, mikä teki oloni hieman epämukavaksi. En osannut aavistaa juonen kulkua. Ja usein elokuvan loppu ei ollutkaan positiivinen - käsittämätöntä! Saati sitten, että moraalisiin kysymyksiin olisi rakennettu musta-valkoista asetelmaa tai paha olisi saanut lopussa palkkansa. Hyvin aasialaista, sanoisin tänä päivänä. 

Silloin kun ihminen kohtaa itselleen jotakin uutta ja vierasta, on useita vaihtoehtoisia tapoja reagoida. Niihin sisältyy myös kieltäminen, jolloin asioiden olemassaoloa ei tunnusteta ja näkyvä muuttuu näkymättömäksi. Toinen, hyvin samanlaiseen lopputulokseen päätyvä tapa on kaiken vieraan romantisointi. Meille ihmisille on tärkeää jäsentää todellisuutta ymmärrettävään muotoon, ja kun se on meille syystä tai toisesta haastavaa, maalaamme siitä mieleemme "postikorttimaiseman", mihin sijoittelemme asioita ja kohtaamiamme asioita. Oleellista postikorttimaisemassa on se, että me määrittelemme, mitä mikin tarkoittaa. Mutta kun tarinan päähenkilö saakin itse puheenvuoron elämänsä suhteen, muuttuu kuva ja kerronta. Se muuttuu moniulotteiseksi ja hallitsemattomaksi - eli käytännössä eläväksi. Opitut teoriat ja määritelmät eivät pidä välttämättä lainkaan paikkaansa tarinassa, mutta eiväthän ne lopulta pidä myös meidänkään elämäntarinoidemme suhteen. Vai kuinka moni meistä menisi täydellisesti stereotypiaan suomalaisesta henkilöstä? 

Kysymys siis kuuluu, kuinka hyvin osaan kuunnella ja tulkita kuulemaani aasialaista tarinaa. 

Näiden tarinaprojektieni tavoitteena on ennenkaikkea viestiä itselleni, että olen edelleen matkalla aasialaisen kulttuurin ja elämäntavan suhteen. Harjoittelu tekee mestarin. Haluan oppia lisää jopa silloinkin, kun arki haastaa ja kiire kuiskuttaa korvaan, että on olemassa oikotie. Todellisuudessa oikotietä ei ole. Aasiassa "syödään riisiä" tai "juodaan teetä". Ilman taitoa kuunnella ei voi kohdata toista ihmistä. Matka on elämänpituinen tai ulottuu jopa sukupolvesta toiseen. 

Minä olen vasta matkani alussa.  

Ikääntyvän ajatuksia merkkipäivänä.

Kulunut päivä on ollut kaikkea sitä rentoa-ja-mukavaa, uutta-ja-vanhaa, suolaista-ja-makeaa ...sitä mitä syntymäpäivän kuuluukin olla. Rauhallinen aamu ja brunssi Vancouverin yhdessä suosituimmista aamiaisravintoloista, Yolk'sissa. Kahvia ja kaupungista nautiskelua. Illalla vielä Bufalaan pizzalle. Simppeliä, kursailematonta ja silti suussa maistuu rakkaus ja kunnioitus hyvään ruokaan ja puhtaisiin raaka-aineisiin. Niin, siitä taidan tykätä juuri nyt: pois turha pönötys ja elämän esitys. Oleellista on olla tässä hetkessä ja nauttia juuri tästä päivästä sellaisena kuin se on. 

Syntymäpäivänä aina kysytään, "miltä nyt tuntuu?" Huomasin, että kysymys on varsin kinkkinen ja saattaa varomattoman kriittisen elämäntarkastelijan helposti loukkuun: Sitä alkaa mitata itseään, miettiä omia saavutuksiaan ja (epä)onnistumisiaan. Mutta vaikka syntymäpäivä onkin yksi merkkipaaluista elämänkaaressa, niin sen tarkoitus ei kuitenkaan pitäisi olla mittauspaikka siinä mielessä, että silloin mitattaisiin elämässä onnistumisia ja arvioitaisiin tuloksia... vaan pikemminkin mittari ja merkkipaalu asettaen kiinnepisteen siihen kohtaan niin että siitä voi tarkastella elettyä elämää taaksepäin ja sitä mihin on tultu. Usein elämä vie arvaamattomia teitä ja maisemat ja kulku ihmetyttävät kulkijaa. Sitä suunnittelee monenlaista ja suunnitelmat muuttuvat matkan varrella monestakin syystä. Ajattelin tänään, että syntymäpäivän pitäisi olla kaikista päivistä juuri se päivä, jolloin iloitaan ja juhlitaan elämän lahjaa. Se riittää. Elämä on itsessään äärettömän arvokas. 

Kuluneen viikon aikana olen kyllä muuten elänyt ajatusmaailmassani varsin syvissä vesissä (positiivisessa mielessä). Se tapahtui sattumalta. Olimme lähdössä maalle vuoristoon ja näin kirjahyllyssä erään elämänkerran, josta olen nähnyt aiemmin mainoksia ja ajatellut, että se olisi jossakin vaiheessa mielenkiintoista lukea. Kirja oli Eric Metaxasin "BONHOEFFER. PASTOR, MARTYR, PROPHET, SPY". Wow. Mitä siihen voi sanoa, kun yhtäkkiä tajuaa lukevansa elämänkertaa henkilöstä, joka teloitettin natsien toimesta 39-vuotiaana? Minun iässäni. Väistämättäkin siitä tulee referenssipiste omaan elämään, vaikka en tietenkään kuvittele, että minulla olisi mitään yhtenevää vertailukohtaa henkilöön, joka edustaa eri sukupuolta (mies), eri kansallisuutta (saksalainen), eri aikakautta (1900-luvun alku) ja eri yhteiskuntaluokkaa (Dietrich kuului Keski-Euroopan eliittiperheisiin). Vaikea kuvitella, kuinka epätodellista oli elää natsien valtaannousun jälkeen Saksassa ja yrittää ymmärtää, mitä on tapahtumassa ja miten elää kaiken sen kanssa mitä joutuu kokemaan. Bonhoeffer taisteli teologina ja pastorina ennenkaikkea uskonvapauden ja ihmisarvon puolesta. Ne teemat haastavat edelleenkin. Ja niistä syntyy vertailupisteet. Ja se laittaa miettimään omaa elämää. Sitä toivoisi omaavansa edes hitusen viisautta, jotta osaisi arvioida oikein historiallisen tilanteen... ja rohkea, jotta uskaltaisi toimia sen puolesta, minkä kokee omantuntonsa ja Jumalansa edessä oikeaksi. Monisatasivuisesta kirjasta voisi olla sanottavaa paljonkin, mutta päätin jakaa teille siteerauksen Niemöllerin kuuluisista sanoista (hän vietti kahdeksan vuotta vankilassa sodan aikana Hitlerin henkilökohtaisena vankina):

"First they came for the Socialists, and I did not speak out -

because I was not a Socialist.

Then they came for the Trade Unionists, and I did not speak out -

because I was not a Trade Unionists.

Then they came for the Jews, and I did not speak out - 

because I was not a Jew.

And then they came for me -

and there was no one left to speak for me."

Niemöllerin sanat puhuttelevat, koska usein älähdämme vasta sitten, kun joku astuu meidän varpaillemme. Juuri sorretut ovat meille usein näkymättömiä, koska emme jaa heidän arkeaan. Festinalente kuvaa minulle hidasta kiirehtimistä ja elämän kohtaamista aidosti ja pelottomasti. Siihen kuuluu itseoikeutetusti ilo ja elämän hyvistä asioista nauttiminen, mutta toivoisin, että oman nautinnon varmistaminen ei olisi minun elämäni punainen lanka. Toivoisin tämän merkkipaalun kohdalla, että vielä rohkeammin uskaltaisin kohdata ihmiset aidosti, kuulla heidän tarinansa ja avata mahdollisuuden heidän äänelleen tulla kuulluksi aitoina ja kauniina, todellisina. 

Lukukokemuksena Tove Janssonin elämänkerta.

Tuula Karjalaisen kirjoittamaa elämänkertaa Tove Janssonista on pakko kehua. Kirja on tehty vahvalla taidehistorioitsijan ammattitaidolla ja Karjalainen on osannut hienosti sekä Toven personaa että perhettä kunnoittaen nivoa hänen tärkeimmät työnsä osaksi hänen elämänvaiheitaan ja Suomen mullistuksellista 1900-lukua. Hän ei myöskään lankea siihen ansaan, että tulkitsisi liikaa ja analysoisi erilaisia viestejä sinne missä niitä ei ole (kuten yllättävän usein tehdään). Suosittelenkin kirjaa myös niille, jotka eivät niin muumeista piittaa, sillä se avaa mielenkiintoisen näkökulman yhden henkilön ja hänen lähipiirinsä kautta Suomen ja Euroopan historiallisiin tapahtumiin, kuten maailmansotiin. Minä ainakin huomasin kirjaa lukiessani miettiväni, miten minun isovanhempani ja sukuni elivät samoina vuosikymmeninä ja kokivat erilaiset yhteiskunnalliset tilanteet. Samoin löysin Tovesta uusia puolia tutustuessani nykyisin vähemmälle huomiolle jääneisiin, 1930-1940-lukujen lehtien kansikuvituksiin, joiden sanoma on todella rohkeasti pasifismin puolesta kantaa ottava tiukkana sensuurin aikakautena. 

Viime vuonna Tove Janssonin syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta ja Ateneumissa oli Tuula Karjalaisen kuratoima juhlanäyttely. Mikäli satuit näkemään sen, tuo kirjan lukeminen lisää syvyyttä näyttelyn antiin. Ja vaikka et olisikaan nähnyt näyttelyä, on itse kirja täynnä kuvia ja sitaatteja Toven tuotannosta eri aikakausilta mitä erilaisimmista aihepiireistä - ja kirja jopa itsessään on mielestäni esteettinen kokemus (kiitos ulkoasusta ja taitosta Timo Nummiselle). 

Moni tuntee Tove Janssonin (1914-2001) muumeista, mutta tämä monilahjakkuus oli paljon muutakin - kuvataiteilija, kirjailija, kuvittaja, käsikirjoittaja, laulujen sanoittaja jne. Hänen elämänmottonsa oli "Tee työtä ja rakasta" - siinä järjestyksessä. Aikakausina, jolloin taiteen haluttiin sisältävän opetuksellisista ja poliittisista agendaa, hän halusi tehdä taidetta taiteen vuoksi. Eikä hän erotellut tuotantoaan vahvasti vain-aikuisille-tai-vain lapsille- akselilla. Hän etsi ja eli oman luovuutensa ehdoilla, etsi hohtoa, jota ilman ei ollut mitään. Uskon, että tämä on ollut hänen työnsä menestyksen pääsalaisuus - syy, miksi niin monet ovat rakastuneet hänen töihinsä. Ne ovat aitoja. Ja ne ovat syntyneet aidoista tunteista ja tilanteista käsitellen myöskin elämän pelottavia ja kipeitä asioita, kuitenkin taiteen luovan vapauden keinoin. Esimerkiksi toisen maailmansodan loputonta kuolemanpelkoa ja dramaattisia tuhoja vasten (kuten atomipommi ja maailmanlopun mahdollisuuden konkretisoituminen) ei ole lainkaan kummallista, miksi noista kokemuksista on syntynyt muumikirjoja, joissa on suurtuhoja. Ne olivat siihen aikaan monen ihmisen jakamia tunnetiloja.  

Kuitenkin hienointa taiteessa on mielestäni sen monikerroksisuus. Taiteilijalla itsellään voi olla erilaisia syntylähteitä aiheille ja hänellä on vapaus sekoittaa faktat ja illuusio suloiseksi sekamelskaksi ja luoda oma tuotoksensa... mutta samassa hetkessä kun taiteilija luovuttaa teoksensa "yleisölle", hän menettää otteensa siihen. Jokaisella on oikeus lähestyä taideteosta (oli se sitten kirja, musiikkia tai kuvataidetta) omista lähtökohdistaan ja antaa sille omia merkityksiään. Yhtä oikeaa tarinaa, merkitystä ta tulkintaa ei ole. Tärkeintä on vapaus. Vapaudesta käsin voimme taiteen avulla käsitellä myös siitä tunteita ja kokemuksia, joille ei löydy sanoja. Eläköön siis vapaus ja luovuus!

Vapriikissa: Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla.

Kuva VAPRIIKIN sivuilta.

Tampereen Museokeskus Vapriikissa on vielä 18.10.2015 asti näyttely "Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla". Suosittelen, mikäli historia ja uskonnollinen elämä lainkaan kiinnostaa. 

Minusta on mielenkiintoista pohtia, kuinka keskiaikainen Suomi olikin itseasiassa osa Ruotsin valtakuntaa (1300-luvulla syntyi käsite Österland eli Itämaa) ja osa katolista kirkkoa lukuunottamatta aivan itäisintä aluetta. Varsin erilainen maailma. Varsinkin kun tähän vielä lisää kartan asutuksesta... ei taidettu puhua "koko Suomen asuttamisesta" ihan samaan tapaan kuin tänään....

Kartta lainattu wikipediasta täältä ja se kuvaa Suomen suuriryhtinaskuntaa 1600-luvulla.

Pyhiinvaellukset olivat keskiajalla suosittuja ja lähes jokainen kynnelle kykenevä osallistui ainakin kerran elämässään pyhiinvaellukselle - vaikka edes naapuripitäjään. Etelä-Suomessa onkin lukuisia keskiaikaisia kirkkoja. Syitä lähteä matkaan olivat mm. kirkon opetukset, aneet tai syntien anteeksi anominen sekä kunnioitus, avunpyyntö tai kiitollisuus tiettyä pyhimystä kohtaan.

Jäin pohtimaan, kuinka pyhimyksen kuvat ja tarinat, erilaiset uskonnolliset rituaalit, tuoksuvat kynttilät ja kuvat kirkkojen seinillä saattavat tuntua nykyiselle lukutaitoiselle länsimaalaiselle vieraalta ja mystiseltä. Etenkin mikäli on tottunut reformaation jälkeiseen riisuttuun jumalanpalvelustraditioon. Joskus niihin liitetään myös negatiivisia merkityksiä. Asiaan saa uudenlaisen näkökulman pohtimalla maailmaa, jossa suurin osa ihmisistä ei osannut lukea. Oraalinen (suullinen perinne) kulttuuri nimenomaan perustuu kuville, myyteille, lauluille ja tarinoille. Minusta on surullista, että kirjallisen kulttuurin kehityksen myötä länsimaissa on tietyllä tapaa alettu väheksyä muiden aistien merkitystä kokemusmaailman ja muistin kannalta. Ihminen on kokonaisuus, mutta monesti jätämme huomioimatta muiden aistien merkityksen tai pidämme niitä vähemmän tärkeinä. "Taiteet ovat extraa" ja ei-kirjallista ei osata tulkita. 

Näyttelyssä tuotiin esille myös näkökulma nykyaikaisiin pyhiinvaelluksiin. Jossakin vaiheessahan pyhiinvaellukset kiellettiin, niiden kulta-aika hiipui, mutta ne ovat jatkuneet aina jossakin muodossa. Nykyisin pyhiinvaellukset ovat taas yleistyneet ja yksi suosituimmista ja kuuluisimmista reiteistä on Pohjois-Espanjan satoja kilometrejä pitkä Camino de Santiago. Näyttelyssä oli esimerkki nykyaikaisesta suomalaisesta pyhiinvaeltajasta, joka oli vaeltanut yli kolmesataa kilometria kihlattunsa kanssa. Tarinassa korostettiin, kuinka matkan motiivi ei ollut kristillinen, sillä he eivät olleet kristittyjä. Enemmänkin matka edusti kahdenkeskistä saavutusta ja hiljentymistä. Huomasin olevani aiheesta eri mieltä. Maailma on pullollaan vaellusreitteja ja yleensä pitkiä matkoja kulkemista kutsutaan vaellukseksi, joten ei kai se muutu pyhiinvaellukseksi jos sattuu tekemään sen reitillä, jota ovat perinteisesti käyttäneet uskonnollisella matkalla olevat? Enemmän kuin sauvan ja huopahatun hankkiminen pyhiinvaellukseen kuuluu tavoite kohdata pyhä. Eikö? Ja mikäli muuten haluaa vierailla kuuluisissa kohteissa, joihin lukeutuvat myös pyhiinvaellukselle omistetut kirkot, niin eikö sitä yleensä kutsuta turismiksi? Eläessäni Aasiassa muiden suurien uskontojen keskellä olen huomannut, kuinka niissä kaikissa - Islam, hindulaisuus ja buddhalaisuus - on erilaisia traditioita ja yhä käytössä olevia pyhiinvaelluksia osana uskonnon harjoittamista. Tavat ja muodot muuttuvat, mutta pyhiinvaellus on selkeästi osa maailmanlaajuista uskonnollista elämäntapaa monissa erilaisissa uskonnoissa. Vai onko niin, että tässä Euroopan kulttuurimurroksessa, kun valtaosa väestöstä ei enää tunnusta kristinuskoa omakseen, ei uudella uskonnolla ole vielä nimeä?

Kolmas asia mitä jäin pohtimaan näyttelyn jälkeen oli se, että mistä johtuu, että puhuttaessa kristillisestä traditiosta ja pyhiinvaelluksista, en ole vielä kertaakaan kuullut puhuttavan esimerkiksi karismaattisten suuntausten parissa tapahtuvasta pyhiinvaelluksesta. Onko se niin nuorta että sitä ei ole vielä tutkittu? Vai onko se ulkoisesti niin eri näköistä, että sitä ei ole osattu tunnistaa? Minusta sitä on. Ja yllättävän paljon. 


Oletko käynyt näyttelyssä ja mitä ajattelit? 

Päivä Vincissä.

Leonardo da Vinci oli Vincin poika. Pienestä kylästä keskeltä Toscanaa. Avioton lapsi, joka kasvoi isoisänsä kodissa ja lähti myöhemmin maailmalle ja loi oman uransa. Pieni maaseutukylä kätkeekin Leodardon museon ja synnyinkodin, mikä ei tässä tapauksessa tarkoita tylsää patsasta jossakin korvessa, vaan pikemminkin kurkistusikkunan 1400-1500 -lukujen renesanssiin... taiteiden, arkkitehtuurien, keksijöiden ja insinöörien maailmaan. Onhan lähellä myös Firenze, jonka hallitsijasuku Medici päätti rakentaa kaupunkiin palatseja ja kirkkoja ainakin seuraavaksi tuhanneksi vuodeksi. Kaupunki, jossa herkät sairastuvat kulttuurin paljoudesta...

Aika ennen kirjapainoa. Aika, jolloin yltäkylläisyys haluttiin näyttää ja taiteet olivat kunniassa taiteiden itsensä vuoksi. Ja aika, jolloin keksittiin ja kehitettiin. Tiesitkö esimerkiksi, että sukelluspuvun kehittäminen oli suhteellisen yleistä keskiajalla ja renesanssin aikana?  

Minä olen yllättynyt tällä matkalla. Julistin nimittäin viikko sitten, etten ole koskaan piitannut renesanssista. No, en ole mikään harrastaja vieläkään - varsinkaan 36 asteen helteissä. Mutta... olen nähnyt jotain, mikä on herättänyt uusia ajatuksia ja kysymyksiä. Näyttää olevan paljon asioita taidehistoriasta, jotka minua sittenkin kiinnostaisi. Ehkäpä tulen palaamaan vielä aiheeseen... otan myös vastaan vinkkejä aiheesta aloittelijalle ;)

Päivän inspiraatio: Umberto Eco & äänikirjat.

Matkalla oleminen koostuu maisemista, mietteistä, tuoksuista ja makuelämyksistä. Nämä kaikki sulautuvat yhteen ja luovat uutta rakentaen vanhojen ajatelmien ja muistojen varaan. Näinollen ei ole merkityksetöntä, mitä nappaa matkalukemiseksi mukaansa. Siis matkalukemistahan täytyy olla. 

Viime syksynä aloitin Umberto Econ "Ruusun nimi" lukemisen, ihan vaan siksi että se oli listattu KLASSIKKOKIRJALISTAANI. No, syksy ei mennyt ihan putkeen ja kirja jäi jatkuvasti kesken kun matkustin tai olin liian väsynyt keskittyäkseni siihen. Keskeneräisyys jäi kuitenkin harmittamaan, koska olin päässyt jo puoliväliin ja siis täysin luonut mielikuvat kirjan tapahtumista pääni sisälle... kai ymmärrät mitä tarkoitan? Nyt onneksi tajusimme, että autolla matkustaessa on kätevää kuunnella äänikirjoja. Valitsimme siis Ruusun nimen saattelemaan meidät Ranskasta Italiaan. Teema sopi loistavasti alppimaisemiin. Keski-ajan italialaiseen luostariin sijoittuva jännäri piti taatusti mielen virkeänä, kun aivot raksuttivat mysteerin ratkaisua. 

Löysin siis samanaikaisesti sekä äänikirjojen "aikuistenmaailman" että uuden kirjailijan. Minusta tuli Umberto Econ fanittaja. Enkä yhtään ihmettele hänen suurta suosiotaan... pidetäänhän häntä yhtenä nykyajan merkittävimmistä ajattelijoista. 

Sellaista tänään. Ihana olla lomalla. 

Viikon parhaat.

Kuluneella viikolla oli monta inspiroivaa hetkeä. Tässä niistä viisi:

1. Aamujunassa veljen kanssa. Satuin samaan aamujunaan veljeni kanssa. Matka Tampereelta Helsinkiin taittui rattoisasti keskustellen ja taas kerran olin kiitollinen siitä, että mulla on mahtava perhe!

2. Ilta oopperassa: Ovela kettu. Kansallisoopperan kevättalven ohjelmistoon kuuluu Leos Janacekin ooppera Ovela kettu, joka on satu kahlitun ihmiselämän ja vapaan luonnon suhteesta. Erityisesti odotin nähdä Klaus Haapaniemen visualisoinnin. Samoin oli hienoa kokea Dalia Stavevskan työskentely orkesterin kanssa. Kaikinpuolin onnistunut kokonaisuus eri taiteiijoilta! 

3. Italialainen trattoria Töölössä: Villetta. (klik) Ennen oopperaa piti toki syödä. Googlesta voi helposti löytää lähimmät ravintolat omasta olinpaikasta katsoen ja sillä tavalla mekin kevyessä räntäsateessa kävelimme tämän trattoria ovelle. Meinasimme kyllä jänistää, koska ulkopuolelta sai sen vaikutelman, että olimme saapuneet johonkin tavalliseen B-luokan pizzeriaan... mutta onneksi avasimme oven ja astuimme sisään... italialainen henkilökunta, rento meininki ilman hifistelyjä, hyvä ruoka, kohtuuhinnat... juuri se mitä hyvän ruuan ystävä odottaa trattorialta. Uusi suosikkipaikka on siis löytynyt.      

4. Turku ja leppoisa hengailu. Vietimme päivän Suomen Turussa ystävillä. Ja koska päivän menu oli sushia, piti tuoreet kalat tietenkin hakea kauppahallista. Siinä samalla kävelimme hieman lähistöllä ja sattui muutakin lupsakkaa... menimme esimerkiksi tutustumaan hirsiseen pikkumyymälään, Lintukotoon, mutta väenpaljous yllätti meidät ja päätimme siirtää tutustumisemme toiseen kertaan, olihan paikalle tulossa itse isäntä, Lauri Tähkä. Meidän pakoilu ei sinänsä tarkoittanut sitä, että meillä olisi jotakin Tähkää vastaan. Ei toki. Asia vaan sattui niin, että kaikki meidän ryhmästämme ei tunnistanut koskaan kuulleensa koko nimeä (Henry: "Kuka hän on?") ja toiset meistä ei onnistunut muistamaan yhtään artistin biisiä (Ruut: "Onko tämä nyt se sama kuin kaihon karavaani... ai ei?")... joten sellaisessa hetkessä ei halua olla parin neliömetrin suuruisessa tilassa fanitilaisuudessa. 

Joten kävelimme joenrantaan, mistä löytyi Turun kahviloiden helmi: CafeArt. Kahvilan työntekijöille on herunut useana vuonna barista-palkintoja, joten henkilökunnan tietotaitoon on luottaminen. Otimme siis mukaamme cafelattet ja kotiin maistiaisiksi Turun kahvipaahtimon espressopapuja (Ruandasta). Hyvä, tumma ja marjainen maku. Suosittelemme!

5. Ravintolapäivä. Kirpakka pakkanen ja kirkas aurinkoinen talvisää suosi tämänkertaista ravintolapäivää ja mekin lähdimme kaupunkikävelylle... Pork on a fork tarjosi porsaan kylkeä ja se oli mielettömän hyvää! Aloimme jopa harkitsemaan suoraa tilalta kokonaisen porsaan ostoa ja sen grillaamista tangossa keväisissä grillibileissä.... 

Päivän inspiraatio: Klaus Haapaniemi.

Olen jo jonkin aikaa ollut lumoutunut Klaus Haapaniemen lavastuksesta oopperaan Ovela Kettu. Siis koko oopperaahan ei ole vielä esitetty, mutta olenhan jo nähnyt mainoksia... ja ostanut toki liputkin helmikuulle. Eläinhahmojen koristeellisuudessa ja elekielessä on jotakin, joka vangitsee minut täysin. Täten ei olekaan yllätys, että odotan innolla tammikuussa Iittalan lanseeraamaa uutta Tanssi-astiastoa.

Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas.

Kuva täältä.

Meille on muodostunut joulukuiseksi perinteeksi "Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas". Siksi olikin niin riemastuttavaa, että tuo E.T.A. Hoffmannin satua mukaileva, Toer van Schaykin ja Wayne Eaglingin baletti tuli tänä vuonna kansallisbaletin ohjelmistoon. Vietimme siis kulttuuri-iltaman Helsingissä.

Tunnelma oli sykähdyttävä, kun orkesteri alkoi soittaa Pjotr Tsaikovskin musiikkia ja esirippu aukesi. Aivan mieletön lavastus: talvinen kaupunki, talo jäätyneen kanavan vieressä... kuutamossa luistelijoita ja joulupakettien viejiä. Ja lunta satoi hiljalleen taivaalta. 

Tarina oli erilainen kuin mihin olin tottunut. Se oli oikeastaan boonusta, sillä jännitys pysyi yllä, kun ei voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hienoa oli myös se, että baletti oli toteutettu yhdessä lasten kanssa - lapsien osuus oli mielestäni onnistunut hyvin.

Lumihiutaleiden valssi oli sykähdyttävä ja pääparin suuri grand pas de deux oli elegantisti tanssittu. Sykähdyttävä.

Taianomainen tunnelma säilyi vielä kauan sen jälkeen, kun esitys oli päättynyt.  

Kiitos kansallisooppera ihanasta jouluisesta baletista!

Teatteri-ilta Helsingissä.

Helsingin kaupunginteatterin  (kuva sieltä) ohjelmistossa on tänä syksynä venäläinen klassikko Vanja-eno. Vietimme torstaisen teatteri-illan eli eläydyimme venäläiseen sielunmaisemaan ja tunnelmoimme tuhlatulla elämällä, tavoittamattomilla unelmilla ja uhrautumisella. Nautin.

Ennen teatteria piti kuitenkin syödä jotakin. Klassisia pulmia: kiireellä töistä seuraavaan paikkaan ja kaikki ravintolat, joita ajattelin, olivat liian kaukana. Joko aika olisi loppunut kesken ennen näytöstä tai jopa näytöksen jälkeen, koska keittiöt menevät niin aikaisin kiinni. Pulmallista kerrassaan. Onneksi keksimme lähistöltä pienen Bistron, nimittäin Ravintola Kolmosen. Emme olisi kyllä sinnekään enää mahtuneet sisään, koska kaikki pöydät olivat varattuja ennakkoon, mutta kerrankin meille oli hyötyä alkavasta näytöksestä: ennätimme syömään ennenkuin pöydän varanneet saapuivat paikalle... tuli melkein olo, kuin olisin ollut kuokkavieraissa. 

Mutta asiaan: minulla on pelkkää plussaa sanottavana Kolmosesta. Tunnelma oli mutkaton ja rento, asiakaspalvelu mielettömän ystävällistä, ei pönötystä ja suositukset asiakkaan huomioonottavia. Henry tilasi burgerin ja minä päivän kalan, joka oli L-O-I-S-T-A-V-A-A. Se sienimuhennos... Voisin syödä heti samanlaisen. 

Ihana ilta keskellä hektistä viikkoa. 

Lukukokemus: I am Malala.

Nuorin-ikinä-Nobelin-rauhanpalkintoehdokas vuonna 2013. Kirja on pakistanilaisen Malala Yousafzain omaelämänkerta, joka valaisee hyvin sitä tilannetta ja ilmapiiriä, mikä Pakistanissa tälläkin hetkellä vallitsee. Jos puhutaan koulutuksen linkistä terrorismiin, niin tämä ei ole ensimmäinen eikä varmastikaan viimeinen kirja aiheesta. Juuri nyt se kuuluu kirjakauppojen TOP-osastolle ainakin Aasiassa. Ostin sen Intian lentokentältä vierailtuani Pakistanissa ja täytyy sanoa, että kirja antaa hyvän näkökulman maassa tapahtuneisiin asioihin paikallisen henkilön näkökulmasta. Useinhan meille kerrotaan maailman tilanteista raportteja länsimaalaisesta näkökulmasta.  

Malala on uskonnollinen muslimi. Hänen isänsä on opettaja ja perustanut peruskoulun. Hänen äitinsä on lukutaidoton. He ovat asuneet SWAT-laaksossa, joka jää Pakistanin ja Afganistanin väliin. Niin, juuri siellä, mistä Osama Bin Laden löydettiin. 

Meille, jotka olemme syntyneet valtioihin, jossa peruskoulupakko on ollut itsestäänselvyys jo pari sukupolvea, eikä meidän perheeseen kuulu yhtään lukutaidotonta, on kenties vaikea ymmärtää sitä maailmaa, missä koulutusta ei tarjota kaikille - eikä varsinkaan tytöille. Toisinaan pienet asiat, kuten aapiskirja ja kynä, olisivat merkittävässä asemassa muutoksen aikaansaamiseksi... mutta yhä näyttää olevan niin, että peliä halutaan pelata suurilla panoksilla: aseilla, rahalla ja politiikan valtapelillä. Ja useimmiten jalkoihin jäävät lapset. 

Onneksi vielä löytyy ihmisiä, kuten Malala ja hänen isänsä, jotka eivät ole luovuttaneet vaan ovat halunneet taistella sen puolesta, että kaikki lapset pääsisivät kouluun. 

Martin Niemöller asui Saksassa natsien aikaan ja kirjoitti tämän runon:

"First they came for the communist,

and I didn't speak out because I wasn't a communist.

Then they came for the socialists,

and I didn't speak out because I wasn't a socialist.

Then they came for the trade unionist,

and I didn't speak out because I wasn't a trade unionist.

Then they came for the Jews,

and I didn't speak out because I wasn't a Jew.

Then they came for the Catholics,

and I didn't speak out because I wasn't a Catholic.

Then they came for me,

and there was no one left to speak for me."

Oletko lukenut? Tai ylipäänsä, onko aihepiiri tuttu?

Kokemus: Gandhin talo.

Lämpö nousee, totesimme ja avasin auton ikkunan, jotta tuuli raikastaisi kasvoja. Auton ilmastointilaitteen sulake oli mennyt. Tuuli ei raikastanut. Se oli kuumaa. Mutta kohta loppui sekin ilmavirtaus, sillä pysähdyimme vaihtamaan sulaketta tienvarressa olevan autokorjaamon pihaan. Ongelma vaan taisi olla suurempi kuin yksi sulake, koska enää ei koko auto käynnistynyt. Ensin lämpötila oli 36 astetta, sitten 40 astetta ja lopuksi 42 astetta. Siinä kun istuin takapenkillä ja odottelin, että auto saadaan jälleen käyntiin, ihmettelin, mikä minua oli puraissut kaulaan. Lähempi tutkimus osoitti, että auton penkissä olikin muurahaispesä. Istuin sen päällä. Onneksi en ollut täynnä muurahaisia ja onneksi herrasmiehet päästivät minut etupenkille istumaan. Siellä ei ollut muurahaisia, mutta ikkuna oli rikki eikä sitä saanut auki. Lopulta auto käynnistyi. Ja seuraavat pari tuntia istuin autossa ilman ilmastointia ja ilmavirtaa. Aivan kuin saunassa, josta ei pääse ulos.

Mietin monta kertaa hiljaa mielessäni, että onneksi tämä kaikki tapahtui vasta sen jälkeen, kun olimme jo vierailleet Gandhin talolla. Jos tämä olisi ollut ennen sitä, olisin todennäköisesti perunut koko reissun. Olimme siis ajelemassa Länsi-Intiassa alueella, jossa Gandhi asui ja vaikutti. Oli kullanarvoinen tilaisuus piipahtaa hänen talossaan ja pysähtyä hetkeksi miettimään historiaa viime vuosisadalla. Mitä kaikkea kolonisaatio tarkoittikaan ja kuinka pitkä tie niistä asentesta ja asetelmista on päästä pois. 

Mitä ajattelet Gandhin väitteestä kiireessä elävistä ihmisistä?

Amsterdam, no. 4: Anne Frank.

Anne Frank. Kenties 1900-luvun kuuluisin teini.

Amsterdamin matkaan kuului myös vierailu ANNE FRANK -MUSEOSSA, sijaitsihan se aivan keskustassa, yhden kauniin kanaalin varressa. Samalla päätin päivittää lukukokemukseni Anne Frankin Päiväkirjasta ja luin siitä uusimman painoksen englanniksi. 

Rehellisesti 13-15 vuotiaan teinin päiväkirjan lukeminen ei aina ole niitä satumaisimpia oivalluksen hetkiä. Silti täytyy sanoa, että Anne antaa realistisen aikalaiskuvan 40-luvun eurooppalaistytöstä... ja ennenkaikkea kuvaa pieneksi käpertyvää elämää piilossa neljän seinän sisällä. Jotenkin se on järkyttävintä, että tajuaa, kuinka kahdeksan henkilöä piileskeli pari vuotta neljän seinän sisällä eläen alituisessa pelossa... ja kuinka he sitten jäivät lopulta kiinni. Ja kuinka kaiken sen jälkeen Anne ja hänen siskonsa menehtyivät - todennäköisesti nälkään ja sairauksiin - vain paria kuukautta ennen kuin liittoutuneet vapauttivat leirin. Nuori tyttö, täynnä iloa, energiaa ja uskoa elämään... ja sitten se päättyi hetkessä. Kuinka turha kuolema. 

Jotenkin en pääse siitä yli, kuinka julma ihminen voi olla toiselle, ja mitä ennakkoluulot ja pelko saavat aikaan... ja kuinka vasta kahden sukupolven päässä ovat ne tapahtumat Länsi-Euroopassa, joille on vaikea antaa minkäänlaista hyväksyntää... ja silti löytyy ihmisiä, joilla on tarve kieltää kaikki tapahtunut. Ihmettelen sitä, miksi.  

Vuonna 1999 TIME nimesi Anne Frankin yhdeksi 1900-luvun ikoneista toteamalla: 

"With a diary kept in a secret attic, she braved the Nazis and lent a searing voice to the fight for human dignity."

Oletko lukenut ja mitä ajattelit?

Amsterdam, no. 2: Rijks Museum.

Jos ja kun Amsterdamissa sataa vettä, kannattaa nauttia museoista. Niitä riittää. Rijks museumissa oli kaikkea Rembrandista ja Van Goghista  lähtien. Itse löysin uuden taiteilijan, jonka värimaailma ja kuvaustapa miellytti silmääni juuri nyt: Hendrick Avercamp  (1585-1634). Puuhastelua talvella. Mielenkiintoisia yksityiskohtia ja jotenkin vangitseva värimaailma. Talvinen ja kylmä. 

Lukukokemus: Juhani Aho.

Ateneumissa on parhaillaan näyttely FOKUS: Nykytaidetta 125 vuotta sitten. Siinä pääsevät esille Helene Schjerbeckin Toipilas, Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Ellen Thesleff ja Väinö Blomstedt. Nykyisin teokset ovat klassikoita, aikanaan ne edustivat nykytaidetta ja saivat myös senmukaista kritiikkiä. 

Kävellessäni Ateneumin saleissa ja katsellessani Taistelevia metsoja tai Kullervon kirousta miltein kuulin päässäni Sibeliuksen Finlandia-hymnin. Huomaan palaavani ajatuksissani aikaan sata vuotta sitten, Suomen kansalliseen heräämiseen ja kaikkeen siihen voimakkaaseen ilmaisukieleen, jonka avulla senaikaiset taiteilijat loivat suomalaista kulttuuria ja kansallisidentiteettiä. 

Tosin minun täytyy myöntää, että hieman minua huvittaa senaikainen ei-suomenkielisten suomalaiskulttuurin nostatusvimma... ja kuinka nämä taitelijat halusivat toisinaan matkustaa Itä- ja Pohjois-Suomeen "katsomaan niitä oikeita suomalaisia ja näkemään, miten ne elävät." Me ja ne. Olivatko suomalaiset missä määrin maisemaa ja taiteen inspiraation kohde senaikaiselle yläluokalle? Ja miten paljon tätä samaa näkyykään tänä päivänä - kohde vaan muuttuu. 

Oli miten oli, joka tapauksessa siihen aikakauteen kuuluu myös kirjailija Juhani Aho. Ja koska mielikuvani hänestä pelkistyi kokemukseeni Rautatie-elokuvasta, oli aika antaa uusi mahdollisuuus. Luin siis teoksen Juha. Ja täytyy sanoa, että se yllätti minut täysin verrattuna aikaisempiin vastaavanlaisiin lukukokemuksiini. Kolmiodraama on taitavasti rakennettu ja pitää nykylukijankin otteessaan. Itä-Suomeen sijoittuva tarina dramaattinen ja mielenkiintoinen ihmiskuvaus. Suomalais-klassikoillekin kannattaa siis antaa mahdollisuus. 

Minna Canth ja tasa-arvon päivä.

Tänään liputetaan 1800-luvulla eläneelle Minna Canthille, suomalaisnaiselle, joka vaikutti vahvasti kirjallisuuden kautta köyhälistön, työväen ja naisten asemaan Suomessa.

Yle Areenalla on mielenkiintoinen pikkukatsaus Minna Canthin elämästä ja työstä (klik). Siellä puhuu muun muassa ohjaaja Mikko Roiha. Löyhästi häntä siteeraten: "Hän ei epäröinyt sanoa poliittista kannanottoaan tilanteessa, jossa se oli eäsuotuisaa. Hullu rohkeus puhua asian niin kuin sen kokee. Perustuu Canthin alkukantaiseen kristillisyyteen: Totuuden saa sanoa vaikka kirkossa. Ei siksi että totuus tulisi Jumalalta, mutta se vääryys mikä täällä maan päällä on, on sanottava ääneen. Siitä ei voi vaieta." 

Hänen keskeisiä teoksiaan ovat:

Työmiehen vaimo (1885, näytelmä)

 Köyhää kansaa (1886, näytelmä)

Kovan onnen lapsia (1888, näytelmä)

 Kauppa-Lopo (1889)

 Sylvi (1893)

Papin perhe (1891, näytelmä)

 Anna Liisa (1895, näytelmä)

Taisin tehdä ylä-asteella äidinkielen esitelmän Minna Canthin töistä, mutta siihen aikaan en ymmärtänyt kovinkaan syvällisesti niiden vahvaa kieltä ja vaikutusta omana aikanaan. Vanha kieli ja maailma hämmensi. Nyt olisi varmasti aika lukea hänen teoksiaan uudelleen. Voisin aloittaa Kovan onnen lapsista. 

Thai-teatteri: Khon Kumphakan.

Tänään on Thaimaan kuninkaan syntymäpäivä. Kansallinen vapaapäivä ja isäinpäivä. Meille tämä päivä oli hyvä mahdollisuus kulttuuririentoihin. Menimme katsomaan traditionaalista Khon-tanssiteatteria. Bangkoissa on Khon-teatteri, mutta nyt on menossa erityisohjelma kulttuuritalolla. Vaikea kuvitella mitään thailaisempaa:  Täysin oma taiteenlajinsa, musiikki ja elekieli. Myös tarinat sisällöiltään eroavat paljon länsimaalaisista juonikuvioista, kuten tämä tämänkertainenkin (nöyrästi tunnustan tarvisevani vielä kulttuuritulkkia):

"Kumphakan, the king of giant, Totsakan’s brother. He is a kindest person and never thought about betraying. After Totsakan’s grandson Maiyarap passed away, he is only thinking about the battle with King Rama. Then he invite his borther Kumphakan for assist and advise him to fight. However, Kumphakan think differently when he realized all problems are raised from Totsakan kidnapped King Rama’s wife Sita. Totsakan is mad about it and expelling Kumphakan out of the empire.

Kumphakan finally decide to start the war by bringing Mokhasak spear which is kept by Poramatibodee to this war.Kumphakan comes to Poramatibodee bagging his Mokhasak spear, however, after he lost his kindness and honor, the spear is just turned to without magic. He was told the solutions by setting rite area near by the river and must process the rite in the cleanest environment. If the process was successful, the spear will return to the strongest stage again. Fortunately, King Rama’s soldier informs him about this plan, King Rama commanding his soldier transforming to be rot dogs floating into the river while some will transform to be the crews eating that rot dogs. All those rot dogs and crews cause Kumphakan cannot finish the rite so Lakshmana and the apes army go destroy the rite when Kumphakan is ready to fight back. Accidentally, Lakshmana was hurt by Mokhasak spear and pass out so Kumphakan and the army enter to Lanka empire.

The ape inform King Rama the current situation and invite him to see Lakshmana with full of regrets. The only way to heal is to find Sankaranee tree and Panjamahanatee water but must finish the healing within a night. Hanuman fly to the sky stop the sun from shining but he can’t resist the power of the sun, he dies finally. The sun has seen this weird situation, so revive Hanuman for answering and help him by hiding himself in the cloud. Hanuman finally can bring Sankaranee tree and Panjamahanatee water to heal Lakshmana and return to their pavilion."

Angkor Wat ja muita...

Angkor Wat symbolisoi Kambodzan valtiota, komeileehan se maan lipussakin. Arkkitehtuurisesti muinainen kaupunki ja temppeli edustavat Khmer-arkkitehtuurin klassista kautta. Muihin Khmer-aikakausiin kuuluu muun muassa Bayon. Alue kuuluu UNESCOn maailmanperintökohteisiin.

Oppaan kanssa oli mielenkiintoista tutustua kolmeen muinaiseen Khmer-kaupunkiin:

Alla olevassa kuvassa Bayon ja neljään ilmansuuntaan katsovat Buddhan päät. Mielenkiintoista oli kuulla, kuinka Khmer-valtakunnan historiassa vaihtelivat hindulaisuuden ja buddhalaisuuden ajanjaksot. Ensin oli hindulaisuus. Sitten tuli kuningas, joka kääntyi buddhalaisuuteen. Säilyttääkseen rauhan kuningas teki 50-50-kompromissin antaen alaisten uskoa kumpaan tahansa uskontoon ja temppeleitäkin hän muokkasi vain lisäämällä hindutemppeleihin Buddhan kuvia. Myöhemmin tuli vielä hindu-aikakausia, ja niille oli tyypillistä repiä temppeleistä buddhalaisuuden elementit pois ja jättää seiniin tyhjät aukot tai piirtää päälle hermitit. Erikoista ajatella, että filosofinen buddhalaisuus salli monien jumalkuvien läsnäolon ja palvonnan, kun taas monijumalinen hindulaisuus ei voinut hyväksyä yhtä jumalkuvaa, buddhaa.

Saisiko olla erä shakkia?

Jokaista kaupunkia ja temppeliä vartioi portilla kaksi ylivertaista: Eläinten kuningas leijona sekä käärmeiden kuningas Naga. Molempien tehtävä on suojella ja vartioida. Vaikka Aasiassa mikään ei ikinä olekaan ehdottoman mustaa ja valkoista, voisin sanoa, että leijona edustaa hyvää ja käärme pahaa. Miten minulle tuli yhtäkkiä sellainen olo, kuin kaikki tämä symboliikka olisikin ollut suoraa vanhemmasta tarinasta, Raamatusta? Kukaan ei vaan kertonut khmereille, että leijona voitti eikä käärmettä tarvitse pelätä?

Pahoja jumalia ei hymyilytä, koska he pitävät kiinni Nagan vartalosta, joka on katkennut. Yhteys ei toimi. (Toisella puolella siltaa oli rivissä hyviä jumalia suut leveässä hymyssä tiiviisti toisiinsa yhdistettyinä.)