keskiviikko 29. syyskuuta 2010

the houseboat book.


Päivän inspiraatio on jälleen kerran ollut syntymäpäivälahjaksi saamani the houseboat book. Olen aivan myyty. Katselen kuvia ja luen tarinoita. Kaikista paras ylläri oli se, että kun aikaisemmin luulin, että mikäli haaveilen jossakin vaiheessa elämääni asuvani asuntoveneessä, pitäisi muuttaa Keski- tai Etelä-Eurooppaan... mutta sitten yllättäen tämän kirjan myötä tajusin, että itseasiassa Pohjois-Amerikassa on aika lailla asuntoveneitä... ja jopa kelluvia taloja. Ja niitä on myös Vancouverissa, joka on miehehi syntymäkaupunki ja puoli sukua asuu siis siellä. Sysäyksellä "hassu haave" muuttuikin kertaheitolla realistisemmaksi. Varsinkin, kun katselimme Henryn kanssa yksi ilta netistä myytävänä olevia asuntoveneitä. Ehkä jonakin päivänä sitten joskus. Siihen asti voin haaveilla ja ihailla kuvia.   

Vapaus olla oma itsensä.


tiistai 28. syyskuuta 2010

Elämä & Roolit.

Huomaan pohtineeni kohta koko vuoden elämää ja meidän itsekunkin erilaisia rooleja siinä. En lupaa tästä bloggauksesta mitään järisyttäviä viisauksia, kunhan pikemminkin pohdin ääneen... ja mikäli jokin aihe puhututtaa sinua, voit mieluusti jatkaa pohdintaa...


Rooleja näyttää kertyvän aika lailla, lyhyesti olen ainakin: vaimo, tytär, sisko, miniä, täti, käly, ystävä, lapsenlapsi, kristitty, työtoveri ja sen lisäksi itse työstä voisi vielä sen moniulotteisuuden vuoksi johtaa useita rooleja, mutta siihen en tässä nyt keskity.


Jokaisella roolilla on oma historiansa. Jokaiseen rooliin kuuluu myös tietty oletettu-ja-usein-kirjoittamaton roolikäyttäytymisensä. Jos nyt mentäisiin yksityiskohtiin, niin löytyyhän sitä kirjallisuutta roolikalustostakin (kuten lääkärin valkoinen takki) ja miten sitä voi lisätä (toiset haluavat pönkittää/varmistaa esimiesasemaansa suurella pöydällä ja korkealla tuolilla). Ketä kiinnostaa, niin sosiaalipsykologinen kirjallisuus tutkii mm. rooleja ja ryhmäkäyttäytymistä. Oli vaihe, jolloin minulle riitti reflektoida omaa käytöstäni äidiltä saamani ohjeen mukaisesti: "Aikuisuus on sitä, että kantaa vastuun käytöksestään ja teoistaan." Simppeli ja yksinkertainen - teoriassa. Käytännössä eri roolit ja vastuun määritelmät saattavat vaihdella paljonkin. Ja kaikkeen tähän vaikuttaa sekä oma henkilöhistoria, perheen kulttuuri, elämäntilanne, yhteisön kulttuuri jne.


Henkilökohtaisesti olen huomannut itselleni kaikkein vaikeimmaksi sen, kun ulkopuolelta asetetaan tiukka boksi ja odotus, miten mikäkin rooli tulisi toteuttaa. Vaikka rehellisyyden nimissähän on lukuisia tapoja toteuttaa erilaisia rooleja ja vastuita elämässään, niin näyttää siltä, että joillekin ihmisille yksi-ja-tietty-heille-tuttu-tapa on se ainut ja oikea, ja siitä kyllä kuulee, jos joku poikkeaa tästä roolista. Toisinaan näyttää myös käyvän niin, että jos jokin rooli on sidottu yhteisössä hyvin tiukkaan ja joustamattomaan muotoon, voi joku kokea "tukehtuvansa" tässä boksissa ja mieluummin sanoutuu roolista irti ja ottaa vapauden itselleen siten, vaikka itse roolin edustamassa asiassa ei olisi ollut mitään vikaa.


Toinen minua jatkuvasti hämmentävä seikka on se, kun huomaa joihinkin rooleihin liittyvän projektiota toisten taholta. Miten sitten erottaa toisten projektiot omasta persoonastaan ja jatkaa työtään/olemistaan vapaana? Rehellisestihän projektio saattaa usein nimenomaan loukata ja sitä kokee tulleensa kohdelluksi epäreilulla tavalla. Minun työurani ja elämänkokemukseni ovat vielä niinkin lyhytmittaisia, että huomaan jatkuvasti yllättyväni projektioista - en ole vielä kasvanut ennakoimaan niitä lainkaan. (No hyvä että huomaan edes jälkikäteen.)


Mielenkiintoisia hetkiä tänä vuonna olen erityisesti käyttänyt miettiessäni erilaisten roolien päällekkäisyyttä, uusiutumista ja syntymistä ja kuolemista elämänkaaressa:


Toisinaan näyttää siltä, että joillekin ihmisille joku rooli tulee niin kokonaisvaltaisesti, että se imaisee kaikkien muiden roolien tilan ja henkilölle "jää" vain yksi rooli toteutettavaksi.


Joskus huomaan myös ajattelevani ja näkeväni mahdollisuuksia, kuinka jonkun roolin taakse voi "piiloutua" ja välttää sillä tavoin ottamasta vastaan toista roolia. (Harva vaan uskaltaa tunnustaa edes itselleen.)


Joskus myös jokin rooli on jo loppunut siinä muodossa tai kokonaan, mutta ihminen ei päästä irti. Melkein kuin mielummin alkaisi rakentamaan kalkkihautoja, että hinnalla millä hyvänsä pysyy kiinni menneisyydessä, kun ei uskalla irrottaa otetta ja luottaa siihen, että elämä kantaa tulevaisuudessakin.


Päinvastaisessa tilanteessa näyttää siltä, että lapsuudessa meihin iskostetut roolimallit voivat olla niin lujassa, että vaikka ihminen tiedostaisikin ne rikkoviksi ja haluaisi kasvaa niistä ulos, se voi olla yllättävän pitkä ja kipuisa tie. Itse tykkään siitä, että olen saanut mahdollisuuden oppia tuntemaan monenlaisia ihmisiä kulttuureineen ja tapoineen - sitä tulee väistämättäkin haastettua omine roolimalleineen ja ideoineen. Saattaa oppia jonkun mielekkäämmän tavan elää ja toteuttaa roolia. Vuorovaikutus siis avartaa.


Elämässä saattaa myös käydä niin, että jokin rooli repäistään hetkessä pois. Näin voi käydä esimerkiksi vakavan sairauden yllättäessä. Tai mikseipä myös muissa elämäntilanteiden äkillisissä muutoksissa, kuten työttömäksi joutuessa tai ihmissuhteen rikkoutuessa. Kriisihän siitä väistämättä seuraa. Vaikea ymmärtää täysin, miltä ihmisestä voi tuntua, ellei ole itse kokenut tai läheltä elänyt.


Läheisen ihmisen sairastuessa joutuvat myös kaikkien muiden roolit muutosprosessiin: Esimerkiksi äidillä ja minulla oli tietyt roolit ja toimintatavat. Samoin muilla perheenjäsenillä. Sairaus muutti ne. Jouduin arvioimaan uudestaan omia roolejani, veljieni rooleja jne. Lukuisia kertoja. Ja hekin joutuivat. Se ei ole välttämättä helppoa. Ja se voi tehdä kipeääkin. Eikä se tapahdu nopeasti. Ja voin vakuuttaa, että vaikka perhettä ei kohtaisikaan vakava sairaus, niin siinä vaiheessa, kun vanhempien tai isovanhempien vanhuuden oireet kehittyvät, joutuu jokainen kohtaamaan uudelleenarvioinnin roolien sisältöjen ja vastuiden suhteen.


Tämänhetkiseen elämäntilaanteeseeni näyttää kuuluvan yllättävän monien roolien muutosprosessi ja muovautuminen. Ja vaikka se vie oman energiansa ja synnyttää paljon kipuilua ja pohdintaa, ei se ole itsessään mikään negatiivinen asia. Muutos ei ole vain uhka, vaan se sisältää aina myös mahdollisuuden. Minusta on esimerkiksi kiva pohtia, millainen olisi mielestäni ideaali täti, ja minkälainen täti itse pystyn olemaan, mikä on minulle luonnollista. Tärkeäähän tässä on se, että antaa myös itselleen luvan riittää omana itsenään. Ei tarvitse yrittää olla enemmän tai jotain muuta kuin mitä jo on. Liian moni kokee kroonista riittämättömyyttä turhaan. Samoin koen rohkaisevana sen, että vielä vanhempien kuolemienkin jälkeen tietyt lapsuusperheen roolit kantavat ja tykkään olla sisko, jolla on monta veljeä. Ja kun ensi talvena avioliittoa tulee täyteen kymmenen vuotta, ja huomaan, kuinka näissä vaihtuvissa rooleissa parisuhde on säilynyt, kasvanut ja muotoutunut, saan olla erittäin kiitollinen. Ennenkaikkea huomaan, että viime vuodet sairauksien ja kuolemien kanssa ovat antaneet minulle uuden perspektiivin elämään ja rooleihin: Olen alkanut uudelleen suhteuttamaan asioita. Harva asia on kuolemanvakava. Ja vaikka olisikin, harvoin minulla on mitään mahdollisuuksia siihen todellisuudessa vaikuttaa. 







maanantai 27. syyskuuta 2010

Rannalla.



Vietimme viikonlopun rannalla. Mieheni surffasi ja minä makoilin aurinkotuolissa ja luin kirjaa. (Rehellisyyden nimissä testasin surffausta hieman, mutta en niin paljoa, että kannattaa mainita varsinaiseksi surffaukseksi...)

Aaltojen pauhu ja meren taukoamaton liike on rentouttavaa. Toinen rentouttava asia viikonlopussa oli hyvät ystävät, joiden kanssa treffasimme. 

Mukavan viikonlopun jälkeen on kiva palata kotiin ja arkeen. 

Iloista maanantaita kaikille!
Ruut

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Mooncake festifal.



Täällä kaupat ovat jo joitakin viikkoja olleet täynnä MOONCAKE -leivonnaisia toinen toistaan hienommissa rasioissa. Jokainen arvonsa tunteva leipomo laittaa parastaan. Traditionaalisesti kakun sisällä on lootustahnaa sekä kananmunan keltuainen kuvaamassa kuuta. Nykyversioissa taasen löytyy erilaisia makuja ja kokoja (pienet ilman kananmunaa onneksi) ja ihan jätskiversioinakin.

Kiinalainen ystävämme kertoi, että traditionaalisesti mooncakeja syödään kerran vuodessa, keski-syksyllä täydenkuun paisteessa. Silloin koko perheväki kokoontuu yhteen ja syö näitä leivoksia, joiden uskotaan tuovan hyvää onnea.

Historiallisia faktoja 
etsiessäni löysin monenlaisia versioita. 
Eräs legenda liittyy kuukeijun tanssiin, koska kuu tällöin on kirkkaimmillaan. 
Toisen tarinan mukaan kuussa ei asukaan nainen vaan mies, joka on kirjoittanut muistitauluunsa onnellisten pariskuntien nimiä, ja kahdeksas kuukausi kiinalaisen kalenterin mukaan onkin suosittu häiden suhteen. 
Kolmas tarina on jo hieman historiallisempi ja liittyy Mongolian valtakauteen. Koska mongolialaiset eivät syöneet mooncakeja, piilottivat kiinalaiset kapinaviestin ja toimintaohjeet kakun sisälle ja toimittivat mooncaken jokaiseen taloon. Niinpä ohjeiden mukaisesti kaikki perheet söivät kakut samanaikaisesti täydenkuunjuhlan aikana, nousivat yllätyskapinaan ja 
voittivat valloittajansa 1368 AD.

Tänä vuonna tuo kiinalaisten juhla on 22. syyskuuta eli tänään
Minusta ajatus perheen ja/tai ystävien kokoontumisesta yhteen iloitsemaan yhteydestä, katselemaan täysikuuta ja syömään mooncakeja kuulostaa kiinalaiselta versiolta suomalaisesta juhannuksesta. Niinpä olen innostunut aiheesta ja päättänyt aloittaa oman traditioni tänä vuonna.... pikkuisia erimakuisia kakkuja ja kiinalaista teetä. MMmmmmmm.

Iloista Keskiviikkoa toivotellen,
Ruut




lauantai 18. syyskuuta 2010

Italialainen ilta.

Elokuun alussa söin Tampereella Tammer-hotellin piharavintolassa aivan loistavaa katkarapurisottoa... ja siitä lähtien haluni oppia tekemään kunnon italialaista risottoa on vain kasvanut! Lopulta sitten tänään päätimme juhlistaa iltaa italialaisella menulla:


Parmankinkku-hunajameloni-Rocket-salaatti 
*
Valkosipulileivät
*
Katkarapurisotto
*
Kärsimyshedelmä-kohokas






Minä tein risoton ja mieheni Henry vastasi muista. Jos tykkäät kärsimyshedelmän mausta (Passion Fruit) ja haluat kokeilla kohokkaan valmistusta, loistava ohje videoineen löytyy täältä:http://www.marthastewart.com/recipe/passion-fruit-souffle-with-pina-colada-sauce Vaikka et haluaisi kokata mitään, ranskalainen kokki on jo näkemisen arvoinen ;)


Ihanaa Viikonloppua!
Ruut

Cinderella.

Oih, mikä ihanuus. Venäläinen baletti tuli jälleen vierailemaan Bangkokin syksyiselle tanssi- ja musiikkifestarille. Tällä kertaa valitsin Tuhkimo-tarinan. Mieletön. Hauska. Mukaansatempaava. Hämmästyttävä. Novosibirskin Baletti-teatteri ja orkesteri, päätanssijoina Anna Zharova ja Roman Polkovnikov. 


Ihana lauantai.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Keittiö.

Viime viikonloppuna oli toripäivä ja hain teettämäni hyllykön keittiöön. Tarvitsin kipeästi lisää hyllytilaa, eikä mistään löytynyt sopivaa, simppeliä hyllyä mukeille. Tavoitteena oli saada aikaan hieman järjestystä. Samalla oli hyvä tehdä syyskauden suursiivous: pestä ikkunat, pyyhkiä pölyt ja pestä kaikki astiat, järjestellä kaapit, poistaa turhat astiat, heittää vanhat ruuat pois, yms. yms. Vieläpä maalautin uuden valkoisen maalipinnan keittiöön. Nyt on hyvä kokata. Keittiöni on pieni, mutta viihtyisä. Matto on vielä hieman prosessissa, mutta toivottavasti sekin valmistuu tässä viikon kuluessa....


Eikö olekin söpö? Sain sen ystävältäni tuliaisiksi.
Suukon saa milloin kukakin kokki...



  

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Suruaika #3.

Olen tässä pohtinut sitä, kuinka läheisen ihmisen vakavaan sairauteen ja kuolemaan liittyy tragikoomisia piirteitä. 


Lähimenneisyydessä kävin monta tyypillistä lyhyttä keskustelua tyyliin:
- "Hei, mitä äidillesi kuuluu?"
- "Hmm.... hyvää, kiitos."
En valehdellut, sillä hyvällä tarkoitin mm. sitä, että juuri sillä hetkellä äiti ei ollut sairaalassa, tai vaikka olisikin ollut, ei kyseessä ollut hätätilanne. Tai saatoin ajatella kiitollisena, että edellisen kerran puhuessani äidin kanssa puhelimessa äiti oli ollut virkeä ja olimme pystyneet keskustelemaan muutaman lauseen.


Hyvä oli suhteellista. Jos pienistä asioista ei olisi osannut iloita, ei hyvää olisi kuulunut lainkaan viimeiseen kuuteen vuoteen: Olihan äidillä aina ollut aina joitakin sairauksia, mutta 2004 äitienpäivä muutti kaiken. Se oli itseasiassa sama kesä, jolloin pakkasimme tavaramme ja lähdimme syksyllä vuodeksi Keuruulle. Sinä kesänä istuin lukemattomia tunteja sairaalassa. Enkä ollut mikään urhoollinen vaan itkin siellä. Ja kotona. Eikä kukaan antanut mitään toiveita, vaan jotkut (väsyneet?) hoitajat jopa totesivat, että harva tältä osastolta lähtee kävelemään... Ja äitikin oli väsynyt ja sanoi olevansa valmis lähtemään jo Taivaaseen. Ja monta kertaa tilanne näyttikin pahalta. Mutta: ensimmäisen aivoinfarktin jälkeen äiti oppi vielä uudelleen kävelemään ja kirjoittamaan. Äiti pääsi kotiin syksyllä, mutta töihin ei enää palattu.
Sitten jossakin vaiheessa ainoa heikosti toimiva munuainen teki lopullisen tenän ja alkoi uusi rutiini: kolme päivää viikossa kului dialyysi-hoidoissa, joka siis tarkoittaa, että veri kierrätetään koneen läpi ja puhdistetaan siten. 
Ja ettei mikään olisi ollut tarpeeksi, alkoivat äidin varpaat mustumaan, kun veri ei enää kiertänyt niin hyvin... Se oli kesä kun täytin 30v. Äiti maksoi mulle lentoliput, jotta pääsin katsomaan häntä. Itseasiassa äiti oli silloin kirjoittanut jo ohjeet hautajaisia varten. Pyöräilin päivittäin sairaalaan, itkin kotimatkalla ja kokosin itseni ennen perillepääsyä, että onnistuin olemaan rohkaisuksi mummolle. Olin Suomessa kesäkuussa kaksi viikkoa ja aluksi sanottiin, että eihän tässä tarvitse kuin ambutoida oikean jalan varpaat, ja sitten vaan hankitaan erikoiskengät ja elämä jatkuu ennallaan... mutta jotain muuttuikin kesän sairaalareissun aikana ja elokuussa sain veljeltäni soiton, että äidiltä ambutoitiinkin molemmat jalat polven yläpuolelta.
Se talvi oli rankka. Mutta oli siinä toivonkipinöitäkin ja joulun jälkeen äiti pääsi pois sairaalasta. Ja me menimme keväällä Suomeen... aiottu kahden kuukauden reissu venyi neljäksi kuukaudeksi, kun äiti yllättäen sai uuden vakavamman aivoinfarktin. Se vei puhekyvyn. Ei se puhe sitä ennenkään ollut enää sitä entistä luokkaa, mutta tämän jälkeen keskustelut meni todella yksinkertaisiksi, sanat katosivat, muuttivat järjestystä ja lukemisesta ei kannattanut enää puhuakaan. Mutta kaikkeen tottuu. Ja vaikka tilanne paheni koko ajan, niin äiti oli silti meidän rakas, oma äiti.


Sairauteen liittyvällä tragikoomisuudella tarkoitan sitä, että monta kertaa, kun äiti olisi tarvinnut apua, niin ainakaan minä en osannut... ja sitten se oli sellaista yritystä ja erehdystä - - -ja samalla me naurettiin. Äiti osasi nauraa silloinkin, kun tilanne oli hankala. Se oli vapauttavaa.   


Kuolema on taas surullisinta ikinä, mutta samalla kuolema toi yllättäen myös helpotuksen tunteen. Kaikki oli ohi. Siihen asti jokainen päivä oli jännitystä, mitä kamalaa seuraavaksi tapahtuu ja pärjätäänkö nyt vai ei ja pitäisikö tässä tehdä jokin päätös, tietää tai osata enemmän. Ja joka kerta, kun sain puhelinsoiton Suomesta, nousi sydän kurkkuun: onko tämä kuolinviesti vai onko jotain muuta vakavaa tapahtunut? - - Mutta sitten kun kuolema tuli, loppui jännitys. Se oli ohi. Mitään ei voinut enää tehdä. 


Lopullisuudessa on oma pelottavuutensa, surullisuutensa ja huojentuneisuutensa.


Ja nyt voin surra myös sairaus-aikaa, koska ei tarvitse enää pinnistää ja tsempata.  

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Kiitos.



Sain tällä viikolla Blogi-tunnustuksen LÖYTÖ-blogilta - KIITOS tästä rohkaisusta tämän uuden blogin alkumetreillä....


Ja 7x asiaa minusta:
1. Olen kahvi-addikti, mutta kärsin enemmin päänsärystä kuin juon kahvia ilman maitoa.
2. Pystyn sukeltaan 25m. Vaikka en uisi säännöllisesti, sen haluan tehdä vielä monta vuotta.  
3. Rakastan tilannekomiikkaa.
4. Kotitöistä valitsen mielummin tiskauksen kuin imuroinnin.
5. Haaveilen matkasta Japaniin. Sekä ruuan, sisustuksen että kulttuurin takia.
6. iLove my Mac.
7. Nautin omista kotipäivistä, joilloin ei tarvitse mennä minnekään ja voin tehdä mitä huvittaa.


Seurailen tällä hetkellä hajamielisen säännöllisesti monenlaisia blogeja, jotka ovat varsin erilaisia... mutta tunnustuksen saa tällä kertaa Oh, for a thousand nights to sleep & Thinker Bell koska ne on niin rehellisen ihania.





Kahvia ja jästkiä.



Ystävämme avasi torstaina kahvilan, jossa myydään myös itsetehtyä jätskiä.... makuina mm. espresso, vanilja, orange-latte, strawberry-cheddar, jne. Nam. Tänään ehdimme siis visiitille ja olimme innoissamme. Jos tulette käymään täälläpäin, voimme suositella ;)
Samalla tässä kasvaa hinku alkaa itse opettelemaan kotitekoisen jätskin tekemistä, mutta toistaiseksi olen vielä päättänyt siirtää hamaan tulevaisuuteen...

lauantai 11. syyskuuta 2010

Sisustustunnustuksia.

Tällä viikolla tunnustin itselleni kaksi oleellista sisutukseen liittyvää asiaa itsessäni. Keskustelimme aiheesta myös mieheni kanssa ja meillä oli ratkiriemukkaat naurut etenkin numero kakkosen kohdalla, kun muistelimme, mitä kaikkea olemmekaan testailleet...


(1) Olen ailahtelevainen sisustaja. Tämä puhtaasti tarkoittaa sitä, että minulle saattaa tulla jokin visio päähän ja sitten haluan toteuttaa sen juuri siten. Ja sitten mikään muu ei kelpaa. Ja usein saattaa käydä niin, etten löydä juuri-sitä-oikeaa-mitä-se-nyt-onkaan tai löydän sen ja se on aivan liian kallis. Ja koko juttu seisahtuu. Ja kaikki jää sinnepäin-melkein eli keskeneräiseksi odottamaan parempaa aikaa hamaan tulevaisuuteen. Voi kumpa toivoisinkaan omaavani edes sellaista kestävyyssisustajaa, joka puurtaa viikosta toiseen ja jaksaa koko ajan olla kiinnostunut jopa siitä, minkäsävyiset kirjat mätsäävät uusiin tyynyihin ja verhoihin....


(2) Nämä vuodet Aasiassa olen(mme) hakenut tyyliäni aika vahvasti. Ai mitäkö tämä tarkoittaa? No, kaikessa koomisuudessaan sitä, että kun muutimme vajaa viisi vuotta sitten Thaimaahan, meillä oli tietty kuva maasta ja sen asuinolosuhteista. Ensinnäkin meille oli syntynyt sellainen mielikuva, että omakotitalo sen pitää oleman. Ja sellaiseen sitten muutimmekin. Löysimme tavan mukaan kalustetun asunnon, joka sijaitsi lähellä kielikoulua, oli sopiva hinta-laatu-suhteeltaan ja ihan miellyttävä silmälle... ainoa juttu sisustuksen kannalta oli se, että värisävyiltään se oli enemmänkin sellainen murrettu, viher-ruskeaterrakotta jne. Ja meillä kun Suomessa oli enemmän ollut viileä väripaletti käytössä. No, olimme innokkaita kielen ja kulttuurin opiskelijoita ja siinä vaiheessa muutenkin ajattelimme, että nyt meillä alkaa uudenlainen elämäntapa Aasiassa: hoidamme pihaa ja harrastelemme thailaista sisustustyyliä. 


No, ostimme sinä vuonna kivoja juttuja ja juttuja, joita emme ole käyttäneet paria kuukautta pidempään. Ne eivät vaan kotiutuneet meille. Ja sitten muutimme reilun vuoden kuluttua pohjoisesta Bangkokiin.


Toinen kotimme Bangkokissa oli myös omakotitalo. Sillä asuinalueella ei ollut kalustettuja, joten aikalailla itse kalustimme sen kokonaan. Ja maalasimme seinät mm. laventelinsinisellä jne. sellaiseksi raikkaaksi. siinä vaiheessa vielä ajattelimme, että tulemme harrastamaan puutarhanhoitoa ja haaveilin jopa ihanasta pöytäsetistä pihaan. Ja pah. Bangkokissa oli niin kuuma, ettei todellakaan huvittanut istua pihassa. Illan pimetessä taas itikat olivat riesana. Puutarhanhoitokin kutistui pakolliseksi nurmikonkasteluksi. Totesimme, että tässä vaiheessa ja tässä maassa emme ole puutarhureita. Piste. 
(Kuvat by Österbacka)


Ehdimme asua vuoden siinä asunnossa ja sitten muutimme Bangkokin keskustaan töiden perässä. Katselimme asuntoja kauan. Vertailimme ja pähkäilimme. Kävimme tutustumassa omakotitaloissa, rivitaloissa ja kerrostaloissa. Laidasta laitaan. Sitten löysimme kerrostaloasunnon, joka oli jotakin, mitä emme ihan olleet listanneet, mutta joka valloitti meidät täysin. Ja muutimme tähän pyöreään taloon. Se oli kolmas asunto kolmen vuoden sisällä ja jälleen täysin erityylinen. Lattiat ovat terrakotan väristä laattaa. Seinässä menee ruskea "koristelauta" lamppuineen. Ja melkein mikään seinä ei ole suora. Niinkuin täällä keskustassa asunnot tuppaavat olemaan, tämäkin asunto oli kalustettu. Joten otimme huonekalumme ja osan asunnon kalustoista (loput laitoimme varastoon) ja teimme sekoituksen. Koska olimme Suomesta lähtien ikävöineet tunnetta istua ja löhöillä sohvalla, josta todella tykkää (eikä millään aasialaisella kovalla puutuolilla), panostimme ja ostimme nahkasohvan. Ja siihen sisustus tyssäsikin... Ehkä siksi että matkustimme ensimmäisenä vuonna paljon, mutta myös siksi, että en enää tiennyt mitä sisustusta yrittäisin rakentaa taas tähän uuteen asuntoon - ja ostanko taas jotakin, josta en sittenkään lainkaan tykkää parin kuukauden kuluttua. Tai mikä ei missään nimessä toimi seuraavassa asunnossa.


Tässä on siis ollut yrityksiä ja erehdyksiä. Ja harmittaa, että täällä ei ole samanlaista kirpputoriverkostoa kuin lännessä. Tänä syksynä huomaan kuitenkin onneksi pienen toiveikkuuden nostavan päätään: on syntynyt uusi mielikuva siitä, mistä tykkään ja mistä en, mikä voi sopia tähän asuntoon ja mihin meillä riittää varat. Kun nyt olemme kerran asuneet tässä jo kaksi vuotta, nin kaipa sitä voi luottaa, että asumme tässä jatkossakin.... Joten mielenkiinnolla odotan, mitä tästä vielä kehkeytyy. Ennenkaikkea kaikessa tässä olen huomannut, että tyylini on muuttunut paljon siitä, mitä se oli joskus Suomessa... mutta että en ole kovin thailainen sisustaja ja tykkään kaupungin kerrostalotunnelmasta. Arkielämäni ei näytä siis ranta-bungalolta eikä Aasialaiselta sisustus- tai arkkitehtikirjalta. Kaiken lisäksi olen hullaantunut talon pyöreään muotoon, avariin ja korkeisiin huoneisiin ja LOFT-maiseen tunnelmaan.   
   
    

torstai 9. syyskuuta 2010

Ihanat pallot.

Yllätyin itsekin, kun tajusin, kuinka paljon olenkaan tykästynyt palloihin ja pyöreään kuosiin... ja kuinka paljon kodissamme on niitä. Neljä esimerkkiä:


1. Koko asuintalomme on pyöreä. Sellainen ylitsepaisunut donitsi (=keskeltä ontto). Myös keittiö ja kylpyhuoneet ovat malliltaan pyöreitä ja niissä on pyöreitä ikkunoita:


2. Sisustuspallot. Gotta love them!! Ensin halusin niille jonkun täydellisen pyöreän kulhon, mutta sitten päätin käyttää väliaikaisesti sydämenmuotoista puuvatia, ja nyt tykkäänkin siitä enkä enää etsi sitä vatia...


3. Olohuoneen lamppu. Voiko parempaa olla???


4. Marimekon Siirtolapuutarha-kupit. Tässä on varmaan turha mainita enää ääneen, että jos satun tykkäämään jostakin, voin raahata sen toiselta puolelta maapalloa hyvällä omallatunnolla piristämään arkeani? (Joku kutsuisi sitä turhamaisuudeksi, joku ehkä synnyinmaahan jumittumiseksi, minulle se on vaan minun arkeni ja elämäntapani - design joka miellyttää silmää.)



sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Lauantai-illan nachot.

Lauantai-illan kunniaksi menu oli meksikolainen:


nachoja
grillattua kanaa
guacamole
tomaattisalsa
mustapapudippi
kermaviili (ranskankerma?)

Koska normaalisti minä en ole meillä se, joka kokkaa näitä ruokia, oli päivä totaalinen testi. Kaikki maistui, mustapapudippiä ja papuruokia haluan vielä testailla kokemuksen kartuttamiseksi, mutta guacamolen ja tomaattisalsan reseptin uskallan varmasti suositella muillekin:






GUACAMOLE

Aineet:
4 avokadoa (täytyy tuntua pehmeiltä)
1 kypsä (luumu)tomaatti
1 limen mehu
pieni sipuli 
suolaa
valkosipulisuolaa
vastajauhettua mustapippuria

Tee:
1. Kuori avokadot kulhoon. Helpoiten se tapautuu niin, että otat veitsen ja leikkaat hedelmän ympäri pystysuunnassa viillon joka ulottuu keskellä olevaan kiveen. Sitten otat avokadon kämmenten väliin ja käännät, ja hups, puolikkaat irtoavat. Kiven saat kauniisti pois lyömällä siihen veitsen ja sitten vain nostamalla. Ja sitten on jäljellä kuorten kuoriminen, mutta kypsästä avokavosta kuoret kyllä irtoaa helposti.
2. Soseuta avokadot sauvasekoittimella. Tai jos tykkäät enemmän kökkäremäisestä, voit muussata ihan vaan haarukalla.
3. Lisää avokadojen joukkoon pieniksi pilkottu tomaatti, pieneksi hakattu sipuli ja vastapuristettu limen mehu.
4. Mausta makusi mukaan ja tarjoile heti. (Avokado mustuu helposti, joten jos tarjoilu odottaa, peitä kelmulla ja pidä jääkaapissa).


TOMAATTISALSA

Itsetehty tomaattisalsa on niiiiiiiiiiiin paljon parempaa ja raikkaampaa kuin kaupan valmiit soseet, joten se on varmasti kaiken pilkkomisen väärti! Me teemme aina tupla-annoksen,koska mieheni söisi kaiken vaikka yksin ;)

Aineet:
4 isoa, kypsää tomaattia
1 punasipuli hienonnettuna
2 valkosipulinkynttä
nippu tuoretta korianteria 
1 lime
1-2 jalapenopippuria (riippuu kuinka tulista haluat)
suolaa maun mukaan

Tee:
1. Halkaise tomaatit, poista keskikara ja siemenet. Pilko pieniksi kuutioiksi kulhoon.
2. Lisää punasipuli. Kuori ja purista joukkoon valkosipulinkynnet.
3. Hienonna korianterin lehdet vaivattomasti: laita lehdet lasiin (älä siis kovia varsiosia) ja leikkaa siksak saksilla... Lisää koranteriasilppua maun mukaan, ainakin 4 rkl.
4. Purista limemehu ja lisää tomaatteihin.
5. Poista jalapenoista kanta ja hienonna. Lisää sen mukaan, kuinka tulista haluat. Mausta sitten vielä lopuksi suolalla.
(Salsan voi tarjota heti tai antaa maustua jääkaapissa. Hyvää vielä seuraavanakin päivänä, mutta hieman vetisempää).

Ps. Nachot ovat parhaimmillaan, kun niitä on lämmittänyt hetken uunissa. Päälle voi myös ripotella ohuelti juustoraastetta sulamaan. Eli: grillaa kunnes juusto sulaa. 

lauantai 4. syyskuuta 2010

Lukukokemus: The Help. a novel.



En nimen perusteella osannut kyllä lainkaan aavistaa, mitä tuleman piti. Kathryn Stockett avaa kolmen naisen tarinan avulla lukijalle tien 60-luvun Missisippiin. - Siis niihin radikaaleihin vuosiin, kun ihminen meni avaruuteen, e-pillerit ja kaukosäädin keksittiin, J.F. Kennedy murhattiin ja Martin Luther King kokosi mustat marssimaan ihmisoikeuksiensa puolesta. Kirjan lukeminen ei ole synkkä poliittinen historiankatsanto, vaan inhimillinen, ihastuttavasti punottu tarina ihmisistä, joiden elämä ei ole niin yksioikoista. Kolmen naisen tarinat punoutuvat yhteen ja pikkukaupungissa kuohuu, kun he päättävät tehdä jotakin ennentekemätöntä. Tunteet, joita musta- ja valkoihoisten rotuerottelu saa aikaan, ovat pinnassa. Tarina siitä, kuinka me ihmiset olemme lopulta niin samanlaisia eikä meitä erottavia tekijöitä ole lopultakaan niin paljoa, kuin ajattelemme. Ihastuttava lukukokemus. Suosittelen!  

perjantai 3. syyskuuta 2010

Not My Day.

Kaikki alkoi jo eilen. Illalla alkoi pieni päänsärky ja koska en heti pysähtynyt lepäämään, se yltyi. Vielä aamulla herätessä olo tuntui heikolta ja epävarmalta. Mutta olin toiveikas - pitihän minun ainoastaan hakea uusi passi suurlähetystöstä ja sitten käydä immigrationissa vaihtamassa leimat siihen vanhasta passista, joten taatusti olisin kotona ennen lounasta. Mutta kun kymmeneltä aamulla olin perillä immigration-virastossa tajusin, että minua ennen jonossa oli 100. 


Kun klo 12.00 virastohenkilökunta meni lounastauolle ja kaikki pysähtyi tunniksi, oli minua ennen vielä jonossa yli viisikymentä. Kerroinko jo, että menin ensimmäistä kertaa elämässäni uudelleen ilmoittautumistiskille ja kysyin, laittoivatko he minut oikealle osastolle ja enkö voisi hoitaa hommaa muualla? (Kas kun en alkanut suunnittelemaan lahjontaa. haha)


Tänään en vaan ollut kärsivällisellä tuulella. Huomasin ärsyyntyväni jatkuvasti. Onneksi virkailija oli mukava - siis sitten kun lopulta pääsin hänelle asti, olin sittenkin unohtanut kopioida yhden leimasivun. No hän hymyili, ja odotti niin kauan, että lampsin rakennuksen toiseen päähän alakertaan ottamaan puuttuvan kopion (rakennus on uusi ja v-a-l-t-a-v-a). Koko prosessi siinä virastossa kesti siis lopulta yli viisi tuntia.


Paluumatka taksilla alkoi perjantain iltapäiväruuhkassa. En enää ollut toiveikas lainkaan, koska olin toisella puolella kaupunkia. Ja sitten jostakin syystä kuskini ajatteli, että loppumatka olisi soljuvampi muualla kuin tullitiellä. Väärin. Ja kun olin kotona vähän vaille viisi, huomasin unohtaneeni avaimet kotiin. Koska mieheni oli jossakin palaverissa, olin todella kiitollinen, että löysin vartijan, jolla oli pääsy vara-avainkaappiin.


Enkä kertonut puoliakaan. Hyvänä päivänä olisin hymähtänyt kaikelle. Tänään kaikki vaan tympäisi kertakaikkisesti. Onneksi edes keksin positiivisia asioita, kuten että mieheni kävi puolestani kaupassa, kun tajusimme, että en ehdi ikinä kotiin. Sitten kotona löysin kaapista vielä ihanaa lakritsi-teetä, joka on ehdoton suosikkini. Kun pääsin kotiin sentäs ennen sadetta, ehdin vielä istua sohvalla ja nauttia tee-hetkestä. Huonomminkin voisi olla?