torstai 26. heinäkuuta 2012

Lukukokemus: Love in the Time of Cholera

"Dr Urbino caught the parrot around the neck with a triumphant sight: ca y est. But he released him immediately because the ladder slipped from under his feet and for an instant he was suspended in air and then he realized that he had died without Communion, without time to repent of anything or to say goodbye to anyone, at seven minutes after four on Pentecost Sunday."

Kesälomaa on jäljellä pari päivää, ja eilen sain luettua loppuun tavoitteeni: Gabriel Garcia Marguezin klassikkoromaanin "Love in the Time of Cholera". Jälleen kerran jäin pohtimaan sitä, kuinka kirjallisuus on mielenkiintoinen asia: Koskaan matkustamatta Etelä-Amerikkaan ja ilman syvällisiä keskusteluja yhdenkään eteläamerikkalaisen kanssa, olen jälleen kokenut kulttuurimatkan ja uskon, että sen avulla myös hieman oppinut ymmärtämään enemmän latino-ajattelua. Ehkä. 

Joka tapauksessa Marguezin teksti oli kaunokirjallisesti erittäin kaunista eikä ole vaikea kuvitella, miksi hänet on palkittu Nobelilla. Kirja oli elämänmittainen, mutta yllätti kyllä kaikella tavalla joka käänteessä. Juuri, kun ajattelin, että tietäisin, mitä seuraavaksi pitäisi tapahtua, tapahtui jotakin ihan muuta. Ihan kuten usein oikeassakin elämässä. Se, mitä sanalla "love" milloinkin tarkoitetaan kirjassa, ei ehkä vastaa minun henkilökohtaisia määritelmiäni, mutta kirjailija osasi kyllä hyvin luoda uskottavat henkilöhahmot, jotka olivat uskollisia persoonilleen ja tavoissaan rakastaa. 

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Kanadan lintusaldo.

Amatööribongaajaksi olen oikeastaan aika tyytyväinen kesälomani lintusaldoon Kanadassa... varsinkin, kun en aikaisemmin tiennyt yhtään Pohjois-Amerikkalaista lintulajia nimeltä (siis sellaista, jota ei Suomessa esiinny - ja niitä on paljon)

Opin myös, että linnut luokitellaan lahkoiksi, joista eniten on varpuslintuja (eli laululintuja). Muita lahkoja on mm. tikkalinnut, päiväpetolinnut, haikaralinnut, hiirilinnut, kehrääjälinnut ja rantalinnut. Siis paljon. Laululintuja tunnistaessa alkaa äänitunnisteiden merkitys korostumaan, sillä erot ovat joskus pienet ja erilainen laulutapa on varmin keino erottaa lajit toisistaan. Muiden lahkojen linnut saattavat olla hyvinkin hiljaa taikka lähinnä huudella, joten tunnistus toimii eri tavalla. Esimerkiksi eri lokkien erottamiseksi toisistaan on vaan paras tukeutua kiikareihin. Onneksi elämä helpottui hetkellisesti huomattavasti, kun sain saaristoreissulle kiikarit lainaan ;)Suurin osa tunnistamistani linnuista on siis ei-laululintuja -suuria ja selkeitä.

2012 Kanadalistani Bristish Columbiasta on siis tässä:

1. North Western Crow
2. Canada Goose
3. Mallard
4. Rock Pigeon
5. Spotted Towhee
6. American Robin
7. Bald Eagle
8. Black Oystercatcher
9. White-crowned Sparrow
10. Red-winged Blackbird
11. Tree Swallow
12. Western Tanager
13. Park-eyed Junco
14. Steller`s Jay
15. Common Raven
16. House Sparrow
17. Caspian Tern
18. Glaucous-winged Gull
19. Osprey
20. Western Sandpiper
21. Anna`s Hummingbird
22. Barn Swallow
23. Brewer`s Blackbird
24. Turkey Vulture
25. Great Blue Heron
26. Black-capped Chickadee
27. Red-tailed Hawk
28. Ring-billed Gull

Kohta alkaa Suomi-lista....

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Silmäniloa.

Kirjakaupan seinä, torikoju ja pensas - arkiset asiat voi toteuttaa myös niin, 
että ne tuovat hyvää mieltä ympärilleen:




Telttailemassa.



Sade ropisee teltan kattoon. Ulkona välkkyvät salamat. 
Juuri ja juuri ehdimme suojaan rannalta, kun mereltä nousi myräkkä.
Makuupussin lämmössä silmät alkavat lurpsahtelemaan kiinni. 
Kesäyö saaressa.

Kuinka kauan siitä onkaan, kun olen viimeksi yöpynyt teltassa? Ehkä jopa 17 vuotta. Iäisyys. Miten olinkaan unohtanut sen, kuinka ihana on illalla käpertyä lämpimään makuupussiin, nukkua raikkaassa kesäyön viileydessä ja herätä aamulla suloiseen lintujen lauluun? Kuin askeleen lähempänä luontoa. - Tai ehkä juuri sitä.





keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Virstanpylväs.

Seitsemän vuotta sitten istuin tällä samalla tuolilla ja katselin ikkunasta avautuvaa vuoristomaisemaa. Se oli kesä juuri ennen muuttoa Aasiaan. En tajunnut sitä silloin, kun valmistelimme tätä matkaa. Ehkä siksi, että tuntuu, kuin siitä olisi aikaa toinen elämä.

Joistakin hetkistä muodostuu kuin itsestään virstanpylväitä elämäämme. Tilanne, tapahtumat tai ympäristö muovaavat meille tilan, jossa yhtäkkiä huomaamme reflektoivamme elämäämme - mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. 

Olen vieläkin sama minä, ja kuitenkin niin erilainen. Aasia on avannut ymmärrystäni erilaista tavoista elää, olla yksilö ja osa yhteisöä. Se on kuin intuitio, jota en vielä useinkaan osaa pukea sanoiksi, mutta kuulen sen hiljaisen kuiskauksen sisälläni. Monissa asioissa ei ole puhdasta mustaa ja valkoista. On monia värejä ja niiden erilaisia sävyjä. Erilaisia perspektiivejä. Erilaisia matkoja. Erilaisia tarinoita.

Seitsemän vuotta sitten olin vielä alle kolmikymppinen. Siis nuori aikuinen. Muistan vieläkin elävästi erään keskustelun ystäväni sohvalla. Olimme eri mieltä siitä, milloin keski-ikä alkaa. Koska aiheesta on olemassa monenlaisia eriäviä teorioita ja luokituksia, aiheesta virisi mielenkiintoinen keskustelu. Ja mikä sen helpompaa kuin analysida keski-ikää silloin, kun itse kokee olevansa vielä kaukana siitä maailmasta. Tosin minä olin se, joka kannatti keski-iän alkamista aiemmin: 35-vuotiaana. Ajattelin, ettei loputtomasti voi elää nuoruutta, ja että on loogista, että tietyt elämänkaareen kuuluvat kehitysvaiheet tiivistyvät elämän alussa ja lopussa, ja näin keski-ikä on pisin ikäjakso elämässä. 

Helppo sanoa silloin joskus, mutta kun itse huomasin lähestyväni keski-iän rajapyykkiä, teki mieli pakittaa ja vaihtaa mielipidettä. En tehnyt sitä sittenkään. Tajusin, ettei ole mitään vikaa olla 35-vuotias ja keski-ikäinen. Ei elämä tähän päättynyt - ainakaan jos vertaa elinvuosia jäljellä oleviin työvuosiin: 30 vuotta työelämää on vielä tässä vaiheessa verrattavissa toiseen elämään. Ja sitäpaitsi, ei minulla ole tarvetta näyttää 17-vuotiaalta, saati sitten olla cool 15-vuotiaiden silmissä. Huomaan, että ikuinen nuoruus ei ole tärkeysjärjestyksessäni listaykkösenä. On niin paljon muuta. 

Itse asiassa on helpottavaa olla keski-ikäinen (tosin tämän blokkauksen jälkeen en halua jatkuvasti viljellä tuota sanaa, koska se kalskahtaa niin paljon yleistyksiltä ja ennalta määritetyiltä rooli-odotuksilta, joihin minulla ei ole tarvetta samaistua). Minulla on jo jokin käsitys siitä, kuka olen suhteessa itseeni ja suhteessa ympäröivään maailmaan. Ei ole enää niin paljon epävarmuutta ja oman paikan löytämistä. Ja toisaalta on kasvanut ymmärrys siitä, että aina voin valinnoillani muuttaa suuntaa. Elämä ei ole kohtalo. Minä olen oman elämäni päähenkilö.

Uskon, että vuosien varrella minulle on kasvanut myös armollisuutta sekä itseäni että toisia kohtaan. Vielä ei ole valmista. Eikä epäonnistumiset katkaise matkantekoa. 

Aloitin tämän blogin keskellä yhtä tähänastisen elämäni vaikeinta jaksoa, suruprosessissa. Samaan aikaan (tai ehkä juuri surusta johtuen) huomasin, että en enää jaksanut sitä tunnetta, että koin Aasian kutistavan ja kaventavan minut ja minun elämäni yhteen rooliin, joka ei ainoastaan sisältänyt kasapäin ulkoa annettuja (joskus ristiriitaisia) rooliodotuksia vaan myös ties-minkälaisia-itseoikeutettuja-projisointeja vaikka muille jakaa. En kokenut sitä oikeutetuksi enkä halunnut siitä tunteesta kasvavan möykkyä sisimpääni. Enkä halunnut elää ulkoapäin määriteltyä elämää. Sana sanalta ja lause lauseelta halusin kovertaa itselleni tilan, jossa saan olla ja hengittää vapaasti. Tilan, jossa voin kohdata ja jakaa elämääni ystävieni (vanhojen ja sitten myös uusien) kanssa, niin ettei maantieteellinen välimatka pääsisi tekemään välimatkaa sydänten välille. Tilan, jossa voimme jakaa matkantekoa yhdessä. 

Aluksi pelkäsin, että suurempi avonaisuus sisältää myös suuremman riskin haavoittumiseen ja sille, että joku pettyy, kun en täytäkään jotakin odotusta. Mutta sitten tajusin, että minulla ei ole mitään todistettavaa kenellekään, ei selitettävää eikä anteeksipyydeltävää. Ainoastaan aitous ja läpinäkyvyys voi luoda pohjan sille, että oikeanlainen ymmärrys voi kasvaa ja laajeta. Liian paljon ihmiset elävät elämäänsä vastaten niihin odotuksiin, joita luulee joidenkin odottavan, mutta millä ei ole loppujenlopuksi mitään merkitystä.      

Niin, en vielä tiedä, millaista maisemaa katselen seuraavan seitsemän vuoden kuluttua. Eikä sillä ole itseasiassa merkitystäkään, sillä tärkeintä on tämä hetki, koska se on ainut asia, jonka voin tietää varmasti.

Kiitos matkaseurasta!

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Vuorten juurella.

Aurinko tuli viimein esiin ja saimme kesän. Yksitoista kuvaa täältä:

1. Bialetti pelastaa päivän silloin kun oma kahvinkeitin on tuhansien kilometrien päässä.

2. Coolein postilaatikko ikinä. Vielä hauskempaa on se, että pihassa on muitakin juttuja samaa teemaa. On aina hauska nähdä, kun jotkut "sisustaa" persoonallisesti...

3. & 4. Viikonlopun kokkaukset sujuivat Jamie Oliverin resepteillä. Miten siinä tulikaan sellainen olo, että Jamie tykkää kalan ja kinkun yhdistelmästä... kuten: 
turskaa ja pancettaa
kampasimpukoita ja prosciuttoa
lohta ja prosciuttoa

5. Kroketti kuuluu aurinkoiseen päivään.

6. Oranssi lanka, jonka löysin kirpputorilta 50 centillä, riitti juuri ja juuri virkkuutyöhöni. Näette sitten syksyllä työn valmiina...

7. Summer Road. Voisiko olla parempaa nimeä?

8. Vaahtokarkit nuotiolla.

9. Karhuvaara.

10. Vuoret ja lumihuiput.

11. White house = ihana viikonloppu.






 


maanantai 9. heinäkuuta 2012

Päivän inspiraatio: yrtit.


En malttanut olla perustamatta pientä keittiöpuutarhaa itselleni, ihan vaan sellaisen pikkuisen viiden viikon kokkailuja ajatellen. Hankin parvekkeelle ruukkuun timjamia, basilikaa, rosmariinia ja salviaa. Tuoreiden yrttien tuoksussa on jotakin ihanaa, kuin lupaus jostakin. 

Rosmariinia olenkin kokeillut jo lohen kanssa (täällä), timjamille ja basilikalle minulla ei ole ollut ikinä vaikeuksia keksiä käyttöä... mutta salvia: Mihin ihmeeseen sitä käytetään? --- Mieleen ei tule yhtään ruokalajia. Ja huvittavinta tässä on se, että juuri jostakin-niistä-lukemattomista-lentomatkalla-lukemistani-lehdistä valaistuin, että salvia on hyvä yrtti aloittelijalle... jaa, sanon minä. 

Vinkkejä?

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Ranskalainen tarte tatin.

Tällä omenapiirakalla on ainakin ihana nimi! Bongasin reseptin toukokuun Gloriasta, ja vaikka kuva ei näyttänyt kaikkein houkuttelevimmalta, niin pakkohan mun oli tätä testata, sillä reseptin oli antanut Ravintolapäivän perustajaryhmään kuuluva Olli Sirén. Päättelin, että jos kerran resepti kuuluu niin vannoutuneen kulinaristin kokoelmiin, sen on pakko olla hyvä. Ja ainakin tykkään omenoista! 

Ja kannatti kokeilla. Resepti on yksinkertainen ja piirakassa on ihana karamellimainen maku. Täydellistä tarjottavaa vielä lämpimänä vaniljajäätelön kera.

RANSKALAINEN TARTE TATIN

100 g kylmää voita
3 dl vehnäjauhoja
1 dl tomusokeria 
1 pieni muna

Täyte:
50 g voita
2 dl sokeria
4-5 granny smith omenaa

1- Valmista taikina: Leikkaa kylmä voi pieniksi paloiksi. Sekoita voi, jauhot ja sokeri nopeasti murumaiseksi seokseksi. Lisää taikinaan kevyesti vatkattu muna.

2- Tee täyte: Kuori omenat, poista siemenkodat ja leikkaa neljään osaan.

3- Sulata voi paistinpannussa (hakaisijaltaan 23-24cm, uuninkestävä) ja sirota sokeri joukkoon. Anna sokerin hieman ruskistua. Asettele omenalohkot leikkauspinta ylöspäin vieri viereen pannulle. 

4- Kuumenna seosta hiljalleen ja keitä, kunnes se on karamellimainen ja kullanruskea. Ota pois liedeltä ja anna omenoiden jäähtyä hieman.

5- Kauli taikinasta pannun reunat peittävä kansi, ja painele taikinareunat pannun sisään. Paista torttua 200 C 25-30 minuuttia.

6- Jotta kakku irtoaisi parhaiten anna sen jäähtyä hetki. Aseta pannun päälle iso vati ja keikauta kakku vadille.


Makoisia kesähetkiä!