Heräsin aamulla auringonvalon viekoittelevaan hyväilyyn kasvoillani. En avannut silmiäni vaan kuuntelin ulkoa kuuluvaa lintujen laulua ja ajattelin, että olen perillä.
En koskaan askarrellut itselleni aamukampaa (klik) ja jossakin vaiheessa tuli myös ne päivät, etten enää halunnut sanoa ääneen, miltä meidän lähtösuunnitelmat Japaniin vaikuttavat. Joka päivä kuitenkin vastasin kysyville. Lopultakin siinä kului noin puolitoista vuotta, jonka odotimme Suomessa Japanin rajojen avautumista ja viisumin myöntämistä. Tämä odotus ja välitilassa oleminen jää minulle varmasti päällimmäiseksi mieleen tästä maailmaa riepoitelleesta Covid-19 -pandemiasta.
Saavuimme Kiotoon sateisena torstai-iltana kuusi viikkoa sitten ja eilen muutimme tähän asuntoon. Olemme tehneet tähän kahden vuoden vuokrasopimuksen ja näin ollen tästä tulee se asunto, missä
tulemme asumaan pidempään kuin missään asunnossa Bangkokista muuttamisen jälkeen. Tästä asunnosta syntyy hiljalleen koti elettyjen päivien myötä. Tämä on se paikka, mistä lähden ja minne palaan. Toivon tämän kodin muistojen sisältävän paljon naurua, iloa ja ystävyyttä... mutta myös pohdintaa, uusiutumista sekä elämän suurten kysymysten totuudellista kohtaamista.
