maanantai 30. elokuuta 2010

Motivaatiotesti.

Viime viikonloppuna saimme mieheni kanssa hyvät naurut. Hän nimittäin laittoi minut tekemään motivaatiotestin. Testi määrittelee kahdeksan eri ihmistyyppiä ja kertoo, mikä kutakin auttaa motivoitumaan työhön/tavoitteeseen ja mikä puolestaan vähentää motivaatiota huomattavasti.... 


Suhtauduin testiin kyynisesti. Valitin jopa kesken testin kysymyksistä. Mutta sitten kun tulos paljastui, en voinut kuin myöntää testin osuneen nappiin: Minua motivoi vapaus suunnitella itse oma ajankäyttöni, selkeät rakenteet ja positiivinen palaute. Kaikista helpoiten motivaationi lössähtää, jos tavoitteet ovat epämääräiset, vastuuttomat työtoverit ja kyvyttömyys vaikuttaa omaan ajankäyttöön. Huh kuinka totta - heti pää alkoi surisemaan lukuisia muistoja....


Mutta sitten vasta nauru kirposi, kun mieheni kertoi hänen tuloksensa: Häntä motivoi ja työntää eteenpäin aito arvostus, mahdollisuus henkilökohtaiseen kasvuun, hauskat työtoverit, tiimityö ja uudet kokemukset. Motivaatio taas lössähtää eristäytyneisyydessä, jäykässä rutiinityössä, tiukoissa aikatauluissa, konfliktitilantessa ja ei-hyväksyvässä ilmapiirissä. Niin totta. Ja kuinka erilaisia olemmekaan! - Tällä taas selittyy moni juttu parisuhteen kiemuroissa ja arkikeskusteluihin saa enemmän ymmärrystä toista kohtaan ;) 

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Suruaika #2.

Minusta on ihmeellistä seurata, kuinka suru tekee kussakin persoonallista työtään. 
Se ehkä juuri tekeekin surevasta niin haavoittuvaisen ja käpertyneen: Suru penkoo alitajuntaa, se nostaa muistoja täysin suvereenisti itse haluamallaan tavalla, se tuo esiin tunteiden kirjon eikä tässä kaikessa kysy aikaa ja paikkaa. Esiin saattaa nousta jotain, mitä ei ollut tajunnutkaan. Myös saman perheen jäsenet voivat kokea surun aivan eri tavalla - onhan jokaisen persoona ja muistot ainutlaatuiset.

Tämän ymmärtäminen hiljentää ja saa pohtimaan entistä tarkemmin sitä, mitä surevalle laukoo. Kuka sitä sanoikaan, että tieto siitä, että toinen on läsnä ja hyväksyy sellaisenaan, on jo lohduttavaa. Kaikkea ei tarvitse kommentoida. 

Hautajaisaikana ja sen jälkeenkin minun oli tietyllä tavalla vaikea saada päähäni todella eläväksi yhtään selkeää muistikuvaa äidistä ja meidän yhdessä koetuista hetkistä. Tämä oli turhauttavaa, varsinkin kun mieheni pystyi muistelemaan ties mitä ja hänelle vielä muistot olivat mukavia. Minulla taas kaikki valvetilan ajatukset aina jotenkin lukkiutuivat siihen surun äärettömään ikävään ja epätoivoon (en nyt tiedä onko nämä lainkaan oikeita adjektiiveja, mutta ei se nyt iloistakaan surua ollut - enemmän todella surullista surua). Mutta sitten yllättäen näinkin paljon unia. Useana aamuna heräsin siihen, että olin nähnyt unta äidistä ja isästä puuhailemassa jotakin. Ja tämä oli enemmänkin "joskus silloin" eikä ihan lähihistoriassa. Ne unet oli lohduttavia, niistä oli mukava herätä. Vaikka tottakai tuli haikea olo, niin jotenkin mieli oli tyyni. Unimaailmassa pystyin johonkin mihin en muuten pystynyt. 

Yksi lähiomaisensa menettänyt totesi minulle ennen hautajaisia, että sitten hautajaisten jälkeen tulee jossakin vaiheessa aika, jolloin kaikki sisimmän paska paljastuu. Olen miettinyt tätä ilmaisua ja todennut, että hän varmaankin tarkoitti sitä, että suruun näyttää vääjäämättä kuuluvan prosessi, missä sitä käy läpi suhteen siihen ihmiseen, eletyt hetket, omat teot ja sanat jne. Sitä katuu sanottuja tai sanomattomia sanoja. Myös teot vaativat tilille. Kerran punnittu saattaa joutua uudelleen puntariin. Riippuen varmaankin niin omasta kuin vainajankin persoonasta sitä saattaa yllättyä niistä asioista, jotka nostavat syyllisyyden tunteet sisimmästä esiin. - - Ja se syyllisyys on pakko kohdata ja käsitellä, tai sitä kantaa taakkana sisimmässä ja se syö elämän voimavaroja.

Musta tuntuu, ettei monikaan sureva aina sano ääneen niitä syyllisyyden kipuja, joita hän sisimässään pohtii ja puntaroi. 

Tämä kaikki saakin minut tänään pohtimaan, että ehkä surevan tarvitsisi kuulla sekä itseltään että toisilta ihmisiltä ARMON SANOJA, kuten: 
Olit tarpeeksi. 
Teit, mitä siinä tilanteessa koit parhaaksi. 
Yritit parhaasi voimiesi ja mahdollisuuksiesi mukaan, enempää ei voi odottaa.
Armo yltää siihenkin - se on sinulle anteeksiannettu.

Jälkikäteen monta asiaa saattaa nähdä selkeämmin, viisaammin ja paremmin. Mutta jälkiviisautta eli kasvua ei olisi ikinä tullut, jos ei olisi jo elänyt ja kokenut sitä hetkeä, joka meni jo ohi. 

Mietin tätä kaikea silloinkin, kun luin jonkun blogista, että hän aloitti avioeron jälkeen uuden blogin ja samalla uuden elämän. Avioeroonkin kuuluu tietty surutyö läheisen ihmissuhteen rikkouduttua ja toiveiden kariuduttua. Pinnallisessa mielessä ymmärrän nuo blogin ilmaisut, mutta syvällisesti elämän tasolla en: Näen, että me olemme kuin puu. Kasvamme ja muutumme elämän myötä. Moni taimi näyttää varsin erilaiselta kuin täysikasvuinen puu. Eri vuosirenkaat saattavat olla erilaisia, ja joinakin vuosina haaverit jättävät arpia runkoomme. Samoin eri vuodenajat elämässämme saattavat muuttaa ulkomuotoamme paljonkin. Ja joskus meistä myös karsitaan oksia. Toisinaan paljonkin ja rungon torson täytyy kasvaa uudelleen. - - Kuitenkin olemme edelleen se sama puu. Itseään ja menneisyyttään ei pääse pakoon. Mutta siitä voi kasvaa - ja muuttua hyvinkin erilaiseksi.

Parasta on elää silloin, kun voi kohdata sisimpänsä aidosti ja tehdä rauhan itsensä kanssa.


Tomaatti-maissi-avokado-salaatti.

Meillä on alkuviikon ollut organisaation palavereja. Positiivista tässä kaikessa oli se, että maanantai-iltana kokoonnuimme meillä grillaamisen merkeissä ja vaikka itse sanonkin, meillä oli tosi mukava ilta. Oli tosi kiva nähdä kaikkia kesän jälkeen!


Koska koolla oli paljon ihmisiä (noin 20) oli hyvä sauma kokeilla uusia reseptejä. Illan menu oli seuraavanlainen:


hampurilaiset (+releet)
guacamole
perunasalaatti
coleslaw
tomaatti-maissi-avokado-salaatti
vihreä salaatti

Sitruuna-marenki-piiras
porkkanakakku
brownies

Joitakin ruokia pitänee testata uudelleen, ja esimerkiksi sitruuna-marenki-piiraan "täydellistä" reseptiä haluan vielä hakea, ennenkuin lukitsen sen... Katsotaan, koska tulee seuraava hyvä tilaisuus. Jokatapauksessa, kaikkien näiden kokeilujen keskellä totesin, että tykkään aika paljon tuosta tomaatti-jne. salaatista. Se on kivan raikas ja erilainen, ei liian raskas, ja sopii hyvin nimenomaan erilaisten grilliruokien kanssa. Tässä kuva ja resepti:

TOMAATTI-MAISSI-AVOKADO-SALAATTI

Aineet: (noin kuudelle lisäkesalaattina. Tämä on hyvin suurpiirteinen resepti)
2 keitettyä maissintähkää 
1,5 l kirsikkatomaatteja
1 avokado
3 ohutta, pientä kevätsipulia
2 limeä
3 rkl kasvisöljyä
vastajauhetua pippuria sekä suolaa maun mukaan

Tee:
1. Puolita tomaatit kulhoon.
2. Nosta varovasti kulhon reunalle/päälle maissi ja "fileeraa" veitsellä alaspäin niin että maissinjyvät tippuvat kulhoon. Mieti, millaisia paloja haluat salaattiisi.
3. Kuori, puolita ja viipaloi avokado salaattiin.
4. Pilko kevätsipulit ohuiksi siivuiksi ja lisää salaattiin.
5. Valmista salaatinkastike: Purista limemehu lasiin ja yhdistä siihen kasvisöljy. Mausta suolalla ja pippurilla. Sekoita salaatin joukkoon juuri ennen tarjoilua. 

PS. Katselin jokin aika sitten lentokoneessa leffan Julie & Julia ja kieltämättä mua inspiroi se, että J päätti kahlata koko keittokirjan läpi vuodessa ja tutustua ranskalaisen keittiön saloihin. Joten olen tässä alustavasti ajatellut, että josko edes kykenisin testaamaan yhden uuden reseptin joka viikko omista keittokirjoistani... luulisi siinä jotain oppivan. Ja kiinnostaa tietää, harrastaako kukaan muu senkaltaista testikeittiötä ja millaisilla kokemuksilla?



sunnuntai 22. elokuuta 2010

Hetkiä ja tunnelmia kesälomalta.

Purjehdus. 
Loman ensimmäisenä päivänä, vielä vähän "matkalla" pitkän lentomatkan jälkeen, oli parasta vaan olla veljien kanssa, grillata hampurilaisia ja käydä pikaisella purjehduksella. Saimmekin hetkessä kokea sekä auringonpaisteen että ukkossateen. Hassua, kuinka järvenselällä on niin omanlaistansa.

Turun saaristo.
Sinne haluan uudestaan! Vaikka kahdeksi viikoksi vaan nauttimaan saariston omasta leppoisasta tunnelmasta sekä luonnon  ja veden läheisyydestä. Tähän voisin vielä lisätä, että Suomi-matkailu on turhan ala-arvostettua.

Piknik.
Tämä kuva mun synttäripiknikiltä Näsijärven rannassa. Onneen ei tarvita paljoa. 

Kalajuhlat rapujen kera. 
Savusiikasalaatti, kaviaarileipäset, savustettu taimen.... You name it! Suomi on täynnä toinen toistaan loistavampia kalaruokia.

Venyvät illat.
Suomen kesän luksus on illat, jotka eivät lopu koskaan. Aina on valoisaa mennä vaikka kävelylle lammen rantaan, keskustella ystävien kanssa ja vaan olla ja nauttia kesän tuoksuista.

Tori.
Tässä tapauksessa enimmäkseen Tammelantori vei voiton aamukahveineen, kala-lounaineen, ja vihannes- ja marjamyyjinen. Aurinkoisena kesäpäivänä torin leppoista tunnelmaa ei voita mikään!



Meillä oli siis erittäin onnistunut kesäloma. Sää suosi meitä ja Suomi näytti parhaat puolensa. Kalaruokien lisäksi grillasimme ahkerasti veljien ja ystävien kanssa. Opettelin myös huvikseni pursottelemaan marenkeja... tosin sitä harjoittelua täytyy vielä jatkaa. Samoin luin kiitettävän pinon kirjoja, jotka eivät mitenkään liittyneet työhön. Aika kului nopeasti. Kivat ihmiset, joita emme ehtineet tavata, ja mukavat asiat, joita emme ennättäneet toteuttaa, ovat listaykkösenä ensi kesälomaa suunnitellessa. Vaikka työt alkoivatkin heti kotiin päästyämme, on    ollut hidasta saada itsensä orientoitumaan tähän elämään täällä 100%, mutta se vaan on hyvä merkki: juuri sitä varten lomat ovat. Ja juuri sitä tarvitsimme. 

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Torkkupeitto "KESÄ".





Mulla on siis työnalla perinteisellä isoäidin neliömallilla tehdyt torkkupeitot.... vuodenaikasarja, jossa jokainen vuodenaika saa oman nimikkopeitteensä. KESÄ valmistui Suomessa kesälomalla. Itse asiassa tänä kesänä lähinnä viimeistelin sitä, koska suurimmaksi osaksi olin virkannut sitä kaksi vuotta sitten kesällä, koska oltiin silloin koko kesä Suomessa äidin yhden akuutin sairaalajakson takia. Sairaalakäynneillä, puistonpenkillä, kotona sohvalla --ja oikeastaan missä vaan on helppo ottaa virkkuukoukku ja lankakerä esiin ja virkata pieniä neliöitä. Välietappeja syntyy koko ajan eikä tarvitse jännittää kuukausia, että alkaa hahmottaan kokonaisuutta...


KESÄ on sinisävyinen, koska lapsesta asti mulle on kesässä ollut yksi oleellisin elementti vesi. Suomen kesään ja järviin liittyy paljon muistoja ja tunnetta. Saatettiin käydä uimassa monta kertaa päivässä, en edes muista minkä ikäisenä opin uimaan - varhain se oli. Niin ja onhan mustikatkin sinisiä ;) Tämä kesä oli Suomessa yksi täydellisimmistä juuri siksi, että uitiin melkein joka päivä ja syötiin mielinmäärin tuoreita marjoja. 






Myös virkkaukseen liittyy paljon muistoja. (Perfektionisti)mummoni opetti mut virkkaamaan varmaan jo ennen kouluunmenoa. Itse vaan en todellakaan ole pikkutarkka vaan enemmänkin suurpiirteinen, ja ihmetellen ihastelenkin, kuinka mummo ei ikinä niuhottanut epätarkkuudestani, vain sain tehdä mitä huvitti ja millä langoilla tykkäsin. Virkkaaminen nousee siis rentouttavista muistoista, tekemisen olemattomasta pakosta. Virkkaaminen ja käsityöt yleensäkin edustavat jotakin kivaa puuhastelua, jossa tulee esiin oma kädenjälki.




lauantai 14. elokuuta 2010

Suruaika.

Etsin jotakin kuvaa Henryn koneelta ja törmäsin hautajaiskuviin. Ja taas suru pysäytti.


Itkin.


Laskin sormilla ja tajusin yhtäkkiä, että äidin kuolemasta on kohta kuusi kuukautta. Sehän on puoli vuotta.


Hautajaisten jälkeen sain pastoriltani Kirsi Klaudia-Kankaan kirjan "En enää laske tunteja", joka koostuu kirjoittajan päiväkirjamerkinnöistä yhden vuoden ajalta äidin poismentyä. Lukiessa sitä lohdutti havaita, että muillakin voi sisimmässä myllertää. Toisin kuin Kirsi, mulle ei tullut mieleenkään etsiä käsiini suru-aiheisia kirjoja. Pikemminkin olen välttänyt niitä. En nyt totaalisesti, mutta huomasin kesälläkin yhtä kirjaa lukiessa, että itkeminen väsyttää, ja joinakin päivinä se ei vaan ole ok. Jo ihan päänsärynkin takia. (Mulle tulee helposti itkemisestä migreeni.)
Yksi asia, jonka siitä Kirsin kirjasta painoin mieleeni, oli se, että kaikista aktiivisin surutyön vaihe kesti ikäänkuin sen yhden vuoden. Lohduttauduin sillä. Huomasin nimittäin itsessäni, että vaikka ulkoisesti mikään ei olisi muuttunut, koen, että "sisin tilani" on jotenkin pienempi. Ikäänkuin suru olisi vaan tullut ja vallannut osan mun sisintä tilaa. Olen pohtinut, että onkohan se samanlaista kuin masentuneella - henkiset voimavarat ei vaan riitä siihen mihin joskus. Olen siis antanut itselleni henkisesti luvan "olla" tämän vuoden.


Nyt olen siis "puolivälissä". Huvittaa, että toteankaan mitään tälläistä ääneen. Varsinkin, kun itsestäänselvästi olen joskus opiskellut kaikenlaista sielunhoitoon liittyen myös surutyön eri vaiheista, mutta tänä vuonna mua kaikki sellainen ei ole voinut vähempää kiinnostaa. Ei ole vaan huvittanut analysoida, järkeillä tai mitään muutakaan. Se ei muuta tilannetta eikä tuo ketään takaisin.


Yhdellä lauseella voisin tiivistää kokemukseni: Surua ei voi hallita. Se nousee pintaan silloin kuin sitä huvittaa, yllättäen, ja missä vaan. Eikä loogisesti. Esimerkiksi kesällä olin ihan turta kun kävin mummon, Vesan ja Henryn kanssa hautausmaalla. Mutta sitten jossakin Anttilassa, kun näin myytävänä "Mummola"-kylttejä, mua alkoi itkettämään, kun taas kerran tulin yllätetyksi niillä mahdollisuuksilla ja asioilla, jotka elämästä ovat kadonneet. Sosiaalisesti enemmän ok olisi mielestäni ollut itkeä siellä hautausmaalla.


Ensin ajattelin, että mun suru on totaalisesti mun privaattia aluetta. Miksi sitten bloggaan siitä nyt? Ehkä olen huomannut, että sisimpäni ei ole enää niin vereslihalla ja kestän taas olla. Ja samanaikaisesti olen tajunnut, että läheisen ihmisen kuoleman jälkeen elämä ei ole enää palaa siihen, mitä se oli. Tämä ei ole jokin tauko-momentti, mainoskatko, josta taas palataan leffaan. Jotakin on väistämättä muuttunut. Meidän perheessä. Elämässä. Traditioissa. Minussa. Jollakin tavalla olen väistämättä eri kuin olin silloin, kun isä ja äiti vielä olivat. - Niinpä voin yhtä hyvin kirjoittaa siitä, mitä koen. Tämä kaikki on osa minua nyt ja tulevaisuudessa.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

comfort food.

Amerikkalainen termi comfort food ei mielestäni istu hyvin suomenkielelle käännettynä lohturuokana, sillä se on muutakin kuin lohduttavaa... se voi olla nostalgista, kotonatehtyä tai lähikuppilassa nautittua, usein muistorikasta ja hyvistä raaka-aineista valmistettua. Jokatapauksessa sen syöminen antaa positiivisen tunnelatauksen. Ei siis suinkaan mitään neutraalia vatsantäytettä! Huomaan, että joitakin comfortfoodeja kannan lapsuudestan asti, toiset taasen ovat lunastaneet paikkansa aikuisiällä. Banaanileipä on yksi sellainen.


Koska tänään olin väsynyt, saamaton kaikin puolin ja ulkona satoi vettä, niin käperryin sohvalle ja luin dekkaria. Siinä sivussa leivoin banaanileivän - ja jo tuoksu oli kaiken sen minimaalisen vaivan arvoinen.


Mitä sitä muuta sanoisin kuin että välillä ihminen tarvitsee latautumispäiviä.


PS. Olisi kiva tietää toisten comfortfoodeista: mitä? milloin? mitä muistoja?

perjantai 6. elokuuta 2010

Lukukokemus: Donna Leon.

Vuosia luulin, etten oikeastaan piittaa dekkareista. Sitten sain työkaveriltani kasan "kierrätyspokkareita" ja niiden joukossa oli Donna Leonin kirja. Ihastuin. Dekkareissa on itseasiassa sitä jotakin - jotain, mikä kiehtoo ajatusmaailmaa. Donna Leonin kirjat lisäksi sijoittuvat Venetsiaan ja tuovat lähelle kiehtovan italialaisen elämänmenon. Petollista vaan, kun matkakuume Italiaan nousee....Nyt viimeksi luin Verikivet (suomentanut Otava, josta kuvakin). Suosittelen!