Mitä kesätalossa tapahtuikaan viime vuonna?

Viime kesä oli kesätalossa vauhdikas. Ensimmäisenä kesänä purimme alkuperäisiä pintoja näkyviin ja mietimme erilaisia pintaratkaisuja. Toisena kesänä keskityimme edelleenkin pohjatöihin ja raivasimme tilaa uudelle. Uudet vesiputket, pihapuiden kaataminen ja juurien kaivaminen eivät ehkä näy ulospäin talon historiaa tuntemattomille, mutta uusi pönttöuuni, keittiön valkoinen hirsiseinä sekä olohuoneen uudet sähköt tulevat muistuttamaan pizzantuoksuisesta kesästä 2018:

Uusi seikkailu: Kesätalo maalla.

Viime kesänä meille molemmille vahvistui tunne, että olemme tulleet elämänvaiheeseen, missä tarvitsemme uuden polun, jota astella. Käytännössä olemme eläneet reilut kymmenen vuotta elämää, jossa kolme mannerta vuorottelevat ja ainoa pysyvä asia on matkalaukku. 

Matkalaukkuun ei mahdu paljoa. 

Matkalaukku myös muistuttaa pakkaamisesta ja siitä, että tämä kaikki on väliaikaista. Nyt tarkkana - älä käsitä väärin. Nautimme arjestamme Aasiassa ja suurkaupungissa. Koemme olevamme juuri oikeassa paikassa ja elävämme elämää, mitä halusimme. 

Kyse oli enemmänkin elämän vastapainoista. 

Tänä keväänä sitten ostimme kesätalon. Se on vuonna 1939 rakennettu hirsirunkoinen talo. Suomessa. Heinäkuussa asetuimme taloon ja aloitimme tutustumisen... kesä meni vauhdikkaasti ja nyt vasta ehdimme pysähtymään ja keskustelemaan siitä, mitä oikeastaan tapahtui... Tänä aamuna, kun olimme ensin nukkuneet pitkään ja syöneet lauantain kunniaksi brunssin, istuimme alas, puhuimme kesän tapahtumista sekä kävimme läpi taloon liittyviä piirrustuksia ja suunnitelmia. 

Olemme vieläkin innoissamme. 

Ja kyllä meitä jännitti! 

Mutta tämä riski kannatti ottaa.  Tässä blogissa tulee varmasti olemaan juttua uudesta elämäntyylistämme #kesätalo. 

Juhlavuonna 5/40 Bangkokissa. 

Ikääntyvän ajatuksia merkkipäivänä.

Kulunut päivä on ollut kaikkea sitä rentoa-ja-mukavaa, uutta-ja-vanhaa, suolaista-ja-makeaa ...sitä mitä syntymäpäivän kuuluukin olla. Rauhallinen aamu ja brunssi Vancouverin yhdessä suosituimmista aamiaisravintoloista, Yolk'sissa. Kahvia ja kaupungista nautiskelua. Illalla vielä Bufalaan pizzalle. Simppeliä, kursailematonta ja silti suussa maistuu rakkaus ja kunnioitus hyvään ruokaan ja puhtaisiin raaka-aineisiin. Niin, siitä taidan tykätä juuri nyt: pois turha pönötys ja elämän esitys. Oleellista on olla tässä hetkessä ja nauttia juuri tästä päivästä sellaisena kuin se on. 

Syntymäpäivänä aina kysytään, "miltä nyt tuntuu?" Huomasin, että kysymys on varsin kinkkinen ja saattaa varomattoman kriittisen elämäntarkastelijan helposti loukkuun: Sitä alkaa mitata itseään, miettiä omia saavutuksiaan ja (epä)onnistumisiaan. Mutta vaikka syntymäpäivä onkin yksi merkkipaaluista elämänkaaressa, niin sen tarkoitus ei kuitenkaan pitäisi olla mittauspaikka siinä mielessä, että silloin mitattaisiin elämässä onnistumisia ja arvioitaisiin tuloksia... vaan pikemminkin mittari ja merkkipaalu asettaen kiinnepisteen siihen kohtaan niin että siitä voi tarkastella elettyä elämää taaksepäin ja sitä mihin on tultu. Usein elämä vie arvaamattomia teitä ja maisemat ja kulku ihmetyttävät kulkijaa. Sitä suunnittelee monenlaista ja suunnitelmat muuttuvat matkan varrella monestakin syystä. Ajattelin tänään, että syntymäpäivän pitäisi olla kaikista päivistä juuri se päivä, jolloin iloitaan ja juhlitaan elämän lahjaa. Se riittää. Elämä on itsessään äärettömän arvokas. 

Kuluneen viikon aikana olen kyllä muuten elänyt ajatusmaailmassani varsin syvissä vesissä (positiivisessa mielessä). Se tapahtui sattumalta. Olimme lähdössä maalle vuoristoon ja näin kirjahyllyssä erään elämänkerran, josta olen nähnyt aiemmin mainoksia ja ajatellut, että se olisi jossakin vaiheessa mielenkiintoista lukea. Kirja oli Eric Metaxasin "BONHOEFFER. PASTOR, MARTYR, PROPHET, SPY". Wow. Mitä siihen voi sanoa, kun yhtäkkiä tajuaa lukevansa elämänkertaa henkilöstä, joka teloitettin natsien toimesta 39-vuotiaana? Minun iässäni. Väistämättäkin siitä tulee referenssipiste omaan elämään, vaikka en tietenkään kuvittele, että minulla olisi mitään yhtenevää vertailukohtaa henkilöön, joka edustaa eri sukupuolta (mies), eri kansallisuutta (saksalainen), eri aikakautta (1900-luvun alku) ja eri yhteiskuntaluokkaa (Dietrich kuului Keski-Euroopan eliittiperheisiin). Vaikea kuvitella, kuinka epätodellista oli elää natsien valtaannousun jälkeen Saksassa ja yrittää ymmärtää, mitä on tapahtumassa ja miten elää kaiken sen kanssa mitä joutuu kokemaan. Bonhoeffer taisteli teologina ja pastorina ennenkaikkea uskonvapauden ja ihmisarvon puolesta. Ne teemat haastavat edelleenkin. Ja niistä syntyy vertailupisteet. Ja se laittaa miettimään omaa elämää. Sitä toivoisi omaavansa edes hitusen viisautta, jotta osaisi arvioida oikein historiallisen tilanteen... ja rohkea, jotta uskaltaisi toimia sen puolesta, minkä kokee omantuntonsa ja Jumalansa edessä oikeaksi. Monisatasivuisesta kirjasta voisi olla sanottavaa paljonkin, mutta päätin jakaa teille siteerauksen Niemöllerin kuuluisista sanoista (hän vietti kahdeksan vuotta vankilassa sodan aikana Hitlerin henkilökohtaisena vankina):

"First they came for the Socialists, and I did not speak out -

because I was not a Socialist.

Then they came for the Trade Unionists, and I did not speak out -

because I was not a Trade Unionists.

Then they came for the Jews, and I did not speak out - 

because I was not a Jew.

And then they came for me -

and there was no one left to speak for me."

Niemöllerin sanat puhuttelevat, koska usein älähdämme vasta sitten, kun joku astuu meidän varpaillemme. Juuri sorretut ovat meille usein näkymättömiä, koska emme jaa heidän arkeaan. Festinalente kuvaa minulle hidasta kiirehtimistä ja elämän kohtaamista aidosti ja pelottomasti. Siihen kuuluu itseoikeutetusti ilo ja elämän hyvistä asioista nauttiminen, mutta toivoisin, että oman nautinnon varmistaminen ei olisi minun elämäni punainen lanka. Toivoisin tämän merkkipaalun kohdalla, että vielä rohkeammin uskaltaisin kohdata ihmiset aidosti, kuulla heidän tarinansa ja avata mahdollisuuden heidän äänelleen tulla kuulluksi aitoina ja kauniina, todellisina. 

Vintage-neuletakki vauvalle.

Täällä jaoin teille ohjeen aina-oikein-neulottuun vauvan neuletakkiin. Neuloin toisenkin, sillä minusta tuli vielä tyttövauvankin täti tänä talvena. Tämä Vintage-malli on kiva ja lämmittää mukavasti kylminä talvipäivinä!

Vielä kerran: Jhumpa Lahiri.

Kuva: www.randomhouse.com

Tämä kulunut syksy on muodostanut kirjallisuuden kannalta jokseenkin erikoisen yhtälön. Huomasin nimittäin alkusyksystä, että olin kesällä kääntynyt täysin dekkareiden maailmaan ja tv-sarjoistakin katselin vain salapoliisisarjoja. Syykin oli melko selkeä: niiden maailmaan uppoaa nopeasti ja ajatukset katkeavat... stressi unohtuu kun jännittävä tarina tempaa mukaansa.

Lokakuussa kuitenkin totesin, että kenties sieluni tarvitsee muutakin kuin murhamysteerejä. Ostin Intiasta jo-tutuksi-tulleen Jhumpa Lahirin kirjoja. Jhumpa on amerikkalainen, jolla on intialaiset juuret. Hän kirjoittaa bengaleiden tarinoita siirtolaisuudesta Englantiin ja Amerikkaan, sopeutumisesta ja sukupolvien välisistä jännitteistä uuteen maahan integroituessa. Vuorovaikutuksesta vanhan ja uuden maailman välillä. Ihmisyydestä ja oman identiteetin muotoutumisesta eri elämänvaiheissa uudessa maassa. Yhtä monta tarinaa ja tapaa elää kuin on muuttajaakin.

Minusta on kiehtovaa lukea tarinoita, joissa ihmisen elämänkaareen punoutuvat eri kulttuurit. Jhumpan tarinoissa kudos eri kerroksineen tulee mielenkiintoisella tavalla esiin. Olemme ihmisinä niin samanlaisia taustasta huolimatta ja uskomattoman sopeutumiskykyisiä uuteen kulttuuriin ja uusiin tapoihin. Ja samanaikaisesti lapsuuden kulttuuri ja tausta painaa sisimpäämme elämänmittaiset muotit, arvot ja maailmankuvan, joiden kanssa käymme vuoropuhelua vanhuuteen asti, läpi elämänkaaren. Usein tämä puoli jää meiltä pimentoon ja se onkin vaikea sanoittaa: Miten sanoittaa sisäistä mielenmaailmaasi henkilölle, joka ei ole koskaan joutunut läpikäymään kahden kulttuurin välistä vuoropuhelua? Enkä tarkoita tässä turistimatkoja ja ah-niin-kaunista-ja-selkeää-postikorttimaisemakulttuuria.

Kirjoissa nousee selkeästi esiin toiseen maahan muuttaneen henkilön uuden identiteetin ja kansalaisuuden muotoutuminen - sama asia, mikä näyttää puhututtavan suomalaisia tänä syksynä ja erityisesti itsenäisyyspäivänä. Minusta on hämmentävää lukea suomalaista keskustelua ja huomata, että moni laittaa sellaiset kriteerit sille, kuka voi olla oikea suomalainen, että en rehellisesti uskoisi edes karjalaisten päässeen seulasta läpi, jos viime sodanaikainen siirtolaisuus tapahtuisi uudelleen. Kansalaisuus on ollut ja näyttää olevan pitkälle tahdon päätös aikoina, kun ihmiset ja kansat liikkuvat. Myös silloin, kun suomalaiset ovat liikkuneet toisiin maihin - mitä tapahtuu jatkuvasti, joillain vuosikymmenillä jopa massaliikkeinä.

 Myös minä olen käynyt kuluneen syksyn aikana jatkuvaa sisäistä (ja joskus äänekästäkin) vuoropuhelua  kulttuureihin liittyen. Bangkokiin muuttaminen takaisin oli kohtuullisen helppoa - koen olevani suhteellisen tasapainossa thailaisen kulttuurin kanssa. Ei niin että olisin siinä mestari, mutta tunnistan mitä ymmärrän ja missä ymmärrykseni loppuu... ja mikä tärkeintä: osaan suurimmaksi osaksi asettaa itseni ja toimintani sen mukaan. Siis oma sisimpäni on tasapainossa tilanteen suhteen. Mutta... olen tunnistanut itsessäni selvästi kulttuuristressin piirteitä suhteessa Etelä-Aasialaiseen kulttuuriin. Kaakkois-Aasialaisessa kulttuurissa on ominaista tietynlainen pehmeys ja suoran konfortaation välttäminen, jonka koen puuttuvan Etelä-Aasiasta. Huomaan, etten osaa varautua ihmisten toimintatapoihin ja joudun työstämään valtavasti sitä, mitä merkityksiä annan millekin keskustelulle tai tapahtumalle.

Jhumpa Lahirin kirjat eivät ole olleet mitenkään lääke kulttuuristressiini eikä hänen tarinoidensa maailma edes kohtaa edes sen maailman kanssa, minkä kohtaamista ja tapoja joudun tällä hetkellä työstämään itseni kanssa. Yhtymäkohta ilman yhtymäkohtaa? Tyypillistä elämää, missä tarinat ja pohdinnat punoutuvat sikinsokin erilaisina punoksina omina kudoksinaan, kunnes ne yhtäkkiä yllätyksellisesti saattavat kohdata ja luoda uuden merkityksen. Tiedätkö mitä tarkoitan? Onko sinulle koskaan käynyt mitään vastaavaa?

Jhumpa Lahirin tuotantoa:
Interpreter of Maledives
The Namesake
Unaccustomed Earth
The Lowland

Lukukokemuksena Tove Janssonin elämänkerta.

Tuula Karjalaisen kirjoittamaa elämänkertaa Tove Janssonista on pakko kehua. Kirja on tehty vahvalla taidehistorioitsijan ammattitaidolla ja Karjalainen on osannut hienosti sekä Toven personaa että perhettä kunnoittaen nivoa hänen tärkeimmät työnsä osaksi hänen elämänvaiheitaan ja Suomen mullistuksellista 1900-lukua. Hän ei myöskään lankea siihen ansaan, että tulkitsisi liikaa ja analysoisi erilaisia viestejä sinne missä niitä ei ole (kuten yllättävän usein tehdään). Suosittelenkin kirjaa myös niille, jotka eivät niin muumeista piittaa, sillä se avaa mielenkiintoisen näkökulman yhden henkilön ja hänen lähipiirinsä kautta Suomen ja Euroopan historiallisiin tapahtumiin, kuten maailmansotiin. Minä ainakin huomasin kirjaa lukiessani miettiväni, miten minun isovanhempani ja sukuni elivät samoina vuosikymmeninä ja kokivat erilaiset yhteiskunnalliset tilanteet. Samoin löysin Tovesta uusia puolia tutustuessani nykyisin vähemmälle huomiolle jääneisiin, 1930-1940-lukujen lehtien kansikuvituksiin, joiden sanoma on todella rohkeasti pasifismin puolesta kantaa ottava tiukkana sensuurin aikakautena. 

Viime vuonna Tove Janssonin syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta ja Ateneumissa oli Tuula Karjalaisen kuratoima juhlanäyttely. Mikäli satuit näkemään sen, tuo kirjan lukeminen lisää syvyyttä näyttelyn antiin. Ja vaikka et olisikaan nähnyt näyttelyä, on itse kirja täynnä kuvia ja sitaatteja Toven tuotannosta eri aikakausilta mitä erilaisimmista aihepiireistä - ja kirja jopa itsessään on mielestäni esteettinen kokemus (kiitos ulkoasusta ja taitosta Timo Nummiselle). 

Moni tuntee Tove Janssonin (1914-2001) muumeista, mutta tämä monilahjakkuus oli paljon muutakin - kuvataiteilija, kirjailija, kuvittaja, käsikirjoittaja, laulujen sanoittaja jne. Hänen elämänmottonsa oli "Tee työtä ja rakasta" - siinä järjestyksessä. Aikakausina, jolloin taiteen haluttiin sisältävän opetuksellisista ja poliittisista agendaa, hän halusi tehdä taidetta taiteen vuoksi. Eikä hän erotellut tuotantoaan vahvasti vain-aikuisille-tai-vain lapsille- akselilla. Hän etsi ja eli oman luovuutensa ehdoilla, etsi hohtoa, jota ilman ei ollut mitään. Uskon, että tämä on ollut hänen työnsä menestyksen pääsalaisuus - syy, miksi niin monet ovat rakastuneet hänen töihinsä. Ne ovat aitoja. Ja ne ovat syntyneet aidoista tunteista ja tilanteista käsitellen myöskin elämän pelottavia ja kipeitä asioita, kuitenkin taiteen luovan vapauden keinoin. Esimerkiksi toisen maailmansodan loputonta kuolemanpelkoa ja dramaattisia tuhoja vasten (kuten atomipommi ja maailmanlopun mahdollisuuden konkretisoituminen) ei ole lainkaan kummallista, miksi noista kokemuksista on syntynyt muumikirjoja, joissa on suurtuhoja. Ne olivat siihen aikaan monen ihmisen jakamia tunnetiloja.  

Kuitenkin hienointa taiteessa on mielestäni sen monikerroksisuus. Taiteilijalla itsellään voi olla erilaisia syntylähteitä aiheille ja hänellä on vapaus sekoittaa faktat ja illuusio suloiseksi sekamelskaksi ja luoda oma tuotoksensa... mutta samassa hetkessä kun taiteilija luovuttaa teoksensa "yleisölle", hän menettää otteensa siihen. Jokaisella on oikeus lähestyä taideteosta (oli se sitten kirja, musiikkia tai kuvataidetta) omista lähtökohdistaan ja antaa sille omia merkityksiään. Yhtä oikeaa tarinaa, merkitystä ta tulkintaa ei ole. Tärkeintä on vapaus. Vapaudesta käsin voimme taiteen avulla käsitellä myös siitä tunteita ja kokemuksia, joille ei löydy sanoja. Eläköön siis vapaus ja luovuus!

Siellä missä aurinko paistaa.

Olemme lomalla. Tällä kertaa loma kuluu matkalla, vaihtuvissa maisemissa, uusissa elämyksissä. Samanaikaisesti on todettava ääneen ennenkin niin tutuksi tullut fakta siitä, että ihminen ei muutu siirtyessään maasta toiseen. Eikä matkailu ole matkailua omasta itsestä pois. Pikemminkin voisi todeta, että kun lähtee oman arkensa hyörinästä toiseen ympäristöön, pysähtyy ulkoinen häly niin että oman sisimmän äänille jää enemmän tilaa tulla kuuluviin. Yön unet muistaa pitkillä, hiljaisilla aamiaisilla. Ja kun tuhannet vaatimukset eivät paina päivän mittaan mieltä, on aikaa työstää omia keskeneräisiä ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Näytän siis olevan myös matkalla omaan sisimpään - tosin päämäärä ei ole kovin selkeä, eikä valmista tarvitse tullakaan, sillä tarina on vielä kesken.

Olemme siis ajaneet läpi Ruotsin, Tanskan ja Saksan... päätyen Etelä-Ranskaan. I Love It!

Päivän inspiraatio: Sykemittari.

Kukapa olisi uskonut, että bloggaan urheilukelloista? Niin se vaan tänään on, että minua inspiroi eniten urheilukelloni. Se on SUUNTO. Jep, kaikista urheilukelloista se melkein yksinkertaisin malli (M2)... mutta siis aivan täydellinen minulle juuri nyt. 

Kelloon päivitettiin ensin minusta kaikki perustieto, kuten paino, pituus ja ikä. Ja sitten urheillessa saan seurata reaaliaikaisesti syketasoani. En siis enää liiku MuTu-tuntumalla, vaan tiedän oikeasti, kuinka liikkumiseni edistyy. Sitten vielä urheilusuorituksen jälkeen tsekkaan, kuinka monta minuuttia urheilin milläkin syketasolla. 

Suosittelen. Ja suosittelen nimenomaan omalla tasolla ja tavoitteilla kuntoilua. Niin että tulee hyvä mieli.   Itse olen jonkin aikaa laiminlyönyt kuntoilun, mutta en enää. Ja tuntuu hyvältä.

Iloista lauantai-iltaa kaikille!

Ruusu tälle päivälle.

Tänään on viimeinen päivä asunnossa, jossa olemme asuneet 5 1/2 vuotta. Tämä aika pyöreässä funkkistalossa ansaitsee ruusun.

Yksi blogi, jota seuraan inspiroivan tunnelman vuoksi, on SANCTUARY (yllä oleva kuva myös lainattu sieltä). Viimeisimmässä blokkauksessa oli inspiroiva kirjoitus. Siinä puetaan mielestäni todella hyvin sanoiksi luomisen tuska, sisäisen inspiraation tuoma jännite ja tunteiden vyöry. Ja ihanasti rohkaistaan keskittymään hetki kerrallaan siihen mikä on hyvää ja kaivertamaan arjesta aikaa oman luovuuden työstämiselle. Rakkaudesta käsin. 

Otan tämän rohkaisuksi tälle vuodelle:

"Over the past years I’ve gone through stages of total frustration, 

desperately yearning for something more, 

a deeper creative outlet - 

then getting frustrated over being frustrated… 

Last year I decided to devote a journal to my creative pursuits

and where I hoped these would lead. 

At that point I made a promise to myself 

never to write anything down between those black covers 

if it was coming from a place of despair. 

I began to make sure that this thing that I loved so much 

would not be tainted 

with frustration, comparison, anything negative, 

but should be cherished, nourished and nurtured. 

And that’s when something quiet but certain began to take room. 

A lightness about things and a restful knowledge 

that any aspirations would move on at their own pace, 

unforced, when the time is ripe.

So much is going through my head right now,

but in essence I guess I wanted to encourage 

anyone else who perhaps recognises 

this struggle and joy and frustration in themselves 

to keep nudging, cherishing and honing that thing 

that makes you happy inside, whatever it may be. 

To keep every sense wide open 

to the bigger or smaller opportunities

and take hold of those threads of hope 

that life throws your way. 

And to consciously carve that space to do what you love. 

The next year and a half are glistening in front of me,  

and whatever may or may not happen after that 

remains a mystery.  

But walking that path that's in tune with one's heart 

is as good as it gets."

Uusi vuosi: Tervetuloa!

Kuten moni teistä jo tietääkin, kuuluu minun vuodenvaihteen traditioihini kuluneen vuoden reflektointi ja mielen suuntaaminen tulevaan vuoteen. Tavoitteena välttää kohtalonomainen ajautuminen. Tietoisesti käännän uuden sivun Elämäni Kirjassa. Toiveena uudistumista, iloa ja virkeätä mieltä. 

Toisinaan sorrun yli-optimistisiin uudenvuodenpäätöksiin, jotka eivät kohtaa arkea, vaan jäävät leijailemaan jonnekin haave-elämän sfääreihin. Tosin en ole täysin niitäkään vastaan: kaikenlaiset haaveet, lupaukset ja pohdinnat saattavat olla osa prosessia... osa sitä käännöstä, joka muuttaa sitä tapaa, jolla tapaamme taapertaa päivästä toiseen. 

Niin, en usko liian äkkijyrkkiin kurveihin. Elämä on enemmänkin loivaa purjehtimista. Luovimista myötä- ja vastatuulessa. 

Mutta mikään elämässä ei muutu, ellei jokapäiväisessä arjessa muutu jokin. Pieniä valintoja toistuvasti. Hyvien tapojen kasvattamista, huonoista tavoista poiskasvamista. Leo Buscaglia on harvinaisen oikeassa sanoessaan: "Life lived for tomorrow will always be just a day away from being realized."

Viime vuonna taisin olla fiksu. Asetin itselleni vain kaksi tavoitetta. Sellaista lyhyttä, helposti muistettavaa. Ne ovatkin olleet usein ajatuksissani menneen vuoden aikana... ja koen ne edelleen niin ajankohtaisiksi elämäni suhteen, että otan ne navikointimerkeikseni myös vuodelle 2014:

1. Haluan kasvaa ja kehittyä siinä tavassa, miten odotan ja miten kestän arjen ja elämän keskeneräisyyttä.

2. Kaikessa haluan yksinkertaistaa asioita: "Make it Simple" (...And keep it that way!)

...ja kuin jatkona edellisille, otan kolmanneksi karttamerkiksi Filippiläiskirjeen 4:8

3. Kaikki mikä on totta, mikä kunnioitettavaa ja oikeaa, mikä puhdasta, rakastettavaa ja hyvältä kuulostavaa, jos on jokin hyve ja jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa.

Näillä mennään. Ja uskon, että ensi vuodesta tulee mahtava... ja tiedän, että siitä tulee totaalisen erilainen pitkään aikaan, mielenkiintoinen ja haastava monin tavoin!

Hyvää uutta vuotta 2014 Sinulle!!

Ajatuksia perheestä.

Tämän viikon osalta päänsärkypäiväkirjaan voisi kirjata ylös kaikenkattavan yhteenvedon: joka päivä aamusta alkaen. Joskus elämä on. Täällä myös yhä sataa, vaikka sateiden pitäisi jo oikeasti alkaa olla ohi. Mutta jos ajattelee arjen positiivisia puolia, niin tällä hetkellä iltoihin tuo inspiraatiota keskeneräiset käsityöprokkikset, joita en kyllä valitettavasti voi julkaista, koska ne on menossa joulupaketteihin... ehkä sitten joulun jälkeen kokoan kollaasin. Joten tässä ei auta muu kuin julkaista ajatuksia perheestä. 

Olen nimittäin miettinyt perhe-käsityksiä kesästä alkaen. Oikeastaan siitä lähtien, kun törmäsin pitkäaikaiseen ystävääni ja kävimme pienimuotoisen kuulumistenvaihto-keskustelun. Tiivistetysti keskustelu meni niin, että kysyin, mitä heille kuuluu. Tähän ystäväni vastasi, että heille kuuluu hyvää... ja että heitä on nykyisin neljä, kun heille tuli pitkäaikaisia sijaislapsia. Hän myös jakoi kokemuksensa, kun eräs iloinen ihminen oli onnitellut heitä tässä taannoin tyyliin: "kiva kun tekin olette vihdoinkin perhe." ...johon ystäväni oli vastannut: "Olemmehan me olleet perhe aiemminkin, nyt meitä on vaan enemmän."

--Tässä keskustelussa taisi kohdata kaksi hieman erilaista perhekäsitystä. Eikä toisen onnittelutoivotus tainnut mennä ihan putkeen sekään.

Niin. Mikä tekee ihmisen perheelliseksi?

Silloin kun synnymme, on meillä kaikilla perhe ja me olemme osa jotakin perhettä. Olen siis pohtinut sitä, että onko tällä perheellä jokin "parasta ennen -päiväys", milloin sitä ei enää ole tai siihen liittyvät suhteet eivät enää velvoita?

Silloin kun ihminen avioituu ja elää parisuhteessa, niin onko se perhe? Vai tarvitaanko perheeseen lapset? Vielä tarkentava kysymys: Jos lapset ovat perheen ehto, onko lapsilla myös "parasta ennen -päiväys" vai onko lapsi aina lapsi ja osa vanhempiensa perhettä kuuskymppisenäkin? Vai eikö enää puhuta perheestä jonkun tietyn rajapyykin jälkeen? Entä onko perhesuhteissa sisaruus yhtä määrittelevä suhde kuin vanhemmuus?

Länsimaalainen maailmansotien jälkeinen ydinperhemalli taitaa olla se kompaktein yksikkö. Vai mitä luulee tämän blogin lukijakunta: Mikä määrittelee perheen? Kuka kuuluu sinun perheeseesi? 

Miehen synttäriresepti.

Mistä on hyvät syntymäpäivät tehty?

Siihen on varmaan olemassa monta reseptiä. Tarkoitan siis että niin monta reseptiä kuin on ihmistä tai mielialaa...

Aihe on meilläpäin edelleen ajankohtainen, sillä Henry täytti 32-vee viime perjantaina (Hiphei Hurraa! töttöröröö!!!) No, totuus on se, että viime viikon kuulluin lause meidän huushollissa on ollut tämä:

 "On niin kiva olla Bangkokissa. Onneksi voi vaan olla. 

Onneksi nyt on aikaa olla kotona ja tehdä Bangkok-juttuja kiireettä."

Eli todellisuudessa meidän viimekuukautiset matkustelut sinne-ja-tänne-ja-vielä-tuonne ovat päättyneet ja olemme yrittäneet kokoilla itsellemme sitä kuuluisaa arkea. Ja sekin on vielä hieman hakusessa. Puhumattakaan siitä, että töissä on valtavia projekteja meneillään. Suomeksi sanottuna tämä kaikki tarkoittaa sitä, että päivät venyy ja olo on kuin jonglöörillä, joka yrittää taitavasti pitää monta palloa ilmassa niin, että nappaa juuri putoamaisillaan olevan pallon vasta juuri ennen lattiaa ja heittää takaisin kierrokselle vain huomatakseen, että takaisinhan se sieltä tulee - ja jopa melko pian. Mieli on kyllä virkeä ja melkein sitä suunnittelisi ja lupaisi yhtä-sun-toista, mutta sitten ei vuorokausi riitäkään...

Kaiken suunnittelun (siis oliko sitä?) jälkeen päätimme sitten ottaa viikonlopun rennosti (lukuunottamatta töitä). Vaikka välillä meinasi jo iskeä epäilys, että saako näin kiireiset mitään kohokohtaa aikaiseksi, niin löytyihän siihen synttäriin resepti sittenkin:

MIEHEN SYNTYMÄPÄIVÄRESEPTI a'la 2012:

*

Italialainen illallinen Limencellossa

*

Shoppailukierros ja uusien housujen osto (x2)

*

Uusi Hajuvesi: Burberry Weekend

*

Sunnuntain kahvihetki Dean & Delucassa

* 

Leffassa uusin Bondi: SKYFALL 

*

Virstanpylväs.

Seitsemän vuotta sitten istuin tällä samalla tuolilla ja katselin ikkunasta avautuvaa vuoristomaisemaa. Se oli kesä juuri ennen muuttoa Aasiaan. En tajunnut sitä silloin, kun valmistelimme tätä matkaa. Ehkä siksi, että tuntuu, kuin siitä olisi aikaa toinen elämä.

Joistakin hetkistä muodostuu kuin itsestään virstanpylväitä elämäämme. Tilanne, tapahtumat tai ympäristö muovaavat meille tilan, jossa yhtäkkiä huomaamme reflektoivamme elämäämme - mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. 

Olen vieläkin sama minä, ja kuitenkin niin erilainen. Aasia on avannut ymmärrystäni erilaista tavoista elää, olla yksilö ja osa yhteisöä. Se on kuin intuitio, jota en vielä useinkaan osaa pukea sanoiksi, mutta kuulen sen hiljaisen kuiskauksen sisälläni. Monissa asioissa ei ole puhdasta mustaa ja valkoista. On monia värejä ja niiden erilaisia sävyjä. Erilaisia perspektiivejä. Erilaisia matkoja. Erilaisia tarinoita.

Seitsemän vuotta sitten olin vielä alle kolmikymppinen. Siis nuori aikuinen. Muistan vieläkin elävästi erään keskustelun ystäväni sohvalla. Olimme eri mieltä siitä, milloin keski-ikä alkaa. Koska aiheesta on olemassa monenlaisia eriäviä teorioita ja luokituksia, aiheesta virisi mielenkiintoinen keskustelu. Ja mikä sen helpompaa kuin analysida keski-ikää silloin, kun itse kokee olevansa vielä kaukana siitä maailmasta. Tosin minä olin se, joka kannatti keski-iän alkamista aiemmin: 35-vuotiaana. Ajattelin, ettei loputtomasti voi elää nuoruutta, ja että on loogista, että tietyt elämänkaareen kuuluvat kehitysvaiheet tiivistyvät elämän alussa ja lopussa, ja näin keski-ikä on pisin ikäjakso elämässä. 

Helppo sanoa silloin joskus, mutta kun itse huomasin lähestyväni keski-iän rajapyykkiä, teki mieli pakittaa ja vaihtaa mielipidettä. En tehnyt sitä sittenkään. Tajusin, ettei ole mitään vikaa olla 35-vuotias ja keski-ikäinen. Ei elämä tähän päättynyt - ainakaan jos vertaa elinvuosia jäljellä oleviin työvuosiin: 30 vuotta työelämää on vielä tässä vaiheessa verrattavissa toiseen elämään. Ja sitäpaitsi, ei minulla ole tarvetta näyttää 17-vuotiaalta, saati sitten olla cool 15-vuotiaiden silmissä. Huomaan, että ikuinen nuoruus ei ole tärkeysjärjestyksessäni listaykkösenä. On niin paljon muuta. 

Itse asiassa on helpottavaa olla keski-ikäinen (tosin tämän blokkauksen jälkeen en halua jatkuvasti viljellä tuota sanaa, koska se kalskahtaa niin paljon yleistyksiltä ja ennalta määritetyiltä rooli-odotuksilta, joihin minulla ei ole tarvetta samaistua). Minulla on jo jokin käsitys siitä, kuka olen suhteessa itseeni ja suhteessa ympäröivään maailmaan. Ei ole enää niin paljon epävarmuutta ja oman paikan löytämistä. Ja toisaalta on kasvanut ymmärrys siitä, että aina voin valinnoillani muuttaa suuntaa. Elämä ei ole kohtalo. Minä olen oman elämäni päähenkilö.

Uskon, että vuosien varrella minulle on kasvanut myös armollisuutta sekä itseäni että toisia kohtaan. Vielä ei ole valmista. Eikä epäonnistumiset katkaise matkantekoa. 

Aloitin tämän blogin keskellä yhtä tähänastisen elämäni vaikeinta jaksoa, suruprosessissa. Samaan aikaan (tai ehkä juuri surusta johtuen) huomasin, että en enää jaksanut sitä tunnetta, että koin Aasian kutistavan ja kaventavan minut ja minun elämäni yhteen rooliin, joka ei ainoastaan sisältänyt kasapäin ulkoa annettuja (joskus ristiriitaisia) rooliodotuksia vaan myös ties-minkälaisia-itseoikeutettuja-projisointeja vaikka muille jakaa. En kokenut sitä oikeutetuksi enkä halunnut siitä tunteesta kasvavan möykkyä sisimpääni. Enkä halunnut elää ulkoapäin määriteltyä elämää. Sana sanalta ja lause lauseelta halusin kovertaa itselleni tilan, jossa saan olla ja hengittää vapaasti. Tilan, jossa voin kohdata ja jakaa elämääni ystävieni (vanhojen ja sitten myös uusien) kanssa, niin ettei maantieteellinen välimatka pääsisi tekemään välimatkaa sydänten välille. Tilan, jossa voimme jakaa matkantekoa yhdessä. 

Aluksi pelkäsin, että suurempi avonaisuus sisältää myös suuremman riskin haavoittumiseen ja sille, että joku pettyy, kun en täytäkään jotakin odotusta. Mutta sitten tajusin, että minulla ei ole mitään todistettavaa kenellekään, ei selitettävää eikä anteeksipyydeltävää. Ainoastaan aitous ja läpinäkyvyys voi luoda pohjan sille, että oikeanlainen ymmärrys voi kasvaa ja laajeta. Liian paljon ihmiset elävät elämäänsä vastaten niihin odotuksiin, joita luulee joidenkin odottavan, mutta millä ei ole loppujenlopuksi mitään merkitystä.      

Niin, en vielä tiedä, millaista maisemaa katselen seuraavan seitsemän vuoden kuluttua. Eikä sillä ole itseasiassa merkitystäkään, sillä tärkeintä on tämä hetki, koska se on ainut asia, jonka voin tietää varmasti.

Kiitos matkaseurasta!

Melkein onnistuin...

Melkein onnistuin sivuuttamaan tämän päivän. Siis ikäänkuin unohtamaan, että tänään on äitienpäivä.

Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun minulla ei ole ketään kenelle soittaa. Ei ole ketään, ketä onnitella.

Eli todellisuudessa muistin sen heti aamusta. Yritin vain painaa asian mieleni perukoille ja puuhastella kaikkea muuta ikäänkuin se kaikki veisi ajatukseni toisaalle ja unohtaisin asian. Useinhan unohdan monta tärkeää asiaa, läheisten merkkipäivistä puhumattakaan. Tänään se ei onnistunut. Kuin julistaakseen itsevaltiuttaan aivoni työnsivät esiin muistoja ja mielikuvia menneiltä vuosilta. Kaikkein mielenkiintoisimmaksi tilanteen tekee se (milteinpä hupaisaksi), että päivän pääsankariksi muistoissani nousi isän äiti.

Minulla on siis ollut kaksi mummoa: 'Viinikan mummo' ja 'Ikurin mummo'. Molempien kanssa kuljin lapsena Nyssellä Kauppahalliin ostamaan leipää ja lihaa. Älä siis ihmettele, että koen jollakin tavalla itseni syntyperäiseksi tamperelaiseksi ilman että todellisuudessa synnyin Tampereella saati sitten kävin siellä yhtään koulua. - - Mutta asiaan: Isäni äiti oli se 'Viinikan mummo' ja hän kuoli jo silloin, kun olin ala-asteella. Mielikuvani ja muistoni hänestä ovat siis varsin lapsi-perspektiivisiä ja katkonaisia. Muistoja on laidasta laitaan, kuten: 

Mummon kanssa housu-ostoksilla seitsemän vanhana Hämeenkadun vaateliikkeessä. Mummo oli todella tarkka tyylistä. Sain khaki-housut. 

 Mummon kanssa talon edessä. Ei saanut sylkeä eikä viheltää. Ne olivat huonoa käytöstä - jätkämäistä.

 Mummolla kylässä. Olohuoneen seinällä suuri peura-aiheinen maalattu kangas. Sen oli maalannut pappa. Sen edessä piirongin päällä oli jokaiselle lapselle suuri punavalkoinen tikkari ja Marianne-karkkeja.

Mummon käheä ääni, ryppyiset kasvot ja puolihame. En muista ikinä nähneeni mummolla housuja. Ei mummo silti ollut mikään mamma - hän oli kaupunkilainen, käytti nahkaista käsilaukkua, korkokenkiä, poltti tupakkaa ja kiharsi hiuksensa.    

Listaa voisi jatkaa. Todellisuus on se, etten oikeastaan osaisi aikuisten tavalla kuvata mummon persoonaa. Enkä paljoa muutakaan hänen ajatuksistaan ja haaveistaan. Tosin en tiedä, millaisia haaveita sodanjälkeisen Suomen naisilla olisi ollutkaan verrattuna nykypäivään. Millaisia haaveita kantaisi sisimmässään nainen, jolle syntyi heti sodan jälkeen kolme lasta ja jonka mies sairastui sodassa? Käytännössä osittain yksinhuoltaja pula-aikana. Sisukkuus siinä ainakin kasvoi. Olen nimittäin kuullut useinkin tarinan siitä, kuinka mummo käveli kerran Epilän nahkatehtaasta perjantai-iltana palkkapussi käsilaukussaan, kun hän joutui ryöstetyksi. Tai meinasi joutua, sillä hän päätti olla luopumatta kallisarvoisesta omaisuudestaan ja löi ryöstäjää käsilaukulla niin että tämä joutui pakenemaan. 

Olen siis omistanut tämän vuoden äitienpäivän 'Viinikan mummon' muistolle. Olen kiitollinen juuristani ja siitä sukupolvien ketjusta naisia, jonka osa saan olla.   


(Jälkihuomautus: Viinikka ja Ikuri ovat kaupunginosia Tampereella.)    

Vielä kerran kesästä...

Vielä kerran kesästä...

On mieletöntä pitää sylissään pientä ihmisen alkua ja miettiä, kuka hän onkaan, millaisia persoonallisia piirteitä hän kantaa, millaisia valintoja hän tulee tekemään ja millaiseksi meidän suhteemme tulee muodostumaan. Tykkään olla täti. Ja olen niin onnellinen siitä, että sain olla Suomessa tänä kesänä monissa perhetapahtumissa: häissä, synttäreillä ja pikku-Rebecan siunaustilaisuudessa. Tätä kaikkea arvostaa ihan eri tavalla kun asuu kaukana perheestä. 

Perheeseen ja ystävyyteen liittyy monia kerrostumia ja tietynlaista elämänjatkumoa. Monet asiat katsovat tulevaisuuteen toivoen, avoimesti, kuin kurottautuen kohti mahdollisuuksia. Jotkut kaaret ovat puolestaan ovat sulkeutumassa. Minun mummoni täytti viime maanantaina 89-vuotta, ja tällä hetkellä jokainen kohtaaminen voi olla viimeinen. Inhoan hyvästejä, enkä yleensä lainkaan pyri miettimään tunteitani tai eroa ja seuraavaa kohtaamista, mutta mummon kohdalla en vaan enää kyennyt siirtämään tunteitani sivuun. Ja kun lähdimme sunnuntaina mummon luota, itkin. Toivottavasti vielä tapaamme. Se on niin jännä, kuinka lapsesta saakka olen tottunut kolmen sukupolven naisten jatkumoon: mummo, äiti ja minä. Nyt ei ole äitiä, mutta vielä hetken on mummo. Ja sitten on uusi sukupolvi veljien tyttöjä. Uutta rakentuu, uusia kohtaamisia ja perinteitä. Nähtäväksi jää, miten hyvin osaan rakentaa eteenpäin osaltani.

Jokainen tarvitsee irtiottoja jaksaakseen eteenpäin. Vielä parempi, jos irtiotot tuovat uudenlaista perspektiiviä elämään. Tämän kesän matka Roomaan oli sellainen. 2000 vuoden historia. Rooma ja Paavi. Kaikki tiet vievät Roomaan. Aikoinaan Rooma oli koko maailman pääkaupunki, eikä se ole tietyssä mielessä mitenkään vähäinen tänäkään päivänä vaikutusvallaltaan. Rooma on ollut 1300-luvulta lähtien katolisen kirkon koti ja yhden mielenkiintoisen perspektiivin moniin asioihin antaa Pirkko Peltonen Rognoni kommentoimalla Vatikaania näin (kirjasta: Italia vuonna nolla. WSOY 2005):

Suurin piirtein 1400-luvulta lähtien Rooman hallitsija oli kiistattomasti paavi. Jokainen uusi paavi loi siis ympärilleen oman sukuklaaninsa ja rakensi valtansa ja siis myös vallan symbolit oman nimensä ympärille. Sana nepotismi periytyy näiltä ajoin. Arvoasemat, rikkaudet ja läänitykset jaettiin paavin, siis kirkkoruhtinaan omaisille. 

Ei siis mikään ihme, että renesanssin kuuluisista taiteilijoista sekä Rafael että Michel Angelon työskentelivät vuosikausia juuri Roomassa... 

Tampere. Sana pitää sisällään enemmän kuin kaupungin. Kaupunkihan on ihmiset ja tunnelma. Ikävöin jo sinne. Viiletimme koko kesän niin vauhdikkaasti ja silti oli jatkuvasti tunne, että aika on liian lyhyt. Tämän kait voi ottaa kohteliasuutena ne kenelle se kuuluu ;) (Eikä siis ehditty edes toisiin kaupunkeihin.)Hassua kaiken jälkeen olla taas kotona Bangkokissa kaksin.

Ps. Tässä kuvassa ehkä pienin-ikinä-kioski keskellä kiviaitaa Tammelassa. Jos viettäisimme pitkän kesän Tampereella, voisi olla jopa hauskaa vaihtelua pitää kesä pikkuriikkistä kahvilaa aidassa!

Baby Shower.

Ihana aamu! Aurinko paistaa, varis "laulaa" ja sain nauttia maitokahvini parvekkeella.

Kerroinko jo, että ajoitimme kesälomamme Suomeen kahden perhejuhlan mukaan: ensin oli Henryn veljen häät ja nyt odottelemme pikkuisen Baby-Mätön syntymistä... veljelleni siis syntyy esikoinen ja vietimme naisten kesken viime torstaina Baby Shower:itkin amerikkalaiseen tapaan. Tarjolla oli mm. minipitsoja, Prinsessa-kakkua, vihannesdippi ja hedelmädippi. 


Positiivisiin perhetapahtumiin kuuluu myös se, että vanhin veljeni perheineen muutti kaksi viikkoa sitten Tampereelle ja nyt ehdin tapaamaan heitäkin enemmän. 

Täytyy sanoa, että todella nautin täällä Suomessa olosta! 

Häähumua.

Meillä oli juhlat, kun Henryn nuorin veli meni naimisiin. Perhe lisääntyi yhdellä siskolla. Ihana pariskunta ja ihana päivä!