Juhlavuosi & kulttuurit.

Täytän tänä vuonna neljäkymmentä ja se jos mikä on syy pysähtyä paalupaikalle ja juhlia. Olenkin nimennyt tämän vuoden kokonaisuudessaan juhlavuodeksi. Neljäkymmentä elettyä vuotta antaa paljon aihetta tarkastella ja nostaa esiin juuri minun elämäni palapelin merkityksellisiä kohtaamisia, muistoja, kokemuksia ja päätöksiä.

Yhden merkittävimmistä teemoista elämässäni muodostavat eri kulttuurit. Vaikka synnyin Hämeessä tavalliseen suomalaiseen perheeseen, on sisälläni ollut jo nuoresta asti tietoisuus siitä, että minun elämäni suurin tehtävä liittyy toisten kulttuurien parissa toimimiseen. Myöhemmin olen huomannut kuuluvani niihin, joille sanonta "kutsumus kantaa" sisältää merkityksen. Koen kutsumukseni kantaneen niinäkin hetkinä, kun ulkoisesti katsottuna missään ei ole näyttänyt olevan mitään järkeä. Se on myös ankkuroinut minut paikoilleen niinä vuosina, jolloin tuntui siltä, että suuret surun aallot vyöryvät ylitseni kerta toisensa jälkeen, eikä tyyntä näkynyt horisontissa. 

Elämästäni viimeiset 11 vuotta ovat kuluneet valtaosin Aasiassa. Aasia on minulle samanaikaisesti joka päivä kotoinen ja vieras. Tuttuus ja erilaisuus muodostavat jokaisen päivän aikana suolaisen ja makean lailla liiton, josta on tullut arjen tunnuspiirre.

Tämä vuosi alkoi matkalla Nepaliin. Uskomattoman kaunis maa vuoristoineen ja ihmisineen. Valokuvaan voi vangita pinnan, mutta syvemmälle ei pääse näkemään kuin ajan kanssa. Siksi rakastan kulttuurien tulkkeja sekä tarinoita, jotka avaavat kulttuuria, maailmankuvaa ja arjen tapoja syvemmältä. Sen lisäksi, että voin matkojeni aikana kohdata monia henkilöitä ja kuulla heidän tarinoita,  nautin lukemisesta. Tämän matkan aikana luin Seattlesta kotoisin ja nepalin kanssa naimisissa olevan antropologin muistelmia 80-90-luvuilta Nepalin maaseudulta. Amerikkalaisen sopeutuminen brahmin-perheeseen hinduismin uskomusten ja kastijärjestelmän keskelle ei ollut mutkatonta. Globalisaatiosta huolimatta Aasia ja Eurooppa eroavat toisistaan huimasti monella tapaa. Juuri nyt minuun näyttää kolahtavan lännen ja idän eroavaisuus yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden rajanvedossa. Kuinka se vaikuttaakin kaikkeen ja kuinka pienen pintaraapaisun siitä vasta ymmärrän!

Mietin tänään, että jos minun pitäisi nimetä yksi Raamatun lupaus, johon turvaan lapsenomaisesti ja jonka mukaan elän, se olisi Matteus 6:33 "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin." (Tämäkin = ruoka, juoma, vaatteet, koti jne. Kaikki elämiseen liittyvä.) En liikaa murehdi huomista vaan luotan, että minusta pidetään huolta.  En pitele kaikkia elämäni lankoja omissa hyppysissäni enkä ainoastaan luota omaan järkeilyyni ja suunnitteluuni. Useaan kertaan olen huomannut, että parhaistakaan yrityksistä huolimatta en nähnyt kaikkea, mitä oli tulossa. 

Tänä juhlavuonna olen matkalla sekä fyysisesti että sisäisesti. Toivon osaavani matkustaa jokaisen päivän etappini niin, että kiirehtisin hitaasti ja  osaisin olla läsnä kulloinkin käsillä olevassa hetkessä. Haluan kasvaa aitoudessa, rohkeudessa, nöyryydessä ja kiitollisuudessa. Tänne blogiin tallennan tunnelmia ja mietteitä matkan varrelta. 

---

Lukukokemus: "While The Gods Were Sleeping. A Journey through Love and Rebellion in  Nepal" (Elizabeth Enslin)

Kuvat: Kathmandussa ja viereisellä vuorilla, Hattibanissa. 

Juhlavuonna 1/40 Bangkokissa.

Mietteitä vieraanvaraisuudesta.

Jos sydämessä ei ole tilaa, 

sitä ei löydy tuhannen neliön kodistakaan. 

Minulla näyttää jatkuneen jo joitakin vuosia kiinnostus tutkia enemmän kristillisen tradition ja Raamatun näkemystä almuista, vieraanvaraisuudesta ja suhteesta vähäosaisiin. Ei siis mitenkään systemaattisen teologian tutkimuksen tasolla, vaan enemmänkin omana arkiteologisena mietiskelynä. Hämmästyttävä havainto näinä vuosina on ollut se, kuinka vähän olen kuullut saarnoja tai opetuksia aiheista. Saati sitten kuinka vähän kirjallisuutta niistä julkaistaan. Se on hämmentävää etenkin kun ajattelee, että sekä almut että vieraanvaraisuus ovat kautta kirkkohistorian kuuluneet itsestäänselvänä osana kristittyjen arkiseen jumalanpalveluselämään. Näyttää siltä, että vaikka osittain selitystä voisi hakea muuttuneista käytänteistä ja uusista sanamuodoista, olemme kadottaneet jotakin arvokasta. 

"MAKING ROOM. Recovering Hospitality as a Christian Tradition." ei ole mikään uunituore julkaisu (1999), mutta Christine D. Pohlin kirja on edelleen ajankohtainen ja suositeltava aiheesta kiinnostuneelle. Kirja antaa etenkin hyvän yleiskatsauksen eri aikakausina vallassa olleisiin käytänteihin vieraanvaraisuuden suhteen. Helposti voimme romantisoida historiaa ja ajatella, että vieraanvaraisuus oli helpompaa entisajan kulttuurissa ja arjessa, etenkin maatalousyhteiskunnassa. Olen Pohlin kanssa samaa mieltä siitä, että niin ei ole ollut. Haasteet ovat olleet yhtäläiset, ne ovat vaan saattaneet näyttäytyä hieman eri muodoissa, mutta aina, kaikkina aikakausina ovensa avaaminen on ennenkaikkea vaatinut ensin sydämen oven avaamista. Se että voi kohdata tarvitsevan, vaatii monesti käytännöllisiä järjestelyjä oman elämäntapansa suhteen, eikä se tapahdu hetken mielijohteesta, vaan vaatii sekä rakkautta että päättäväisyyttä. 

Jottei ihan synny väärää mielikuvaa: kyllä minä olen lukenut paljonkin tekstejä vieraanvaraisuudesta. Ongelma vaan näyttää olevan se, että kaikki tekstit kilpistyvät omien ystävien ja läheisten kestitsemiseen (entertainment on englanniksi kuvaava sana)... kutsuja järjestetään ja vuoroin vieraissa käydään. Eikä siinä ole mitään vikaa itsessään, sillä se on osa elämää ja ihmissuhteiden ylläpitoa. Mutta näen ongelmallisena sen silloin, kun se jää pelkästään siihen ja jos ja kun raamatullinen vieraanvaraisuuden käsite määritellään sen mukaan. Varhainen kirkkohistoria ja alkuseurakunta käsittivät vieraanvaraisuudella kolme asiaa:

1- Vieraanvaraisuus kunnioituksen ja huomioimisen eleenä kristittyjen yhteydessä eri yhteiskuntaluokasta ja taustasta tulevien henkilöiden yhteentulemisena samaan tilaan sekä  ateriayhteyden jakamisena (Ehtoollinen oli osa alkuseurakunnan yhteistä ateriaa).

2- Vieraanvaraisuus muukalaisten, matkustavien kristittyjen ja paikallisten köyhien fyysisten tarpeiden kohtaamisena.

3- Vieraanvaraisuus avaamalla kotinsa ovet seurakunnan kokoontumiselle (Ensimmäiset vuosisadat kristillinen seurakunta kokoontui pääosin kodeissa). 

Jotta vältyttiin hyväksikäytöltä ja vieraanvaraisuutta osoittava henkilö pystyi takaamaan sekä itsensä että perheensä turvallisuuden, liittyi näihin paljon keskusteluja, suosituksia, tapoja ja ohjeistuksia. Siksi minusta onkin hämmentävää nykyinen hiljaisuus. Ikäänkuin kaikki ihmisten tarpeet olisi organisoitu instituutioiden ja ammattilaisten vastuulle. 

Vieraanvaraisuus on ennenkaikkea sitä, että vastustamme ihmisten muuttumista kasvottomiksi ja kohtaamme heidät aidosti, heidän ihmisarvonsa ansaitsemalla tavalla. Se ei tarkoita viihdyttämistä ja ohjelman järjestämistä jollekin apua tarvitsevalle ryhmälle. Pelottavan usein me olemme niitä, jotka tarvitsevat ennalta valmiiksi kirjoitettuja käsikirjoituksia ja puuhastelua (kohteillemme eli "heille"), koska pelkäämme kohdata erilaisuutta. Tuntematon pelottaa meitä, koska joudumme astumaan ulos mukavuusvyöhykkeeltämme. Emme tiedä miten toimia, meillä ei ole vastauksia kaikkiin ongelmiin, eikä haasteet välttämättä lopu siihen. Menestystarinoita ei aina synny vaikeasti sairaiden tai moniongemaisten keskuudessa eikä tuloksia aina pysty näyttämään muutostarinoilla. Mutta siitä ei olekaan kysymys. Kysymys on siitä, että on olemassa ihmisiä, joilla on todellisia tarpeita juuri tänään ja minulla voi olla mahdollisuus auttaa noissa tarpeissa. Kyse on myös siitä, että koska olen niin tottunut oman arkeni toimivuuteen ja pidän omia etujani itsestäänselvinä, en näe sitä, että lähelläni voi olla ihminen, jonka etuja poljetaan joka päivä. Mutta koska hän on kasvoton (ja usein stereotypisoitu), hän pysyy minulle näkymättömänä eikä tule kuulluksi tarpeineen ja huolineen. Saati sitten että joku puhuisi hänen puolestaan. Kyse on ihmisarvon kunnioittamisesta:

"Although we often think of hospitality as a tame and pleasant practice, Christian hospitality has always had a subversive, countercultural dimension. "Hospitality is resistance," as one person from the Catholic Worker observed. Especially when the larger society disregards or dishonours certain persons, small acts of respect and welcome are potential far beyond themselves. They point to a different system of valuing and an alternative model of relationships."   

Niinkuin totesin syntymäpäiväkirjoituksessani joitakin päiviä sitten: minä olen matkalla. En siis osoittele ketään sormella eikä ajatukseni ole vaatia keneltäkään toiselta yhtään mitään. Minulla on oma polkuni ja uskon, että yhtenä päivänä kohtaan Kristuksen, joka kysyy minulta henkilökohtaisesti, mitä tein kohtaamilleni ihmisille. Mutta tämän kaiken sanottuani minulla on silti myös yhteisöllinen haaste: haluaisin haastaa tämänhetkistä kristillistä kielenkäyttöä niin, että uudistaisimme vieraanvaraisuuden käsitteenä ja palauttaisimme sen siihen asemaan elävän uskon tunnuspiirteiden joukossa, mihin se itseoikeutetusti kuuluu. 

Olisi kiva kuulla myös Sinun ajatuksiasi aiheesta...    

Päivän Inspiraatio: Chivit Thamma Da.

Niin siinä kävi, että flunssa kaatoi minutkin eilen sängynpohjalle. Tänään on sitten vaan nukuttu, löhöilty, katsottu Downton Abbeyn viimeinen jakso ja toivottu, että huominen alkaisi paremmissa merkeissä.

Viime aikoina on ollut paljon inspirationaalisia hetkiä, paljon mietteitä, mutta harvoja hetkiä tietokoneen ääressä. Moni miete pukeutuu sanoiksi vain osittain ja kuin varkain katoaa hiljaiseksi tunteeksi, ikäänkuin odottamaan oikeaa hetkeä tullakseen esiin uudelleen, kokonaisempana. Itseasiassa yritin ottaa totaalista etäisyyttä sähköisistä laitteista vuodenvaiheessa, irtiottoa arjesta, jotta voisin aloittaa uuden vuoden uusin ajatuksin, luovempana. Olen siis huomaamattani ajatutunut blogihiljaisuuteen, mikä ei ollut itseistarkoitus. Huomaan, että kohtaan monin tavoin elämässäni keskeneräisyyttä ja yritän löytää mielekkään tavan elää sen kanssa. Kukapa olisi uskonut, että sekin voisi olla tavoite? Ainakin mielenmaailmassa se tuntuu minusta aivan ratkaisevalta tavoitteelta saavuttaa, jotta voisi elää täysin tässä hetkeässä ja ottaa vastaan sen aidosti ilman "mitä jos"-puheita. 

Uudenvuodenloman vietimme Pohjois-Thaimaassa, Chiang Raissa. Tämä aika on mitä täydellisin matkustaa sinne (joulu-helmikuu). Laittelen lisää kuvia myöhemmin, mutta tässä mitä ihanin inspiraation lähde estetiikkaa janoaville: chivitthammada on kahvila, jossa haluat viettää kiireettömiä hetkiä ystävien kesken tai sitten vaikka uppoutuen oman päiväkirjan kirjoittamiseen!

Näillä sanoilla ja kuvilla tahdon toivottaa sinulle ihanaa alkanutta uutta vuotta 2016!

  

Vielä kerran: Jhumpa Lahiri.

Kuva: www.randomhouse.com

Tämä kulunut syksy on muodostanut kirjallisuuden kannalta jokseenkin erikoisen yhtälön. Huomasin nimittäin alkusyksystä, että olin kesällä kääntynyt täysin dekkareiden maailmaan ja tv-sarjoistakin katselin vain salapoliisisarjoja. Syykin oli melko selkeä: niiden maailmaan uppoaa nopeasti ja ajatukset katkeavat... stressi unohtuu kun jännittävä tarina tempaa mukaansa.

Lokakuussa kuitenkin totesin, että kenties sieluni tarvitsee muutakin kuin murhamysteerejä. Ostin Intiasta jo-tutuksi-tulleen Jhumpa Lahirin kirjoja. Jhumpa on amerikkalainen, jolla on intialaiset juuret. Hän kirjoittaa bengaleiden tarinoita siirtolaisuudesta Englantiin ja Amerikkaan, sopeutumisesta ja sukupolvien välisistä jännitteistä uuteen maahan integroituessa. Vuorovaikutuksesta vanhan ja uuden maailman välillä. Ihmisyydestä ja oman identiteetin muotoutumisesta eri elämänvaiheissa uudessa maassa. Yhtä monta tarinaa ja tapaa elää kuin on muuttajaakin.

Minusta on kiehtovaa lukea tarinoita, joissa ihmisen elämänkaareen punoutuvat eri kulttuurit. Jhumpan tarinoissa kudos eri kerroksineen tulee mielenkiintoisella tavalla esiin. Olemme ihmisinä niin samanlaisia taustasta huolimatta ja uskomattoman sopeutumiskykyisiä uuteen kulttuuriin ja uusiin tapoihin. Ja samanaikaisesti lapsuuden kulttuuri ja tausta painaa sisimpäämme elämänmittaiset muotit, arvot ja maailmankuvan, joiden kanssa käymme vuoropuhelua vanhuuteen asti, läpi elämänkaaren. Usein tämä puoli jää meiltä pimentoon ja se onkin vaikea sanoittaa: Miten sanoittaa sisäistä mielenmaailmaasi henkilölle, joka ei ole koskaan joutunut läpikäymään kahden kulttuurin välistä vuoropuhelua? Enkä tarkoita tässä turistimatkoja ja ah-niin-kaunista-ja-selkeää-postikorttimaisemakulttuuria.

Kirjoissa nousee selkeästi esiin toiseen maahan muuttaneen henkilön uuden identiteetin ja kansalaisuuden muotoutuminen - sama asia, mikä näyttää puhututtavan suomalaisia tänä syksynä ja erityisesti itsenäisyyspäivänä. Minusta on hämmentävää lukea suomalaista keskustelua ja huomata, että moni laittaa sellaiset kriteerit sille, kuka voi olla oikea suomalainen, että en rehellisesti uskoisi edes karjalaisten päässeen seulasta läpi, jos viime sodanaikainen siirtolaisuus tapahtuisi uudelleen. Kansalaisuus on ollut ja näyttää olevan pitkälle tahdon päätös aikoina, kun ihmiset ja kansat liikkuvat. Myös silloin, kun suomalaiset ovat liikkuneet toisiin maihin - mitä tapahtuu jatkuvasti, joillain vuosikymmenillä jopa massaliikkeinä.

 Myös minä olen käynyt kuluneen syksyn aikana jatkuvaa sisäistä (ja joskus äänekästäkin) vuoropuhelua  kulttuureihin liittyen. Bangkokiin muuttaminen takaisin oli kohtuullisen helppoa - koen olevani suhteellisen tasapainossa thailaisen kulttuurin kanssa. Ei niin että olisin siinä mestari, mutta tunnistan mitä ymmärrän ja missä ymmärrykseni loppuu... ja mikä tärkeintä: osaan suurimmaksi osaksi asettaa itseni ja toimintani sen mukaan. Siis oma sisimpäni on tasapainossa tilanteen suhteen. Mutta... olen tunnistanut itsessäni selvästi kulttuuristressin piirteitä suhteessa Etelä-Aasialaiseen kulttuuriin. Kaakkois-Aasialaisessa kulttuurissa on ominaista tietynlainen pehmeys ja suoran konfortaation välttäminen, jonka koen puuttuvan Etelä-Aasiasta. Huomaan, etten osaa varautua ihmisten toimintatapoihin ja joudun työstämään valtavasti sitä, mitä merkityksiä annan millekin keskustelulle tai tapahtumalle.

Jhumpa Lahirin kirjat eivät ole olleet mitenkään lääke kulttuuristressiini eikä hänen tarinoidensa maailma edes kohtaa edes sen maailman kanssa, minkä kohtaamista ja tapoja joudun tällä hetkellä työstämään itseni kanssa. Yhtymäkohta ilman yhtymäkohtaa? Tyypillistä elämää, missä tarinat ja pohdinnat punoutuvat sikinsokin erilaisina punoksina omina kudoksinaan, kunnes ne yhtäkkiä yllätyksellisesti saattavat kohdata ja luoda uuden merkityksen. Tiedätkö mitä tarkoitan? Onko sinulle koskaan käynyt mitään vastaavaa?

Jhumpa Lahirin tuotantoa:
Interpreter of Maledives
The Namesake
Unaccustomed Earth
The Lowland

Korruptoitunut kirkko?

Ensin se oli minusta kuin paraskin vitsi. Siis apostoli Luukkaan maalaama öljyväriteos Mariasta ja Jeesus-vauvasta 50-luvulta. Näin sen alkuvuodesta Chennailla kukkulalla, jossa uskotaan apostoli Tuomaan olleen. 

En oikein tiedä mitä oletin näkeväni kukkulalla. Lähtökohtaisesti minua kiehtoo idän kirkkohistoria ja tarinat, joita en ole ennen kuullut. 

Odotin siis tarinaa, mutta löysinkin tyypillisen pyhiinvaelluskohteen pyhimys-reliikkeineen. Sen verran paatunut olen, että jonkun-satoja-vuosia-sitten-eläneen-kolmannen-varpaan-toisen-nikaman-luu-pienessä-lasiastiassa ei herätä minussa minkäänlaisia tuntemuksia. Mutta että apostoli Luukas olisi harrastellut öljyvärimaalausta ja maalaillut teoksen 50-luvulla, joka tyyliltään muistutti myöhempiä aikoja ja oli kerrassaan säilynyt paremmin kuin mikään Roomassa näkemäni. Se oli jo paksua.

Ja hihittelin koko ajatukselle kierrellessäni Intiaa.

Kunnes kolikon toinen puoli kolahti. Mitä koko juttu kertoo siitä paikallisesta kirkosta ja sen korruptuneisuudesta? Mistä nousee tarve ja motiivi väärennellä teoksia, joita ei ole ikinä ollut? Kertoa tarinoita, joita ei ollut olemassakaan? Tarjota väärennettyjä todisteita uskon kiinnepisteiksi?

Tulin hämmentyneeksi ja surulliseksi.

Minua on aina hämmentänyt se, kun jokin tapahtuma tai kokemus täytyy näyttää todeksi fyysisellä todistusaineistolla, jotta se olisi arvokas tai uskottava. Varsin hämmentäviä ovat monet muodot, joita nämä todistusaineistot saavat. Samoin minua on hämmentänyt ihmisten kiivaat puolustuspuheenvuorot Jumalan puolesta. Tiedätkö, ne sellaiset, joissa Jumala halutaan siloitella ja hioa meille ihmisille sopivaksi, salonkikelpoiseksi tyypiksi.  Mitä se sitten kunakin aikakautena tarkoittaa. Miellyttävä paketti ajan trendien mukaan. Ilman vaikeita, vastaamattomia kysymyksiä.

Tänään on pitkäperjantai. Koko pääsiäisen sanoma on mysteeri. Se muistuttaa minua kristinuskon ytimestä, Kristuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kärsimys on samanaikaisesti mysteeri Jumalasta puhuttaessa ja samanaikaisesti niin todellisesti läsnä kaikkialla maailmassa.  

Pääsiäisen sanoma tuo inhimillisyyden, heikkouden ja kärsimyksen lähelle. Maljaa ei poisteta, vaan se juodaan. Alkaa hiljaisuus ja kuinka tuskallista sen tuoma epävarmuus onkaan. Kantaako usko? Riittäkö se? Eikö tämä koskaan lopu? Missä on lupaus?

 Odotuksen päivät ennen ylösnousemuksen aamua olivat pitkiä. Onneksi meille ylösnousemuksen sanoma on jo tänään todellisuutta. Jo nyt on olemassa esimakua rauhasta, ilosta ja syntien anteeksisaamisesta. Jo nyt on olemassa yhteys Jumalan kanssa ilman syyllisyyttä ja pelkoa. Ja toivo. Toivo tulevasta maailmanajasta ilman kyyneleitä ja kuolemaa. Jotain uskomattoman lohduttavaa on siinä, että Heprealaiskirje kertoo Jeesuksen ymmärtävän ihmisten kärsimyksiä. Jopa minunkin. 

Raamattu kuvaa Jeesuksen lohdutuksen Jumalana.

Pääsiäistarina ei ole niin siloiteltu kuin moni haluaisi sen olevan. Eikä kaikkien mielestä todisteita ole säilynyt jälkipolville riittävästi. Minulle usko Jumalaan ei ole ikinä ollut kasa todisteaineistoa. Se on sydämeen piirtynyt kuva, se on kokemukseni kohtaamisistani yliluonnollisen, kaikkivaltiaan Jumalan kanssa. 

Tämä kokemus on levollinen ja turvallinen, täynnä iloa elämästä, toiveikas ja rohkea sekä tämän hetken että tulevaisuuden suhteen.  

Toivorikasta pääsiäistä teille kaikille!

Uusi vuosi: Tervetuloa!

Kuten moni teistä jo tietääkin, kuuluu minun vuodenvaihteen traditioihini kuluneen vuoden reflektointi ja mielen suuntaaminen tulevaan vuoteen. Tavoitteena välttää kohtalonomainen ajautuminen. Tietoisesti käännän uuden sivun Elämäni Kirjassa. Toiveena uudistumista, iloa ja virkeätä mieltä. 

Toisinaan sorrun yli-optimistisiin uudenvuodenpäätöksiin, jotka eivät kohtaa arkea, vaan jäävät leijailemaan jonnekin haave-elämän sfääreihin. Tosin en ole täysin niitäkään vastaan: kaikenlaiset haaveet, lupaukset ja pohdinnat saattavat olla osa prosessia... osa sitä käännöstä, joka muuttaa sitä tapaa, jolla tapaamme taapertaa päivästä toiseen. 

Niin, en usko liian äkkijyrkkiin kurveihin. Elämä on enemmänkin loivaa purjehtimista. Luovimista myötä- ja vastatuulessa. 

Mutta mikään elämässä ei muutu, ellei jokapäiväisessä arjessa muutu jokin. Pieniä valintoja toistuvasti. Hyvien tapojen kasvattamista, huonoista tavoista poiskasvamista. Leo Buscaglia on harvinaisen oikeassa sanoessaan: "Life lived for tomorrow will always be just a day away from being realized."

Viime vuonna taisin olla fiksu. Asetin itselleni vain kaksi tavoitetta. Sellaista lyhyttä, helposti muistettavaa. Ne ovatkin olleet usein ajatuksissani menneen vuoden aikana... ja koen ne edelleen niin ajankohtaisiksi elämäni suhteen, että otan ne navikointimerkeikseni myös vuodelle 2014:

1. Haluan kasvaa ja kehittyä siinä tavassa, miten odotan ja miten kestän arjen ja elämän keskeneräisyyttä.

2. Kaikessa haluan yksinkertaistaa asioita: "Make it Simple" (...And keep it that way!)

...ja kuin jatkona edellisille, otan kolmanneksi karttamerkiksi Filippiläiskirjeen 4:8

3. Kaikki mikä on totta, mikä kunnioitettavaa ja oikeaa, mikä puhdasta, rakastettavaa ja hyvältä kuulostavaa, jos on jokin hyve ja jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa.

Näillä mennään. Ja uskon, että ensi vuodesta tulee mahtava... ja tiedän, että siitä tulee totaalisen erilainen pitkään aikaan, mielenkiintoinen ja haastava monin tavoin!

Hyvää uutta vuotta 2014 Sinulle!!

Tänään...

Tähänkin päivään mahtui monenlaisia asioita, kuten:

Ihailin lumista, kaunista luontoa. Keskustelin ystäväni kanssa siitä, että männyt ovat erittäin kauniita puita.

Havahduin jälleen aamulla limakalvojen kuivumiseen ja sierainten verestämiseen. Tässä hiljalleen vahvistuu se, että ihmistä ei ole tarkoitettu siirtymään hetkessä 30 asteen lämpötilaeroja varsinkaan silloin, kun ilmojen kosteuserot ovat huikeimmillaan.

Olen tarkkaillut, kuunnellut ja pohtinut.... ja todennut ihailevani monia ihmisiä. Tänään eniten olen ihaillut monia kollegoitani, heidän lahjojaan ja viisauttaan. 

Söin lounaaksi karitsanpaistia ja puolukkahilloa. Totesin jälleen kerran, että hyvä ruoka tekee elämästä juhlan arvoisen kokemuksen. 

Olen haaveillut päivistä, jolloin voisin vetäytyä omaan soppeeni... tutkia ja työstää teologisia pohdintoja. Ensisijaisesti vastatakseni omiin kysymyksiini. 

Olen miettinyt alkuvuodesta lukemaani toteamusta, että mikäli aikoo kasvaa ja kehittyä elämässään täyteen potentiaaliinsa, on ensisijaisen tärkeää oppia elämään ulkona omasta mukavuusvyöhykkeestään. Huh. Pelottava ajatus, mutta en silti pääse siitä eroon. 

...Ja paljon muutakin mietin. Nyt on kuitenkin aika mennä nukkumaan. 

Hyvää yötä!

Teologisia törmäyskursseja arjessa.

Peruskoulussa kaikki oli yksinkertaista. Matemaattiset kaavat opeteltiin ulkoa, eikä kertotaulukko taatusti sisältänyt poikkeuksia. Rehellisesti sanottuna poikkeuksia ei tullut vastaan paljon muissakaan aineissa. Maailma oli tietyllä tavalla mustavalkoinen, asiat simppeleitä ja kaiken pystyi tiivistämään muutamaan ydintotuuteen. Aiheesta kuin aiheesta. Näin myös uskontojen suhteen.

Olen sitä mieltä, että fakta-tasolla kuuleminen ja jopa asioiden ulkoa toistaminen ovat täysin eri asia kuin ymmärtäminen ja asioiden sisäistäminen. Vaikka tunnenkin monia, joille on ydinarvo purkittaa asiat kuin asiat selkeisiin kategorioihin ja totuus näyttäytyy mustavalkoisena ja melkeinpä aina kysymykseen kuin kysymykseen löytyy selkeä ja varmanoloinen vastaus, niin huomaan sittenkin kuuluvani pohdiskelijoihin. Sitä taitaa kuvata tämän blogin nimikin, Festina lente. Minä olen matkalla, elämä on prosessi ja erilaiset näkökulmat ovat parhaillaan keskustelun alla taikka mietintämyssyssä muotoutumassa. Myös teologiset kysymykset.

Ja nyt en tarkoita mitään nippelitietoista kirjastoissa päiväkaudet viettävien teologien salatiedettä, vaan ihan sitä teologiaa, joka ohjaa kristityn arjen käytäntöjä. Juuri sitä teologiaa, jota ei edes usein pueta sanoiksi. Varsin samaan tapaan, kun Aasiaan muuttaessani huomasin, ettei koulukirjojen buddhalaisella filosofialla ole mitään tekemistä näissä maissa arjessa harjoitettavan kansanuskonnon kanssa, olen huomannut, että ehkä meillä kristityilläkin on toisinaan syytä pysähtyä hieman keskustelemaan arjen käytäntöjen teologisista lähtökohdista.

Ja tästä syystä päätin pitkän harkinnan jälkeen lisätä uuden tunnisteen blogini aiheisiin: 'arkiteologia'. Ilman mitään lupauksia totean, että sen otsikon alle saatan tulla jatkossa bloggaamaan mistä vaan, mitä mieleen juolahtaa tässä matkan varrella. Olet tervetullut liittymään mukaan keskusteluun!

Ajatus tästä arkiteologiasta on veivannut edestakaisin päässäni jo jonkin aikaa, mutta tähän asti olen aina  ajatellut, että ehkä ei ole sen aika... kunnes eilen asia tuli jälleen mieleeni kuunnellessani erään Thaimaan kristillisen johtajan puhetta siitä, kuinka käytännönteologia ei ole staattisessa tilassa vaan elää jatkuvaa prosessia. Hän kertoi, kuinka esimerkiksi muutama vuosikymmen sitten Thaimaan seurakunnissa oli vahvasti vallalla painotus opetuksessa, että maallisista asioista ei tule välittää vaan kaikki energia tulee suunnata evankeliumin julistamiseen. Syykin tähän oli selvä: Jeesuksen pikaisen paluun odotus. Eikä vain se, vaan kylmän sodan luoma jännite ja pelko kommunismin valtaantulosta... silloinhan esimerkiksi kaikki kiinteistöihin sijoitettu raha olisi heitetty kankkulan kaivoon jos ja kun kommunistit takavarikoisivat kaiken yhteisomaisuudeksi. Tässä oli siis yhtä aikaa vaikuttamassa arjen ratkaisuihin sekä poliittinen tilanne että eskatologiset näkemykset. No, aika on muuttunut ja harva enää pelkää kommunisteja samalla tavalla ja painopisteet monien seurakuntien opetuksissakin ovat siirtyneet enemmän holistiseen suuntaan. 

En tiedä, näetkö saman kuvan kuin minä siitä, että teologia ja sen arkiset käytännön sovellutukset ovat tietyllä tavalla oman aikansa tuotteita. Haaste tässä on mielestäni sekä tunnistaa aikakauden trendit, että välttää liian jyrkkää heiluriliikettä, jossa toisesta ääripäästä mennään toiseen.

Niin, mitä ovat ajan trendit? Tai mitä ne eivät ainakaan ole? Ja saako käytännönteologia muotoutua ajan hampaissa?   

Ajatuksia perheestä.

Tämän viikon osalta päänsärkypäiväkirjaan voisi kirjata ylös kaikenkattavan yhteenvedon: joka päivä aamusta alkaen. Joskus elämä on. Täällä myös yhä sataa, vaikka sateiden pitäisi jo oikeasti alkaa olla ohi. Mutta jos ajattelee arjen positiivisia puolia, niin tällä hetkellä iltoihin tuo inspiraatiota keskeneräiset käsityöprokkikset, joita en kyllä valitettavasti voi julkaista, koska ne on menossa joulupaketteihin... ehkä sitten joulun jälkeen kokoan kollaasin. Joten tässä ei auta muu kuin julkaista ajatuksia perheestä. 

Olen nimittäin miettinyt perhe-käsityksiä kesästä alkaen. Oikeastaan siitä lähtien, kun törmäsin pitkäaikaiseen ystävääni ja kävimme pienimuotoisen kuulumistenvaihto-keskustelun. Tiivistetysti keskustelu meni niin, että kysyin, mitä heille kuuluu. Tähän ystäväni vastasi, että heille kuuluu hyvää... ja että heitä on nykyisin neljä, kun heille tuli pitkäaikaisia sijaislapsia. Hän myös jakoi kokemuksensa, kun eräs iloinen ihminen oli onnitellut heitä tässä taannoin tyyliin: "kiva kun tekin olette vihdoinkin perhe." ...johon ystäväni oli vastannut: "Olemmehan me olleet perhe aiemminkin, nyt meitä on vaan enemmän."

--Tässä keskustelussa taisi kohdata kaksi hieman erilaista perhekäsitystä. Eikä toisen onnittelutoivotus tainnut mennä ihan putkeen sekään.

Niin. Mikä tekee ihmisen perheelliseksi?

Silloin kun synnymme, on meillä kaikilla perhe ja me olemme osa jotakin perhettä. Olen siis pohtinut sitä, että onko tällä perheellä jokin "parasta ennen -päiväys", milloin sitä ei enää ole tai siihen liittyvät suhteet eivät enää velvoita?

Silloin kun ihminen avioituu ja elää parisuhteessa, niin onko se perhe? Vai tarvitaanko perheeseen lapset? Vielä tarkentava kysymys: Jos lapset ovat perheen ehto, onko lapsilla myös "parasta ennen -päiväys" vai onko lapsi aina lapsi ja osa vanhempiensa perhettä kuuskymppisenäkin? Vai eikö enää puhuta perheestä jonkun tietyn rajapyykin jälkeen? Entä onko perhesuhteissa sisaruus yhtä määrittelevä suhde kuin vanhemmuus?

Länsimaalainen maailmansotien jälkeinen ydinperhemalli taitaa olla se kompaktein yksikkö. Vai mitä luulee tämän blogin lukijakunta: Mikä määrittelee perheen? Kuka kuuluu sinun perheeseesi? 

Valta kiehtoo?

Tajusin tässä, että Suomessa ollessanihan minä voin katsella YLE AREENALTA melkein mitä vain... siis niitäkin ohjelmia, joita ei näytetä ulkomailla. Tosin kun avasin sivuston, tuli vastaan paljouden puute, enkä enää tiennyt, mitä niin halusin katsoa.

Joten tein ensimmäisen valinnan: Puheohjelmat kertovat, mistä Suomi puhuu. Ja löysin 10-osaisen keskusteluohjelman, jossa pohditaan vallan olemusta kaunokirjallisuuden kautta. 10 kirjaa vallasta -sarjaan kuuluu myös blogi... ja kirjoja käydään aika laidasta laitaan: Kärpäsenherrasta Eläinten vallankumoukseen ja Asterixista Katariina Suureen.

Oletko seurannut?

Ohjelmia seuratessani minulle jäi mietintämyssyyn muun muassa kaksi seuraavaa teemaa:

1. Vallankäyttö on Suomessa helposti negatiivisesti johdettu sana. Mistä se johtuu? Muuttuuko asia, kun käytetäänkin sanoja vastuullinen vallankäyttö tai vaikutusvalta?

2. Jaksossa Hirvisaaren Katariina Suuri -kirjasta pohdittiin naista vallassa. Siinä keskustelijat ensinnäkin pohtivat, miksi on uutisotsikko, jos nainen haluaa valtaa ja toimii sen mukaan? Ajatuksena siis se, että jos mies toimisi samalla tavalla, sitä pidettäisiin normaalina eikä se itsessään olisi vielä aihe. Toiseksi he pohtivat sitä, että kun Katariina Suuri nousi Venäjän hallitsijaksi, hän oli poikkeus senaikaisessa maailmanajassa. Naiset eivät hallinneet, paitsi miehen kautta. Ja tässä tullaan mielenkiintoiseen aihepiiriin. Onko todellakin niin, että kautta aikojen naiset ovat pyrkineet hallitsemaan miesten kautta? Tai ehkä sen lisäksi päässeet vallan pallille sijaisina... Ja tästä kaikesta on syntynyt ilmiö ja toimintakulttuuri ja käsite, että naiset ovat vallankäyttäjinä ovelia, juonittelevia, katalia jne. Vai olisikohan tämä suoraviivaisuudessaan liian yksinkertaista? Vai onko nainen vain katalampi olemus näin yleensä? Ja jos tämänkaltainen (saanko sanoa: vääristynyt) toimintakulttuuri on vallalla, miten sen voi purkaa?

Ajatuksia?

-   

Juuri nyt.

(1) Mietin, että miksi ihmeessä halusinkaan lukea Richard Bachin kirjan "Lokki Joonatan". Mistä edes tiesin, että koko kirjaa on ylipäänsä olemassa? Ehkä se oli Keskisuomalaisen klassikkolistalla? Anyway: ei iskenyt muhun. Toisin kuin tämän bloggaajan mielestä, en kokenut kirjaa yhtään ajatuksia herättävänä. Enkä edes saanut vedettyä aasinsiltoja 70-luvulla ilmestyneen kirjan ja homoliikkeen välillä. Sorry. Jos kirjailija todella haluaisi nostaa erilaisuuden ymmärtämistä teoksellaan, niin miksi hän kuvaisi massan rääkyvinä idiootteina ja erilaisen "jälleensyntymisien" kautta toisiin todellisuuksiin siirtyvänä harjoittelijana, ainutlaatuisena esimerkkinä ja opettajana muille? Lisääntyykö erilaisuuden ymmärtäminen leimaamalla jokin toinen ryhmä? Mietin tässä sitäkin, että  olikohan Bach hurahtanut hinduismiin tai muuten vaan gnostilaisuuteen? Vai käyttikö hän pilveä? ...Ja jottei tää mun bloggaus olisi niin negatiivinen kuin se näyttää olevan, niin totean tässä lopuksi olleeni samaa mieltä tämän bloggaajan kanssa ainakin osittain siitä, että teos on ajaton ja se on tarina vapaudesta. 

Ja jos jollakin on mulle jotakin valaisevaa sanottavaa kirjasta, niin otan mielelläni vastaan ;)

(2) Fiilistelen Ahlmanin tilapuodista ostamani raparperijugurtin mausta. Lähiruoka on hyvää! 

(3) Ja vietän siis sairaslomaa. Mulla leikattiin maanantaina oikeasta jalasta pari surkeaa verisuonta pois ja nyt pitäisi ottaa hieman rennommin, että haavat paranee ja elimistö jaksaa alkaa rakentaan uusia suonia tilalle. Eikö olekin ihmeellistä: Ihminen voi kasvatella itsestään uudet verisuonet?! 

(4) Olen kiitollinen ihanista ihmisistä: Ystävästä, joka tuli valvomaan mun vointia leikkauksen jälkeen 24h. Ja toisista ihananista, jotka tuli meille eilen laittaan ruokaa, kun arveli, että Henry on ihan TÖÖT pitkän lentomatkan jälkeen ja mä vaan makoilen särkylääkkeitä syöden. Ja niistä, jotka lainasivat meille auton täksi kuuksi. Ja  ystävällisistä hoitajista Hatanpään päiväkirurgiasta. Ja vaikka mistä. Kiitos!

Lukukokemus: The Glass Castle.

Unohdin viikoksi tietokoneeni veljeni sohvalle, mutta nyt sekin on selvitetty ja olen asettunut hetkiseksi Tampereelle. Kesäloma on siis ohi ja vuorossa kuukauden jakso Suomessa ennen Aasiaan paluuta... ja kaikkea mielenkiintoista....

Lentomatkaa piristi Blue Note Trip Plays Stevie Worder ja kirjaksi otin Jeannette Wallsin 'The Glass Castle'. Härö tunne, kun väsyttää ja ei väsytä ja haluaa lukea ja haluaa nukkua jne. Oli pakko lukea kirja loppuun saman tien, niin mielenkiintoinen se oli. Tarina perheestä. Tositarina lapsuuskodista, joka oli jatkuvasti liikkeellä. Alkoholismia ja kodittomuutta. Ja kaiken kurjuuden keskellä jotakin kaunista ja ainutkertaista, viisautta ja lahjakkuutta.     

Sosiaalisesti ei-niin-tavanomainen perhe ei ole aina niin salonkikelpoinen ja helppo esiteltävä toisille. Minua pysähdytti Wallsin tunteet:

One day I was walking down Broadway with another student named Carol when I gave some change to a young homeless guy. "You shouldn't do that," Carol said.

"Why?"

"It only encourages them. They're all scam artists."

What do you know? I wanted to ask. I felt like telling Carol that my parents were out there, too, that she had no idea what it was like to be down on your luck, with nowhere to go and nothing to eat. But that would have meant explaining who I really was, and I wasn't about to do that. So at the next street corner, I went my way without saying a thing.

I knew I should have stood up for Mom and Dad. I'd been pretty scrappy as a kid, and our family had always fought for one another, but back then we'd had no choice. The truth was, I was tired of taking on people who ridiculed us for the way we lived. I just didn't have it in me to argue Mom and Dad's case to the world.

That was why I didn't own up to my parents in front of Professor Fuchs. She was one of my favorite teachers, a tiny dark passionate women with circles under her eyes who taught political science. One day Professor Fuchs asked if homelessness was the result of drug abuse and misguided entitlement programs, as the conservatives claimed, or did it occur, as the liberals argued, because of cuts in social-service programs and failure to create economic opportunity for the poor? Professor Fuchs called on me.

I hesitated. "Sometimes, I think, it's neither."

"Can yo explain yourself?"

"I think that maybe sometimes people get the lives they want."

"Are you saying that homeless people want to live on the street?" Professor Fuchs asked. "Are you saying they don't want warm beds and roofs on their heads?"

"Not exactly," I said. I was fumbling for words. "They do. But if some of them were willing to work hard and make compromises, they might not have ideal lives, but they could make ends meet."

Professor Fuchs walked around from behind her lectern. "What do you know about the lives of the underprivileged?" she asked. She was practically trembling with agitation. "What do you know about the hardships and obstacles that the underclass faces?"

The other students were staring at me.

"You have a point," I said.     

Niin, joskus meillä on teorioita ja me luulemme tietävämme kaiken. Joskus todellisuus ei vaan kulje mallien mukaan. Muistui mieleeni lehtiartikkeli, joka käsitteli Bangkokin slummiyhdistystä. Slummilaiset olivat näet järjestäytyneet, jotta voisivat säilyttää nykyiset asuinolonsa. He argumentoivat, että lähiöiden kerrostalot eivät sovi heidän elämäntyylilleen ja että he ovat nykyisillä ammatinharjoittamisillaan korvaamattomia kaupungin infrastruktuurille. Sanopa sitten tähän enää mitään.  

PS. Jos haluat lukea kirjan, voin antaa sen eteenpäin kiertoon.

Virstanpylväs.

Seitsemän vuotta sitten istuin tällä samalla tuolilla ja katselin ikkunasta avautuvaa vuoristomaisemaa. Se oli kesä juuri ennen muuttoa Aasiaan. En tajunnut sitä silloin, kun valmistelimme tätä matkaa. Ehkä siksi, että tuntuu, kuin siitä olisi aikaa toinen elämä.

Joistakin hetkistä muodostuu kuin itsestään virstanpylväitä elämäämme. Tilanne, tapahtumat tai ympäristö muovaavat meille tilan, jossa yhtäkkiä huomaamme reflektoivamme elämäämme - mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. 

Olen vieläkin sama minä, ja kuitenkin niin erilainen. Aasia on avannut ymmärrystäni erilaista tavoista elää, olla yksilö ja osa yhteisöä. Se on kuin intuitio, jota en vielä useinkaan osaa pukea sanoiksi, mutta kuulen sen hiljaisen kuiskauksen sisälläni. Monissa asioissa ei ole puhdasta mustaa ja valkoista. On monia värejä ja niiden erilaisia sävyjä. Erilaisia perspektiivejä. Erilaisia matkoja. Erilaisia tarinoita.

Seitsemän vuotta sitten olin vielä alle kolmikymppinen. Siis nuori aikuinen. Muistan vieläkin elävästi erään keskustelun ystäväni sohvalla. Olimme eri mieltä siitä, milloin keski-ikä alkaa. Koska aiheesta on olemassa monenlaisia eriäviä teorioita ja luokituksia, aiheesta virisi mielenkiintoinen keskustelu. Ja mikä sen helpompaa kuin analysida keski-ikää silloin, kun itse kokee olevansa vielä kaukana siitä maailmasta. Tosin minä olin se, joka kannatti keski-iän alkamista aiemmin: 35-vuotiaana. Ajattelin, ettei loputtomasti voi elää nuoruutta, ja että on loogista, että tietyt elämänkaareen kuuluvat kehitysvaiheet tiivistyvät elämän alussa ja lopussa, ja näin keski-ikä on pisin ikäjakso elämässä. 

Helppo sanoa silloin joskus, mutta kun itse huomasin lähestyväni keski-iän rajapyykkiä, teki mieli pakittaa ja vaihtaa mielipidettä. En tehnyt sitä sittenkään. Tajusin, ettei ole mitään vikaa olla 35-vuotias ja keski-ikäinen. Ei elämä tähän päättynyt - ainakaan jos vertaa elinvuosia jäljellä oleviin työvuosiin: 30 vuotta työelämää on vielä tässä vaiheessa verrattavissa toiseen elämään. Ja sitäpaitsi, ei minulla ole tarvetta näyttää 17-vuotiaalta, saati sitten olla cool 15-vuotiaiden silmissä. Huomaan, että ikuinen nuoruus ei ole tärkeysjärjestyksessäni listaykkösenä. On niin paljon muuta. 

Itse asiassa on helpottavaa olla keski-ikäinen (tosin tämän blokkauksen jälkeen en halua jatkuvasti viljellä tuota sanaa, koska se kalskahtaa niin paljon yleistyksiltä ja ennalta määritetyiltä rooli-odotuksilta, joihin minulla ei ole tarvetta samaistua). Minulla on jo jokin käsitys siitä, kuka olen suhteessa itseeni ja suhteessa ympäröivään maailmaan. Ei ole enää niin paljon epävarmuutta ja oman paikan löytämistä. Ja toisaalta on kasvanut ymmärrys siitä, että aina voin valinnoillani muuttaa suuntaa. Elämä ei ole kohtalo. Minä olen oman elämäni päähenkilö.

Uskon, että vuosien varrella minulle on kasvanut myös armollisuutta sekä itseäni että toisia kohtaan. Vielä ei ole valmista. Eikä epäonnistumiset katkaise matkantekoa. 

Aloitin tämän blogin keskellä yhtä tähänastisen elämäni vaikeinta jaksoa, suruprosessissa. Samaan aikaan (tai ehkä juuri surusta johtuen) huomasin, että en enää jaksanut sitä tunnetta, että koin Aasian kutistavan ja kaventavan minut ja minun elämäni yhteen rooliin, joka ei ainoastaan sisältänyt kasapäin ulkoa annettuja (joskus ristiriitaisia) rooliodotuksia vaan myös ties-minkälaisia-itseoikeutettuja-projisointeja vaikka muille jakaa. En kokenut sitä oikeutetuksi enkä halunnut siitä tunteesta kasvavan möykkyä sisimpääni. Enkä halunnut elää ulkoapäin määriteltyä elämää. Sana sanalta ja lause lauseelta halusin kovertaa itselleni tilan, jossa saan olla ja hengittää vapaasti. Tilan, jossa voin kohdata ja jakaa elämääni ystävieni (vanhojen ja sitten myös uusien) kanssa, niin ettei maantieteellinen välimatka pääsisi tekemään välimatkaa sydänten välille. Tilan, jossa voimme jakaa matkantekoa yhdessä. 

Aluksi pelkäsin, että suurempi avonaisuus sisältää myös suuremman riskin haavoittumiseen ja sille, että joku pettyy, kun en täytäkään jotakin odotusta. Mutta sitten tajusin, että minulla ei ole mitään todistettavaa kenellekään, ei selitettävää eikä anteeksipyydeltävää. Ainoastaan aitous ja läpinäkyvyys voi luoda pohjan sille, että oikeanlainen ymmärrys voi kasvaa ja laajeta. Liian paljon ihmiset elävät elämäänsä vastaten niihin odotuksiin, joita luulee joidenkin odottavan, mutta millä ei ole loppujenlopuksi mitään merkitystä.      

Niin, en vielä tiedä, millaista maisemaa katselen seuraavan seitsemän vuoden kuluttua. Eikä sillä ole itseasiassa merkitystäkään, sillä tärkeintä on tämä hetki, koska se on ainut asia, jonka voin tietää varmasti.

Kiitos matkaseurasta!