Jos sydämessä ei ole tilaa,
sitä ei löydy tuhannen neliön kodistakaan.
Minulla näyttää jatkuneen jo joitakin vuosia kiinnostus tutkia enemmän kristillisen tradition ja Raamatun näkemystä almuista, vieraanvaraisuudesta ja suhteesta vähäosaisiin. Ei siis mitenkään systemaattisen teologian tutkimuksen tasolla, vaan enemmänkin omana arkiteologisena mietiskelynä. Hämmästyttävä havainto näinä vuosina on ollut se, kuinka vähän olen kuullut saarnoja tai opetuksia aiheista. Saati sitten kuinka vähän kirjallisuutta niistä julkaistaan. Se on hämmentävää etenkin kun ajattelee, että sekä almut että vieraanvaraisuus ovat kautta kirkkohistorian kuuluneet itsestäänselvänä osana kristittyjen arkiseen jumalanpalveluselämään. Näyttää siltä, että vaikka osittain selitystä voisi hakea muuttuneista käytänteistä ja uusista sanamuodoista, olemme kadottaneet jotakin arvokasta.
"MAKING ROOM. Recovering Hospitality as a Christian Tradition." ei ole mikään uunituore julkaisu (1999), mutta Christine D. Pohlin kirja on edelleen ajankohtainen ja suositeltava aiheesta kiinnostuneelle. Kirja antaa etenkin hyvän yleiskatsauksen eri aikakausina vallassa olleisiin käytänteihin vieraanvaraisuuden suhteen. Helposti voimme romantisoida historiaa ja ajatella, että vieraanvaraisuus oli helpompaa entisajan kulttuurissa ja arjessa, etenkin maatalousyhteiskunnassa. Olen Pohlin kanssa samaa mieltä siitä, että niin ei ole ollut. Haasteet ovat olleet yhtäläiset, ne ovat vaan saattaneet näyttäytyä hieman eri muodoissa, mutta aina, kaikkina aikakausina ovensa avaaminen on ennenkaikkea vaatinut ensin sydämen oven avaamista. Se että voi kohdata tarvitsevan, vaatii monesti käytännöllisiä järjestelyjä oman elämäntapansa suhteen, eikä se tapahdu hetken mielijohteesta, vaan vaatii sekä rakkautta että päättäväisyyttä.
Jottei ihan synny väärää mielikuvaa: kyllä minä olen lukenut paljonkin tekstejä vieraanvaraisuudesta. Ongelma vaan näyttää olevan se, että kaikki tekstit kilpistyvät omien ystävien ja läheisten kestitsemiseen (entertainment on englanniksi kuvaava sana)... kutsuja järjestetään ja vuoroin vieraissa käydään. Eikä siinä ole mitään vikaa itsessään, sillä se on osa elämää ja ihmissuhteiden ylläpitoa. Mutta näen ongelmallisena sen silloin, kun se jää pelkästään siihen ja jos ja kun raamatullinen vieraanvaraisuuden käsite määritellään sen mukaan. Varhainen kirkkohistoria ja alkuseurakunta käsittivät vieraanvaraisuudella kolme asiaa:
1- Vieraanvaraisuus kunnioituksen ja huomioimisen eleenä kristittyjen yhteydessä eri yhteiskuntaluokasta ja taustasta tulevien henkilöiden yhteentulemisena samaan tilaan sekä ateriayhteyden jakamisena (Ehtoollinen oli osa alkuseurakunnan yhteistä ateriaa).
2- Vieraanvaraisuus muukalaisten, matkustavien kristittyjen ja paikallisten köyhien fyysisten tarpeiden kohtaamisena.
3- Vieraanvaraisuus avaamalla kotinsa ovet seurakunnan kokoontumiselle (Ensimmäiset vuosisadat kristillinen seurakunta kokoontui pääosin kodeissa).
Jotta vältyttiin hyväksikäytöltä ja vieraanvaraisuutta osoittava henkilö pystyi takaamaan sekä itsensä että perheensä turvallisuuden, liittyi näihin paljon keskusteluja, suosituksia, tapoja ja ohjeistuksia. Siksi minusta onkin hämmentävää nykyinen hiljaisuus. Ikäänkuin kaikki ihmisten tarpeet olisi organisoitu instituutioiden ja ammattilaisten vastuulle.
Vieraanvaraisuus on ennenkaikkea sitä, että vastustamme ihmisten muuttumista kasvottomiksi ja kohtaamme heidät aidosti, heidän ihmisarvonsa ansaitsemalla tavalla. Se ei tarkoita viihdyttämistä ja ohjelman järjestämistä jollekin apua tarvitsevalle ryhmälle. Pelottavan usein me olemme niitä, jotka tarvitsevat ennalta valmiiksi kirjoitettuja käsikirjoituksia ja puuhastelua (kohteillemme eli "heille"), koska pelkäämme kohdata erilaisuutta. Tuntematon pelottaa meitä, koska joudumme astumaan ulos mukavuusvyöhykkeeltämme. Emme tiedä miten toimia, meillä ei ole vastauksia kaikkiin ongelmiin, eikä haasteet välttämättä lopu siihen. Menestystarinoita ei aina synny vaikeasti sairaiden tai moniongemaisten keskuudessa eikä tuloksia aina pysty näyttämään muutostarinoilla. Mutta siitä ei olekaan kysymys. Kysymys on siitä, että on olemassa ihmisiä, joilla on todellisia tarpeita juuri tänään ja minulla voi olla mahdollisuus auttaa noissa tarpeissa. Kyse on myös siitä, että koska olen niin tottunut oman arkeni toimivuuteen ja pidän omia etujani itsestäänselvinä, en näe sitä, että lähelläni voi olla ihminen, jonka etuja poljetaan joka päivä. Mutta koska hän on kasvoton (ja usein stereotypisoitu), hän pysyy minulle näkymättömänä eikä tule kuulluksi tarpeineen ja huolineen. Saati sitten että joku puhuisi hänen puolestaan. Kyse on ihmisarvon kunnioittamisesta:
"Although we often think of hospitality as a tame and pleasant practice, Christian hospitality has always had a subversive, countercultural dimension. "Hospitality is resistance," as one person from the Catholic Worker observed. Especially when the larger society disregards or dishonours certain persons, small acts of respect and welcome are potential far beyond themselves. They point to a different system of valuing and an alternative model of relationships."
Niinkuin totesin syntymäpäiväkirjoituksessani joitakin päiviä sitten: minä olen matkalla. En siis osoittele ketään sormella eikä ajatukseni ole vaatia keneltäkään toiselta yhtään mitään. Minulla on oma polkuni ja uskon, että yhtenä päivänä kohtaan Kristuksen, joka kysyy minulta henkilökohtaisesti, mitä tein kohtaamilleni ihmisille. Mutta tämän kaiken sanottuani minulla on silti myös yhteisöllinen haaste: haluaisin haastaa tämänhetkistä kristillistä kielenkäyttöä niin, että uudistaisimme vieraanvaraisuuden käsitteenä ja palauttaisimme sen siihen asemaan elävän uskon tunnuspiirteiden joukossa, mihin se itseoikeutetusti kuuluu.
Olisi kiva kuulla myös Sinun ajatuksiasi aiheesta...
