perjantai 31. elokuuta 2012

Päivän inspiraatio: Sarah Carey.



Niinhän siinä kävi, että taisin nukkua pari yötä liikaa ikkuna auki. Ainakin yllätti flunssa tällä viikolla ja  pari viimeistä päivää onkin sitten lepäilty... Mutta on tässä positiivisiakin puolia: olen ehtinyt neulomaan 'tilaustöitäni' loppuun ja samalla fiilistellyt Martha Stewart -konserniin kuuluvan EVERYDAY FOOD kokin, Sarah Careyn hupaisista ruokavideoista, jotka sekä viihdyttää että tarjoaa vinkkejä arkeen. Suosittelen ;)

tiistai 28. elokuuta 2012

Päivän inspiraatio: Runo.


Hyvällä tavalla boheemi. Täynnä kaikenikäisiä ihmisiä. Pullantuoksuinen.

Tampereella sijaitsevassa Kahvila Runossa  (kuvat Runon nettisivuilta) on jotakin sellaista ainutlaatuista tunnelmaa, että se kuuluu automaattisesti kantapaikkoihini. 


Lukukokemus: Laila Hietamies.

Sodassa kului ainakin paljon korviketta ja tupakkaa.

Niin, olen siis saanut päätökseen Laila Hietamies -projektini lukemalla suomalaisen kirjallisuuden klassikoksi luokitellun 'Hylätyt talot autiot pihat'. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että ensimmäiset sata sivua menivät varsin tahmeasti ja vähän-niinkuin-pakolla tartuin kirjaan aina silloin, kun piti nostaa jalkoja ylös ja olla mitääntekemättä paikoillaan. Ja syitä on helppo keksiä: Yksi niistä on se, että Hietamiehen kirjat olivat koko lapsuuteni varmoja hittejä mummon syntymäpäivä-joulu-ja-äitienpäivä-lahjapakettiin. Hietamies, Karjala ja sotavuodet olivat jotakin mummon omaa reviiriä, hänen sisäisen maailmansa hiljaista prosessointia nuoruuteen liittyvistä tapahtumista. Eli ei minun genreäni. Toinen haaste tulee kirjasta itsestään yhdistettynä omaan kokemukseeni Suomen keskusteluilmapiiristä lähihistorian suhteen: heti kirjan alkulehdiltä latautuu voimakas tunne vuoden 1944 Karjalan kannaksen perääntymistunnelmiin ja maaseudun pieniin kyliin. Ja Viipuriin. Niin, miten tämän nyt sanoisi ketään loukkaamatta, mutta miten se on: yhtään väheksymättä toisten muistoja ja suruja, minun on vaan vaikea samaistaa itseni maaseudun ihmisiin, saati sitten surra eläväistä Viipuria, jossa en ole koskaan ollut. Ja ehkä tämä kaikki on vaan sitä, että jos kirja kertoisi vaikka Bolivian sodasta, olisi vapaampaa tuntea mitä tuntee, mutta koska kyse on Suomen viimeisimmästä sodasta, on jokaisen suomalaisen isäänmaallinen velvollisuus tuntea juuri tietynlaisia tunteita ja sanoa juuri tietynlaisia sanoja. Niin koen.  

Mielenkiintoista oli pohtia lukiessa kirjan naisnäkökulmaa aiheeseen, ja sitä miten se eroaa esimerkiksi Väinö Linnan tavasta kirjoittaa ja kuvailla samanlaisia tapahtumia (Linnan lukuprojektistani jotain täällä). Ehkä parhaimmillaan Hietamies onkin kuvatessaan naisten ja lasten tuntoja, varsinaisissa taistelukohtauksissa yms. Linna osaa avata mielestäni paremmin rintamaelämää sisältäpäin.

Huomasin myös jääneeni pohtimaan sankarimyyttiä. Kuinka ambivalenttia se onkaan: Toisaalta löytyy Linnoja ja Hietamiehiä, jotka haluavat tuotannollaan purkaa myyttiä ja tuoda tavallisen ihmisen roolien takaa esiin... ihmisen, joka on sattumalta elänyt juuri ajassa ja paikassa, jossa joutui pakosti mukaan sotaan. Ja sitten samanaikaisesti on niitä tahoja, jotka haluavat pitää sankarimyyttiä yllä, tietoisesti rakentavat sitä ja tavoittelevat sen tuomia vaikutusmahdollisuuksia. Tämä näkyy mielestäni sodan lisäksi monissa muissakin asioissa. 

Lopuksi tässä vielä sekalainen sitaattikokoelmani kirjan tunnelmista:

---Se oli opettajatoveri, en muista enää edes nimeä, Martta naurahti. - Hän se minut vetäisi ylös, sanoi, ettei kukaan ole kuollut rakkauden tautiin, että vasta todellinen kuolema on peruuttamaton... Helmi - ei meidän kyläkään kuole eikä tämä kaupunki... ne jäävät elämään. Joku täällä asuu aina.

---

Aarne sytytti savukkeen, meni avonaisen ikkunan luo ja katsoi ulos.
- Paljonhan sitä kysyy itseltään ja vasta jälkeenpäin näkee selvemmin tapahtuneen. Sellaista matkaa kuin silloin veneen pohjalla en haluaisi koskaan enää kokea. Siinä sinä makaat tajuttoman miehen vierellä, makaat kuin lahna, evääsikään et voi liikauttaa. Mitään et näe... Kaiken aikaa saattaa joku ruveta ampumaan... Vainio meloo, auttaa et voi... Ja mielessä on sekin kysymys että ovatko venäläiset jo vastassa rannalla? Nyt minulla on näihin vastaus, nyt kun en enää tarvitse sitä.

---

Aarne ajatteli, että tulisi aina muistamaan tämän hetken, lyhyen tuokion täynnä rauhaa ja kesää sodan keskellä, niin kuin rintama olisi häipynyt jonnekin kauas ja elämä olisi taas entisenlainen. Tällaistakin on elämä, hän mietti, hetkiä jolloin mieli puhdistuu ja saa rauhan. Sotaa ja kipua varten ei elämää ole luotu.

---

- Ilma on kylment, koht tulloo juhannus... Helena sanoi. - Sin jäi ruusut parraimpaa kukintaase. Mie ain enne hain niitä tuva pöyväl. Ol merkilline aika, ens tulliit tuomet, niis on vaa ain niin mahottomast toukkii. No sit tulliit sireenit, voi mikä tuoksu täytti tuvan. Sit valmistuis juhannusruusut, ne valkoset. Niitä mie panin ain vaasii ja koko tupa tuoksu juhannuksel. Luulet sie Martta jot Länsi-Suomes on juhannusruusuloit?

---

- Jos sota loppuu...
- Se loppuu, Helmi Elisa sanoi. - Sen täytyy, ihmiset eivät enää jaksa. Ihmiset ovat väsyneet sotaan kaikkialla. Mie olen miettinyt, ettei ole olemassa sen suloisempaa sanaa kuin rauha. Rauha. Maistele sitä... maistele.

---   


sunnuntai 26. elokuuta 2012

Jokaisella miehellä...



Jokaisella miehellä on hyvä olla kaapissaan ainakin yhdet mustat villasukat. Ainakin minä ajattelin niin ja neuloin miehelleni sellaiset. Se olikin sitten ensimmäinen testaamani ohje Novitan sukkalehdestä, vaikka ennen joulua hehkutinkin tätä vuotta sukkavuodeksi. Huihai.




lauantai 25. elokuuta 2012

Sairaslomalla...



Sairaslomaa voi vaikka viettää siten, että tapaa ystäviä ja tekee käsitöitä: Neuloo ja haastaa itsensä uusilla malleilla. Fiilistelyä ja inspiraatiota. Toivottavasti voin piakkoin esitellä teille jotakin valmistakin, sillä tähän asti homma on edennyt lähinnä siten, että joka viikko aloitan uuden työn ja nyt tekeillä on jo kolme keskeneräistä... 

maanantai 20. elokuuta 2012

Lukukokemus: Yasunari Kawabata.

- Sananjalka kertoo vuorten keväästä, selitti Chikako. - Se on kevään kulho. Isänne käytti sitä usein. Vaikka kevät on jo ohi, on teistä varmaan mieluisaa juoda siitä isänne muistoksi.
- Mutta mitä merkitsee, jos isäni käytti sitä lyhyen aikaa? se on neäjäsataa vuotta vanha, peräisen Momoyama-ajalta, kenties suuren Rikyun kädestä, monet teemestarit ovat sitä katselleet ja pidelleet, se on kulkeutunut monien hellävaraisten käsien kautta ennen kuin se päätyi meille.
Kikuji toivoi voivansa karkottaa kulhoon liittyvät tuoreimmat muistumat. 
Herra Oota oli antanut sen rouva Ootalle, leski isälle ja isä Chikakolle. Miehet olivat kuolleet, naiset elävät - tämä pienikin taival kulhon tarinaa oli kyllin merkillinen. Ja nyt leski, tytär, Chikako, neitä Inamura ja muut teevieraat vievät kulhon huulilleen ja tunnustelevat sitä.

Koen samanaikaisesti todella kiehtovana ja hämmentävänä japanilaisen tavan suhtautua aikaan

Yasunari Kawabata ei ollut kirjalistallani, mutta kun näin hänen kirjansa kirjastossa, järkeilin, että seuraavalla kirjalistallani tämä 1968 vuoden Nobelisti varmasti olisi, joten voin samantien tutustua häneen jo nyt. Tuhat kurkea oli mielenkiintoinen lukukokemus. Ei vain siksi, että kirjoittaja on lahjakas tarinankertoja, mutta myös siksi, että tarinan avulla voi kurkistaa japanilaiseen elämään, uskomuksiin ja suhteisiin. Koen, että opin ymmärtämään aasialaisuutta enemmän erityisesti tarinoiden kautta kuin että jos lukisin pelkkiä antropologisia kulttuurilistoja ja -kaavioita. Tarina tuo ihmisen ajatuksineen lähelle, avaa arjen maailman, näyttää lainalaisuudet ja sosiaaliset normit käytännössä. Ja kuitenkaan Yasunari Kawabata ei selittele kaikkea eikä kerro viimeistä kohtausta, aivan kuten hyvä novelisti tekee. Tarina saa jäädä elämään omaa elämäänsä lukijassa. 

Mielelläni voisin siis lukea enemmänkin Yasunari Kawabatan tuotantoa. Sitä ennen olisi kuitenkin varmaan hyvä lukea se Hietamies pois yöpöydältä...

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Päivän inspiraatio: Puutarha oleskelulle.

Kuusiaidan kätkössä, hiljaa virtaavan joen varrella asustelevat ystävämme Mari ja Samuel. Sain luvan julkaista pari kuvaa heidän pihastaan. Tosin kuvat eivät tee oikeutusta leppoisalle tunnelmalle, kiireettömälle oleskelulle ja hyville keskusteluille. Pihassa on monta tilaa... välillä loikoilimme riippukeinuissa puiden katveessa. Sateen yllättäessä hipsimme vanhoista tiilistä ja ikkunoista rakennettuun ulkohuoneeseen. Illan tullen grillasimme mereneläviä hiiligrillillä ja nautimme oman kasvimaan kurkkusadosta. Todellista kesäeloa!


 





Lukukokemus: Kirjeitä jonnekin.

Jos kerran kuollut kirjoittaa minulle, 
voin minäkin kirjoittaa kuolleille.
Yhtäkkiä minun tekee mieleni puhua 
ties kuinka monelle muullekin jota ei enää ole. 

Leena Rantanen sai postipaketin, jossa oli useita hänelle osoitettuja kirjeitä nyt jo edesmenneeltä henkilöltä. Hän päätteli, että koska kuolleet kirjoittelivat hänelle, voisi hänkin kirjoitella kuolleille. Ja niin syntyi sarja mielenkiintoisia kirjeitä sekä edesmenneille ystäville, sukulaisille että julkisuuden henkilöillekin. Oman kirjeensä saa muun muassa kadun puliukko ja kasvitieteilijä Carl von Linnè. Mielenkiintoisia tarinoita ja heijastuksia. 

Lempeä luettava. Melkein tekisi minunkin mieleni kaivaa jostakin esiin kirjepaperia ja kirjoittaa tutuille ja tuntemattomille...

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Juuri nyt.

(1) Mietin, että miksi ihmeessä halusinkaan lukea Richard Bachin kirjan "Lokki Joonatan". Mistä edes tiesin, että koko kirjaa on ylipäänsä olemassa? Ehkä se oli Keskisuomalaisen klassikkolistalla? Anyway: ei iskenyt muhun. Toisin kuin tämän bloggaajan mielestä, en kokenut kirjaa yhtään ajatuksia herättävänä. Enkä edes saanut vedettyä aasinsiltoja 70-luvulla ilmestyneen kirjan ja homoliikkeen välillä. Sorry. Jos kirjailija todella haluaisi nostaa erilaisuuden ymmärtämistä teoksellaan, niin miksi hän kuvaisi massan rääkyvinä idiootteina ja erilaisen "jälleensyntymisien" kautta toisiin todellisuuksiin siirtyvänä harjoittelijana, ainutlaatuisena esimerkkinä ja opettajana muille? Lisääntyykö erilaisuuden ymmärtäminen leimaamalla jokin toinen ryhmä? Mietin tässä sitäkin, että  olikohan Bach hurahtanut hinduismiin tai muuten vaan gnostilaisuuteen? Vai käyttikö hän pilveä? ...Ja jottei tää mun bloggaus olisi niin negatiivinen kuin se näyttää olevan, niin totean tässä lopuksi olleeni samaa mieltä tämän bloggaajan kanssa ainakin osittain siitä, että teos on ajaton ja se on tarina vapaudesta. 

Ja jos jollakin on mulle jotakin valaisevaa sanottavaa kirjasta, niin otan mielelläni vastaan ;)

(2) Fiilistelen Ahlmanin tilapuodista ostamani raparperijugurtin mausta. Lähiruoka on hyvää! 

(3) Ja vietän siis sairaslomaa. Mulla leikattiin maanantaina oikeasta jalasta pari surkeaa verisuonta pois ja nyt pitäisi ottaa hieman rennommin, että haavat paranee ja elimistö jaksaa alkaa rakentaan uusia suonia tilalle. Eikö olekin ihmeellistä: Ihminen voi kasvatella itsestään uudet verisuonet?! 

(4) Olen kiitollinen ihanista ihmisistä: Ystävästä, joka tuli valvomaan mun vointia leikkauksen jälkeen 24h. Ja toisista ihananista, jotka tuli meille eilen laittaan ruokaa, kun arveli, että Henry on ihan TÖÖT pitkän lentomatkan jälkeen ja mä vaan makoilen särkylääkkeitä syöden. Ja niistä, jotka lainasivat meille auton täksi kuuksi. Ja  ystävällisistä hoitajista Hatanpään päiväkirurgiasta. Ja vaikka mistä. Kiitos!


keskiviikko 8. elokuuta 2012

Lukukokemus: Sikalat.

Ensin näin Susanna Alakosken haastattelun jossakin lehdessä. Sitten huomasin, että hänen teoksestaan on tehty myös elokuva. Ja tottakai ajattelin, että tuo mun pitäisi lukea...

Minä taioin. 
Jotkin taikatempuistani olivat sellaisia että osasin ummistaa silmäni 
ja hengittää nenän kautta, nyt taioin itseni pois ja olin silti läsnä. 

Sikalat. Asuinalue Ruotsissa, jossa asui paljon suomalaisia siirtolaisia. Omia lapsuusmuistojaan peilaten Susanna kirjoittaa köyhyydestä, alkoholismista ja perheväkivallasta 60-70-lukujen Ruotsissa. Liikoja kaunistelematta, mutta myöskään turhia mässäilemättä. 

Tuli mieleen, että juuri kesällä näin jossakin historiikin Amerikan siirtolaisista... sen kannessa oli kuva naisesta, jolla oli m-i-e-l-e-t-t-ö-m-ä-n suuri kurpitsa sylissä. - Amerikassahan kaikki on aina suurempaa.  Ja sitä mielikuvaahan siirtolaisuudesta tuodaan usein esille: menestystarinoita. Arvostan siis Susannaa siitä, että hän uskalsi kirjoittaa omista kokemuksistaan ja tuoda julkisuuteen muistonsa, jotka eivät olleet niin kauniita ja ruusuntuoksuisia. Tarvittiin Fenix-hengitystä.

Ja tuli mieleen ajat, kun kävin lapsena katsomassa äidin kanssa sairaalassa naista, jolla oli milloin mikäkin ruumiinosa murtunut päihteisiin liittyvän perheväkivallan seurauksena. Ehkä siksi en ensin meinannutkaan lukea kirjaa, vaikka olin jo niin päättänyt. Pelkäsin, että kirja vaan mässäilee ja pyrkii viihdyttämään tirkistelynhaluisia lukijoita toisten kärsimyksellä, ja se minua ei kiinnosta. Mutta onneksi niin ei ollut. Kirja oli selviytymistarina ja muistutus siitä, kuinka monimutkainen psykologinen olento ihminen on ja millä tavoin pienet lapsetkin pyrkivät selviytymään hankalista tilanteista... ja toivovat loppuun asti parasta... paitsi että aina jostakin naamari prakaa. 

    

tiistai 7. elokuuta 2012

Kirjastossa.

Kävin kirjastossa. Jo kävellessäni sisään huomasin uusia muutoksia: enemmän itsepalvelutiskejä. Sitten kävelin yleiskoneelle tarkistamaan, löytyisikö hyllyistä haluamaniani kirjoja. Koneen lähtösivu oli muuttunut. Piti kirjautua sisään, enkä onnistunut. Huomasin, etten muistanutkaan oikein viime vuonna keksimääni salasanaa kirjastokortilleni itselainaamista varten. Ja kaiken lisäksi kone näytti lataavan uudet sivut niiiiiiiiiiin hitaasti, että ajattelin, etten pääse ikinä kirjastosta ulos, ellen mene kysymään ajoissa neuvoa kirjastovirkailijalta.

Ensin kirjastovirkailija opasti tekemään uuden salasanan itsepalvelua varten. Sitten hän totesi, että koska koneissa näyttää nyt olevan häikkää, voimme katsoa yhdessä, löytyykö kirjoja. Siis: hän voi katsoa ja minä voin luetella. Koska ajattelin suorittaa esseellä pari opintoviikkoa organisaatioteorioista, minulla oli selkeä lista tarvittavia kirjoja. Pahuksen tietokone vaan näytti lainassa/Ei oo:ta ensimmäisen kymmenen kirjan kohdalla. Aloin jo vaipua epätoivoon. Ja minua hävetti, että jouduin vaivaamaan virkailijaa.

Mutta kirjastovirkailija ei ollut moksiskaan. Jatkoimme tutkimista. Selasimme kirjoja uudestaan, varasin niitä kaupungin toisista kirjastoista ja ne tuodaan minun lähikirjastooni euron hinnalla tällä viikolla. Lisäksi onnistuimme löytämään varastosta joitakin opuksia. Lopulta, etsittyämme ainakin 25 kirjaa tiedostoista, löysimme kuusi kirjaa ja loppuviikosta tulee vielä neljä. Ei hullummin. 

Sitten kirjastovirkailija nousi ylös ja pahoitteli, että joudun odottamaan hetkisen, kun hän käy etsimässä kirjat varastosta. Siinä sitten istuskelin tekemättä mitään, kun minua palveltiin. Kun vielä itsepalvelulainauspisteet kaatuivat, jonotin toisen virkailijan luo ja hän hymyili kauniisti ruuhkasta huolimatta. 

Itsepalvelua ja palvelua. Suomessa sittenkin osataan molempia. Ainakin minä sain tänään loistavaa palvelua Tampereen Metsossa. Ja löysin paljon kirjoja. Ilmaiseksi. Oli kiva olla suomalainen. Kiitos!

PS. Alapalkkien "Yöpöydällä" listassa näkyy, mitä muuta tarttui mukaan. Aion siis tässä avartuvuus-projektissa lukea jopa yhden Hietamiehen romaanin, vaikka jo ajatuskin tökkii...
     

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Lukukokemus: The Glass Castle.

Unohdin viikoksi tietokoneeni veljeni sohvalle, mutta nyt sekin on selvitetty ja olen asettunut hetkiseksi Tampereelle. Kesäloma on siis ohi ja vuorossa kuukauden jakso Suomessa ennen Aasiaan paluuta... ja kaikkea mielenkiintoista....

Lentomatkaa piristi Blue Note Trip Plays Stevie Worder ja kirjaksi otin Jeannette Wallsin 'The Glass Castle'. Härö tunne, kun väsyttää ja ei väsytä ja haluaa lukea ja haluaa nukkua jne. Oli pakko lukea kirja loppuun saman tien, niin mielenkiintoinen se oli. Tarina perheestä. Tositarina lapsuuskodista, joka oli jatkuvasti liikkeellä. Alkoholismia ja kodittomuutta. Ja kaiken kurjuuden keskellä jotakin kaunista ja ainutkertaista, viisautta ja lahjakkuutta.     

Sosiaalisesti ei-niin-tavanomainen perhe ei ole aina niin salonkikelpoinen ja helppo esiteltävä toisille. Minua pysähdytti Wallsin tunteet:

One day I was walking down Broadway with another student named Carol when I gave some change to a young homeless guy. "You shouldn't do that," Carol said.
"Why?"
"It only encourages them. They're all scam artists."
What do you know? I wanted to ask. I felt like telling Carol that my parents were out there, too, that she had no idea what it was like to be down on your luck, with nowhere to go and nothing to eat. But that would have meant explaining who I really was, and I wasn't about to do that. So at the next street corner, I went my way without saying a thing.

I knew I should have stood up for Mom and Dad. I'd been pretty scrappy as a kid, and our family had always fought for one another, but back then we'd had no choice. The truth was, I was tired of taking on people who ridiculed us for the way we lived. I just didn't have it in me to argue Mom and Dad's case to the world.

That was why I didn't own up to my parents in front of Professor Fuchs. She was one of my favorite teachers, a tiny dark passionate women with circles under her eyes who taught political science. One day Professor Fuchs asked if homelessness was the result of drug abuse and misguided entitlement programs, as the conservatives claimed, or did it occur, as the liberals argued, because of cuts in social-service programs and failure to create economic opportunity for the poor? Professor Fuchs called on me.
I hesitated. "Sometimes, I think, it's neither."
"Can yo explain yourself?"
"I think that maybe sometimes people get the lives they want."
"Are you saying that homeless people want to live on the street?" Professor Fuchs asked. "Are you saying they don't want warm beds and roofs on their heads?"
"Not exactly," I said. I was fumbling for words. "They do. But if some of them were willing to work hard and make compromises, they might not have ideal lives, but they could make ends meet."
Professor Fuchs walked around from behind her lectern. "What do you know about the lives of the underprivileged?" she asked. She was practically trembling with agitation. "What do you know about the hardships and obstacles that the underclass faces?"
The other students were staring at me.
"You have a point," I said.     

Niin, joskus meillä on teorioita ja me luulemme tietävämme kaiken. Joskus todellisuus ei vaan kulje mallien mukaan. Muistui mieleeni lehtiartikkeli, joka käsitteli Bangkokin slummiyhdistystä. Slummilaiset olivat näet järjestäytyneet, jotta voisivat säilyttää nykyiset asuinolonsa. He argumentoivat, että lähiöiden kerrostalot eivät sovi heidän elämäntyylilleen ja että he ovat nykyisillä ammatinharjoittamisillaan korvaamattomia kaupungin infrastruktuurille. Sanopa sitten tähän enää mitään.  

PS. Jos haluat lukea kirjan, voin antaa sen eteenpäin kiertoon.