maanantai 30. tammikuuta 2012

Eettisyyttä ja kestävää elämäntapaa etsimässä.

Luomu, Reilu Kauppa, orgaaninen, lähiruoka jne. Kuluttaja, joka haluaa valinnoillaan tukea eettistä ja kestävää elämää muillekin kuin vain itselleen, elää jatkuvassa termiviidakossa ja toisinaan jopa tuntuu siltä, että sitä pitäisi olla erityisasiantuntija tai salapoliisi voidakseen tietää, mikä minkin tuotteen ekologinen jalanjälki on tai ainakin edes sen, onko tuotteen valmistajat saaneet työstään oikeudenmukaisen palkkion.

Mitä mietteitä minussa pitäisi herätä esimerkiksi kuullessani, että suomalaisten lihankulutus on kaksinkertaistunut sadassa vuodessa, perunankulutus pudonnut alle puoleen 60 vuodessa ja tuoreiden vihannesten käyttö lähes kolminkertaistunut 80-luvulta alkaen? Parempaan vai huonompaan suuntaan?

Pää pyörällä olen tässä tänään pohtinut WWF:n ympäristökasvattajan, Essi Aarnio-Linnanvuoren, toteamusta:

Arkioletusten vastaisesti pitkätkään kuljetusmatkat eivät yleensä kasvata tuotteen ympäristövaikutuksia kovin paljon. Erityisesti suuret valtamerikuljetukset ovat tehokkaita: suureen laivaan mahtuu valtavasti tuotteita, jolloin tuotekiloa kohti laskettu ympäristökuormitus pysyy pienenä. Lennätettyjen elintarvikkeiden määrät ovat nykyisin hyvin pieniä. Elinkaariarviointi ei siis itsestään selvästi anna tukea lähiruuan suosimiselle ympäristösyistä. Sen sijaan lähiruoan suosimiselle voi olla muita perusteita, kuten se, että lähiruokaa suosivalla kuluttajalla on melko hyvät edellytykset tietää, miten tuotettua ruokaa hän syö. Myös jonkinasteinen elintarvikeomavaraisuus on kunkin valtion tai alueen kannalta tärkeä säilyttää.

Sama asiantuntija suosittaa soijan ja luonnonkalan lisäämistä ruokavalioon, sekä muutenkin kasvispainotteista ruokavaliota. Pohdinnasta uusiin tottumuksiin siirtyminen onkin sitten eri juttu... katsotaan, mitä tämä vuosi tuo tullessaan.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Kaneliset banaanipannarit ja vaahtokylpy.

Pari päivää vapaata. Tarvitseeko enempää mainita?
Aamun kruunasi Henryn kokkaus keittiössä. Aikaisemmin täällä jakamani pannukakkuresepti sai sovelluksen: taikinaan lisättiin puoli teelusikallista kanelia ja paistovaiheessa pannukakun pinnalle tiputettiin pari banaaninsiivua. Nämä kaneliset banaanipannukakut maistuivat aivan taivaallisilta vaahterasiirapin ja kermavaahdon kera!

Läksimme tädin kanssa rannalle. Kaunis meri, hyvä ruoka ja uni ovat sitä mitä tarvitsen juuri nyt. Onneksi hotellihuoneessa oli ihanan iso kylpy ja onnistuin kruunaamaan tämän päivän kuumalla vaahtokylvyllä. On aika rentoutua.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Mukavuusvyöhyke & pelko.

Eilen oli hieman väsähtänyt sunnuntai. Päänsärkyinen ja unelias. Saimme kuitenkin aikaiseksi mennä kuuntelemaan Joyce Meyeria, joka oli tullut kaupunkiin. Ajomatkalla huomasin ajatusteni harhailevan ja pohdin mukavuusvyöhykettä. 

Mukavuusvyöhykehän ei ole sinällään negatiivinen asia, ilman sitä tuskin jaksaisimme loputtomasti. Koostuuhan se arjen rutiineista, tutuista paikoista, tavoista, ihmissuhteista jne. Mielestäni eräänlaista mukavuusvyöhykettä on myös se, että on löytänyt tietyn (helpon?) tavan toimia ystävien ja sukulaisten kanssa... kenen kanssa puhutaan mitäkin, kenen kanssa vältetään mitäkin aihetta, ketä ylipäänsä vältetään. Avainsana tässä on itselle mukava ja turvallinen olo. Kaikki on kutakuinkin niin hallinnassa kuin kulloisissakin olosuhteissa voi olla. Kaavan rikkominen tuo jännitteen ja poistaa varmuuden siitä, mitä lopulta tapahtuu.   

Se mitä jäin pohtimaan, oli se, kuinka usein sitä pysähtyy miettimään omaa mukavuusvyöhykettään ja tietoisesti rikkoo sitä. Helpostihan elämä urautuu eikä arjen kiireessä välttämättä ole kiinnostusta tai voimiakaan jatkuvasti murtautua johonkin uuteen. Mutta paikallaanpysyessä pysähtyy myös kasvu. Ellei avaa itseään, jää monta uutta antoisaa ihmissuhdetta kokematta, monta taitoa oppimatta, monta lahjaa löytämättä. Elämä voi jäädä hyvinkin kapea-alaiseksi. 

Huomaan kaipaavani avaruutta.

Joycen pääsanoma kiteytyi kysymykseen: "Mitä menetät jos annat pelon hallita elämääsi? Mikä Jumalan suunnitelma ei tapahdu elämässäsi ellet voita pelkojasi?"

Olen kirjoittanut kalenteriini tälle kuulle seuraavat lauseet, jotka kuvaavat jännitettä menestymisen ja epäonnistumisen välillä:

Potential failure and possibility to success.
It's my Journey. It's my Destiny. It's my Choices.

Näissä mietteissä suuntaan kohti tätä viikkoa.

Antoisaa maanantaita kaikille!  


sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Mmm... Bagels.


Kuluneen viikon makunautintojen kärjessä ovat ehdottomasti olleet bagelit. Ei paikalliset vaan tuliaispussista löytyneet. Ilmeisesti juuri puisen uuninsa ansiosta Vancoverilaisen Siegel's Bagels  (clik) omaa aivan oman tekstuurinsa ja ominaismakunsa. En ole missään syönyt niin hyviä bageleita!

...tiedän mitä odottaa kesälomalta ;) 


tiistai 17. tammikuuta 2012

Päivän inspiraatio: Ginger / The House

Hei, hei, pakko jakaa tää: Pohjois-Thaimaassa, Chiangmaissa, on yksi aika hippi cafe/restaurant/fashion/furniture/etc. shop nimeltään THE HOUSE. Klikkaa tästä ja pääset tunnelmaan. Viime viikolla tavattiin siellä ystäviä illallisen merkeissä ja söin ihanaa lohileipää. Jäätiin niinkin paljon koukkuun, että muutettiin seuraavan päivän lounas myöhäiseksi brunssiksi. Tuli siis juotua kaksi isoa kulhollista Cafe Lattea ja maistettua talon Egg Benedict & Bearnaise Sauce. Ihanaa. Tänä vuonna aion opetella tekemään tuon ruokalajin itsekin.

Ja lopuksi vielä sorruimme ostamaan meille peilin. Suuren ja rosoisen. Ehkä oli aikakin, sillä meillä ei ole ollut kokovartalopeiliä koko Thaimaassa vielä lainkaan...






 





maanantai 16. tammikuuta 2012

Päivän inspiraatio: Pink.


Alkuvuoden pukeutumisen piriste: tummansinisten farkkujen ja mustan T-paidan kanssa hieman pinkkiä!

Ihana olla jälleen kotona! Olimme kymmenen päivän työreissulla ja palasimme eilen. Eilinen niin jotenkin kuvastaa meidän tämänhetkeistä matkustustyyliä: Ajaa posotimme aamu-seitsemästä alkaen yli 700 km, saavuimme kotiin, juoksimme suihkuun ja sieltä suoraa taksiin ja ehdimme kuin ehdimmekin ystävämme valmistujaisjuhliin. Juhlan kunniaksi menimme vielä syömään Bangkokin korkeimpaan torniin. Harvinainen kohtaaminen ja hyviä keskusteluja.

Yöllä meille lensi vielä Henryn täti kyläilemään Kanadasta (Olin lopulta niin kuitti, että H joutui hakemaan hänet yksin kentältä.). Aamulla herätessäni näin siis heti pöydällä paljon tuliaisia... mutta en vielä koskenut niihin, sillä minulla oli hammaslääkäri. Tämä oli jo kolmas kerta. Onneksi viimeinen tältä erää. Se on niin hassua, sitä menee lääkäriin vasta kun joku juttu vaivaa... mutta silti toivoo, että lääkäri antaisi diagnoosin: Täysin terve. Haha, en tiedä onko teillä jotain tämänkaltaista haaveajattelua, mutta itselläni sen tunnistan.

Vielä loppuun positiivinen kiitosaihe: Olen jo voiton puolella flunssani kanssa. Ihana hengittää vapaasti! Näissä merkeissä toivotan siis teille kaikille:

Ihanaa alkanutta viikkoa!

maanantai 9. tammikuuta 2012

Poskiontelontulehdus.

Poskiontelontulehdus, sanoi lääkäri ja määräsi antibiootteja, allergialääkkeitä ja kortisooninenäsuihketta. Tutuksi on tullut myös nenähuuhtelu suolavedellä nenäpumpun avulla. Huh. Kysykää vaan (tai älkää). Olen siis kärsinyt flunssasta jo varmaan kaksi kuukautta. Pelottavaa on se, että tukkoiseen nenäänkin tottuu ja sitä alkaa luulla normaaliksi olotilaksi.

Jospa kuitenkin olisin viikon päästä kunnossa? - Sitten tämä olisi kaiken tämän väärti. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on diagnosoitu poskiontelontulehdus. Todennäköisesti se on ollut minulla ennenkin, en vaan ole tajunnut, sillä olen odottanut jotain mieletöntä painetta poskipäissä... no, se ei ole aina sen merkki. Jatkuva pitkittynyt flunssa taas on. Ja kenties kuluttamani määrä nenäsuihkeita on paras mittari flunssan pitkittyneestä tilasta...

Kaikesta huolimatta: Iloista viikkoa teille kaikille! 

lauantai 7. tammikuuta 2012

Päivän inspiraatio: Hajuvedet.

"A woman who doesn't wear perfume has no future."

Onneksi minulla on Coconkin mukaan tulevaisuus taattu, sainhan joululahjaksi uuden hajuveden, Coach:in uuden tuoksun: Coach Poppy. Love it!



... sen lisäksi minulla on matkaversioina Burberryä (ja pieniä ilmaissuihkeita). Tällä hetkellä suosikkina Burberry Brit:


Minä siis vaihtelen hajuvesiä. Mutta saatan palata vanhaankin. Joka tapauksessa käytän hajuvettä joka päivä. Millaisia hajuvesien käyttäjiä te olette? Aina yksi ylivertainen vai uusissa parempi?



tiistai 3. tammikuuta 2012

Tunnustus inspiroivalle ruokablogille.

Näin alkuvuodesta on hyvä antaa tunnustuksia. Tänään haluaisin erityisesti antaa tunnustuksen hyvälle ruokablogille: Oululainen pariskunta kokkaa ja bloggaa nimellä Pastanjauhantaa. Eksyin blogiin etsiessäni jotain reseptiä netistä. Voin todellakin puhua eksymisestä ja kiinnijäämisestä, sillä en yleisesti seuraa mitään ruokablogeja.(Kirjoja kyllä selaan senkin edestä ja tänä vuonna aion esitellä teille pari ihanuutta!) Tämän blogin olen sittemmin lisännyt blogi-listaani, sillä huomasin kurkkivani sieltä reseptejä säännöllisesti silloin sun tällöin...

Tänäänkin tein siellä suositeltua vuohenjuustosalaattia (klik), kun kerran jääkaapista löytyi tomaatteja, punasipulia ja vuohenjuuston jämät. Pinjansiemeniä en jostakin syystä löydä kaupoista ja valkosipulia luulin omistavani, mutta tajusinkin liian myöhään, että kori oli tyhjä. Maku oli silti loistava. Ja ennen kaikkea: en ollut ikinä ennen laittanut salaatinaineksia uuniin ja kerta ei jäänyt viimeiseksi! 

Näillä määrillä saa todella reilut annokset kahdelle tai sitten vaikka patongin kanssa hieman useammalle (Toistan siis reseptin, vaikka se kyllä löytyy linkkiä napsauttamallakin. Haluan vaan samalla lisätä reseptin omiin varastoihini tulevaisuuden varalle... Kuvakin on lainattu Pastanjauhannasta):



VUOHENJUUSTOSALAATTI

1 kerä salaattia
1/2 kurkkua
kourallinen mustia oliiveja
1 mango

Uuniin hetkeksi:
3 suurta tomaattia
2 punasipulia
pari kynttä valkosipulia
pinjansiemeniä
1/2-1 pötkilö vuohenjuustoa

oliiviöljyä
suolaa mustapippuria myllystä

Sweet hot chili - kastiketta
hunajaa

1- Laita uuni kuumenemaan (grillivastuksen kera) 225 C. Viipaloi leivinpaperille sipulit, tomaatit ja vuohenjuusto. Kaada viereen myös pinjansiemenet (jos siis sinulla on niitä tai jotkut muutkin pähkinät kävisivät oikeastaan minun mielestäni). Ripottele viipaleiden päälle hieman oliiviöljyä, suolaa jos haluat ripauksen ja rouhi vielä mustapippuria myllystä. Paista uunin yläosassa noin 5 minuuttia.

2- Tee sillä välin salaattipohja joko salaattikulhoon tai annoslautasille: Revi salaattia pohjaksi, pilko päälle kurkut ja kuorittu mango. Lisää vielä mukaan oliivit.

3- Ota pelti uunista ja anna viipaleiden jäähtyä. Nosta sitten viipaleet salattipedille ja ripottele päälle siemenet. Lorauta vielä lopuksi päälle hieman Sweet hot chili -kastiketta ja hunajaa.

Hyvää ruokahalua!

maanantai 2. tammikuuta 2012

Risotto.

(PS. Taustalla yksi joulun monista lahjoistani: keittokauhalle levähdystä varten sydänlusikka. Taisin olla superkiltti kun sain niin paljon ihania lahjoja... hahha.)

Olenko jo maininnut, että risotto on yllättäen noussut lempiruokieni joukkoon? Ei, en nyt tarkoita sitä mitä te kaikki luulette. En tarkoita Suomen opinahjojen kuivakoita heitä-kaikki-sekaan-riisimössöjä. (Anteeksi jos synnytin mielleyhtymän.) Tarkoitan aitoa italialaista risottoa. 

Uteliaisuuteni heräsi, kun luin jotakin lehtijuttua italialaisesta perheestä ja siinä perheen mies hämmenteli risottoa. Juttu ei siis ollut varsinainen ruokajuttu, vaan jotain ihan muuta. Risotto oli siis heille arkea. Mutta minä en ollut ikinä edes maistanut italialaista risottoa. Niinpä tilasin ensimmäisen risottoni tamperelaisessa Trattoriassa. Ja sen pehmeys ja maun täyteläisyys veivät mennessään. Sen jälkeen olenkin syönyt risottoa italialaisissa ravintoloissa, itse Italiassa sekä testaillut reseptejä kotona. 

Tykkään monenlaisista risotoista. Aluksi risotto saattaa vaikuttaa hankalalta ja hitaalta valmistaa, mutta itseasiassa sen hämmentely on ihanan rauhoittavaa. Tässä teille yksi suosikkiresepteistäni suoraan Aldo Zilli:n keittokirjasta:

AURINKOKUIVATTU TOMAATTI-VUOHENJUUSTO-RUKOLA-RISOTTO
(neljälle)

1 litra kasvislientä
100 g voita
1 suuri sipuli, pilkottuna
1 laakerinlehti
350 g (= 3,5 dl) arborio tai muuta italialaista risottoriisiä 
2 dl kuivaa valkoviiniä
100 g vuohenjuustoa
100 g aurinkokuivattuja tomaatteja öljyssä, valutettuna ja pilkottuna
50 g (= 5 dl) rukolaa, revittynä
25 g parmensaanijuustoa, tuoreesti raastettuna
suolaa ja mustapippuria myllystä  

1- Valmista kasvisliemi ja pidä se hiljalleen kiehumassa.

2-  Kuumenna syvä pannu (wokkipannu on aika hyvä) ja sulata siinä 75g voita. Lisää laakerinlehti sekä pilkottu sipuli, ja kuullota pehmeästi keskilämmöllä kunnes sipuli on pehmennyt - noin 5 minuuttia. 

3- Lisää sipulin joukkoon risottoriisit ja hämmennä muutama minuutti, kunnes riisinjyvät kuultavat voissa.

4- Lisää valkoviini ja hämmennä 2 minuuttia, kunnes se on imeytynyt. Lisää sitten kasvislientä aina kauhallinen kerrallaan niin, että edellinen neste on imeytynyt ennenkuin lisäät enemmän. Jatka hämmentämistä ja liemen lisäämistä kunnes miltein kaikki liemi on lisätty ja riisi on al dente. Tämän vaiheen pitäisi kestää noin 20 minuuttia.

5- Noin 5 minuuttia ennen kuin risotto on valmista, sekoita joukkoon pilkottu vuohenjuusto, revityt rukolat ja pilkotut aurinkokuivatut tomaatit. Keitä noin 3-5 minuuttia. Lisää lisää lientä tarvittaessa. Juuston pitäisi sulaa miltein kokonaan. 

6- Lisää loput voista (25 g) ja raastettu parmesaanijuusto. 

Valmiin risoton tulisi olla pehmeää ja tarpeeksi irtonaista jotta voi kauhalla muotoilla aallon, mutta ei kuitenkaan keittomaista.

7- Poista liedeltä, laita kansi päälle ja anna tekeytyä yksi minuutti.

*** Mikäli haluat tehdä risotosta ruokailjoille kauniit annokset, voit koristella jokaisen annoksen paahdetuilla vuohenjuustoilla. Leikkaa silloin vuohenjuustoputkilosta niin monta siivua kuin on annoksia. Laita vuohenjuustot pellille uuniin grillivastuksen alle ja grillaa 1-2 minuuttia, kunnes ne saavat kauniin, kultaisen värisävyn. Asettele jokaisen annoksen päälle grillattu vuohenjuusto ja pyöräytä myllystä tuoretta mustapippuria.        

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Rukouksesta, mietiskelystä ja meditaatiosta.

Huomautus: Tämä postaus ei edusta millään tavalla systemaattista tai ylipäänsä opillista linjausta. Tämä on puhtaasti henkilökohtaista pohdintaani kokemuksiini pohjautuen. Mietteitä matkalla. Vieläpä suhteellisen pitkä sellainen. Mutta mikäli olet pohtinut samankaltaisia asioita, kuulisin mielelläni ajatuksiasi!

Pohdiskeluni alkoi, kun luin Heidi Robertsin nettiartikkelin 'Tuoko mindfulness hengellisyyden psykoterapiaan?' Artikkelissa Roberts tuo esiin uuden suuntauksen länsimaalaisessa terveydenhuollossa: uskonnollisuus on hiljalleen hiipinyt mukaan niiden vuosikymmenten jälkeen kun hoitohenkilökunnalle on painotettu tiukkaa uskonnollista sitoutumattomuutta. Uskonnollisuus on tullut siis mukaan idän uskontoihin perustuvien meditaatio-menetelmien kautta. Kyseisessä artikkelissa eniten pohditaan Mindfulness-metodia, joka opettaa mielen havainnointia ja tässä hetkessä läsnäoloa ilman vahvoja kannanottoja. Mielenkiintoinen artikkeli.

Mielenkiintoinen oli myös Robertsin haastattelu RV:ssä (49/2011), missä Roberts pohtii muun muassa KONTEMPLATIIVIVISTA eli mietiskelevää rukousta. Se tarkoittaa Jumalaan keskittymistä hiljaisuudessa ja on kirkkohistorian aikana kuulunut muun muassa luostariperinteeseen. Nykyisin jotkut kyseenalaistavat käsitteen kristillisyyden ja ajattelevat mietiskelyn viittaavan vain idän uskontoihin aivan kuin se tarkoittaisi automaattisesti mielen tyhjentämistä tai kaiken mieleen tulevan vastaanottamista sellaisenaan. Roberts kuitenkin toteaa, että rukouksessa on lupa myös rauhoittua ja turvautua ilman sanoja. Rukous on kuin mikä tahansa vuorovaikutussuhde; välillä on hyvä olla hiljaa, jotta kuulisi, mitä toinen sanoo.

Kaikki tämä synnytti mielessäni paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Voisiko olla niin, että itämaalaisten meditaatio-menetelmien suosioon lännessä vaikuttaa ihmisten kasvanut tarve hiljentymiseen ja oman itsensä kohtaamiseen hektisen mediaelämän ja kiireen keskellä? Läsnäolon taito ja nykyhetken aistiminen. - Onko niin, että ne kuuluvat niihin taitoihin, joita läntinen elämäntyyli ei  tällä hetkellä tue eikä niitä taitoja opita kotona, koulussa tai työelämässä? Täytyy lähteä meren taakse kalaan. Osa syynsä voinee olla myös sillä, että kuva kristillisyydestä ei ehkäpä tuo kaikille mielikuvaa läsnäolosta ja hiljentymisestä. Vai tuoko?

Tunnen monia ihmisiä, jotka kärsivät eriasteisista ahdistuksista. Olen myös huomannut, kuinka monen ihmisen on vaikea pysähtyä ja identifioida tunteitaan arjen keskellä. Ja kuitenkin juuri tunteet kertovat meille monia signaaleja siitä missä ollaan menossa sisäisen ja ulkoisen maailman vuorovaikutuksessa. Sikäli siis, jos puhtaasti ajattelen työkaluna pysähtymistä ja omien mielensisäisten ajatusmaailmojen tarkkailua, en vielä näe siinä mitään huolestuttavaa. 

Terveydenhoidon avautumista hengelliselle sektorille voidaan pitää positiivisena, jos sen kautta halutaan kohdata ihminen holistisesti ja potilas saa olla aktiivinen osapuoli tuomalla omia arvojaan ja uskomuksiaan mukaan hoidon yhteiseen suunnitteluun niin, että potilaan oma hengellisyys tukee hoitoa. 

Huolestuttavaa on se, jos (ja kun niin moni) ajattelee, että hänen persoonansa on täysin sama kuin hänen ajatusmaailmansa. Ja kuinka paljon meidän ajatusmaailman rakenteisiin, silmälaseihin tulkita tilanteita ja sisäiseen puheeseen itsemme kanssa vaikuttaakaan se ympäristö, jossa kasvoimme! Toisilla mielen maailma on seesteisempi, toisilla näyttää olevan ankarat sisäiset mittarit, ja toisilla taas oma minäkuva on sirpaleinen tai negatiivisesti värittynyt vääristyneiden ja rikkinäisten peilien keskellä. Minusta olisi jotenkin lohdutonta nähdä ihminen yksinäisenä keskellä maailmankaikkeutta, erilaisten ajatuskerrostumien summana. Kuinka paljon voimakkaamman positiivisen sanoman tuokaan kristillinen ihmiskäsitys ainutlaatuisesta, itsestään arvokkaasta ja lahjoja omaavasta, Jumalan luomasta persoonasta, joka on luotu elämään yhteydessä maailmankaikkeuden hallitsijaan.

Ja kuinka moni kristitty silti kamppailee oman itsensä ja tunteidensa kanssa päivittäin ymmärtämättä sitä, että hänen ajatusmaailmansa ei ole sama kuin hän niin että se arvottaisi hänet. Eikä Jumalan rakkaus ole ailahtelevainen. Jumalan armo kohtaa meidät juuri siellä missä olemme. 


Sanottakoon vielä, että mielestäni mikään ei ole arvoneutraalia. Toisinaan meidän sisäiset arvomme tosin saattavat olla ristiriitaisia ja joskus yllättävän heppoisella perustalla. Se, mitä ajattelisin kaikille hyväksi tehtäväksi aina silloin tällöin, olisi oman toiminnan arvomaailman kartoittaminen ja arvojen perusteiden kriittinen reflektointi. Joskus olemme purematta nielleet joitakin totuuksia, mutta sitten kun uskallamme kysyä miksi, huomaammekin, ettei koko touhu liittynyt oikeastaan mitenkään siihen arvoon, jota halusimme tai toivoimme edustavamme sen avulla. 

Joskus tuntuu, että varsinkin karismaattisessa kristillisyydessä pelätään hiljaa oloa. Ja heti kun puhutaan hiljaisuudesta ja mietiskelystä, liitetään se idän uskontoihin asiaa sen kummemmin pohtimatta. Itse huomaan vieroksuvani yli-yksinkertaistettua boksiajattelua rukouksen muodoista. Esimerkiksi tavan takaa sitä törmää opetukseen, kuten "Ei rukousta & raamatunlukua, ei aamupalaa." Ei, älkää käsittäkö väärin. Minulla ei ole mitään vastaan hengellisiä rutiinineja per se, mutta... pyhät ajat ja pyhät paikat. Kuinka helposti luommekaan elämäämme boksiajattelun, jossa Jumala on läsnä tietyissä osuuksissa ja toisissa ei? Kuinka moni meistä ei itseasiassa ole parhain keskustelukumppani heti herättyään ja kämppis/puolisokin tietää sen? Miksi siis puoliunenpöpperöisenä ja kahviakaipaavana olisin paras keskustelukumppani Jumalalle? - Niin, sitähän rukous on, keskustelua. Harmi vaan että monien mielikuva rukouksesta on pikemminkin minä-keskeinen yksinpuhelu. Joskus turhauttavaa kuuntelijalle?

Sanomme, että tottakai Jumala tuntee ajatuksemme ja tunteemme, mutta meidän on hyvä kertoa ne hänelle. Olen osittain samaa mieltä. Jeesus kutsuu tykönsä työtätekevät ja raskautetut antaakseen heille levon - - Eli sanomalla Jumalalle, että joku asia on minulle raskas tai meni yli ymmärryksen ja pyytämällä hänen apuaan, annan kuormani hänen kannettavakseen. Sitten opettelen luottamista ja seuraan sitä, kuinka elämässäni Jumala on pitänyt huolen ja kuinka olen selvinnyt tähänkin asti. Silloin, kun pystyn tajuamaan edes hiukkasen Jumalan suuruutta ja kaikkivoipaisuutta, kutistuu oman elämäni kysymykset ja tunnevyöryni sopivaan mittakaavaan. Pieneksi ja ohitsemeneväksi. Kaikenkaikkiaan hallittavaksi.

Mutta ei minun tarvitse yrittää kaikkea juurta jaksain selittää Jumalalle. Uskon näet niin, että Jeesus on läsnä elämässäni Pyhän Henkensä kautta joka hetki, aivan kuten hän Johanneksen evankeliumissa lupaa. Miksi siis selittää jotakin jollekin jonka hän juuri koki kanssani? Selvennän ajatustani yksinkertaisella esimerkillä: jos vaikkapa olen mieheni kanssa ja joudun hankalaan tilanteeseen, voin vain katsoa häntä tietyllä tavalla, ja hän ymmärtää, mitä ajattelen. Tai voin lyhyesti todeta: olipa käsittämätön tilanne.' - ja hän tietää, koska tuntee minut ja oli tilanteessa kanssani. Niin, Jeesuskin tietää ja joskus lyhyt toteamus riittää. 

Uskon myös siihen raamatulliseen lupaukseen, että Pyhä Henki rukoilee puolestamme. Se on itseasiassa yksi lohtua ja rohkaisua tuova pilari elämässäni. Monta kertaa, kun olen joutunut johonkin yllättävään tilanteeseen, olen yhtäkkiä havahtunut siihen, että jo ennenkuin ehdin pelästykseltäni alkaa ajattelemaan mitä tässä pitäisi tehdä, olen jo alkanut mielessäni rukoilemaan kielillä. Pyhä Henki, Neuvonanaja ja Tukija. 

Lapsuudesta muistan, kuinka saatoin mennä keittiöön ja löytää äidin tiskaamassa tai leipomassa samalla laulaen hengellisiä lauluja tai rukoillen kielillä. Hengellisen elämän harjoittaminen oli läsnä arjessa, hetkessä, lähellä. Minun itsenikin on helppo rukoila tiskatessani tai kävellessäni. Silloin joskus, kun asuin Tampereella ja kävelin aamulla töihin, koin usein selkeimpiä ahaa-elämyksiä ja rukousvastauksia kesken matkan. Enkä juuri sillä hetkellä edes miettinyt niitä asioita. Eikö sitäkin ole vuorovaikutus? Olemme vastaanottavaisella mielellä emmekä ole täyttäneet koko päiväämme minuutintarkkuudella niin, että Jumalallakin on vain parin minuutin varattu aika puhua meille? 

Mitä sitten pohdin mietiskelystä ja meditaatiosta? Haastavaksi tämän tekee se, että sanakirjan mukaan englanninkielinen sana meditation voidaan kääntää meditaatioksi, mietiskelyksi tai pohdinnaksi. Näillä sanoilla on usein vivahde-eroja. Tosin joku on tainnut käyttää meditaatiosta suomenkielistä vastiketta hartaus. Mutta sekin sana ontuu nykypäivän kuulijan korvissa tuoden mielikuvan harmaudesta ja pitkäveteisyydestä. 

Ortodokseilla on vahvempi historia hiljentymisestä ja kristillisestä mietiskelystä hengellisen elämän harjoittamisen välineinä.  Minäkin olen joskus päättänyt paastotessa erottaa jonkun ajan hiljaisuuden retriitille (Järjestetyistä retriiteistä lisää esim. täältä.) Se on ollut positiivinen kokemus. Alun haasteiden jälkeen mieli hiljentyy levolliseksi, ja paasto tuo oman inhimillisyyden ja sisimmän lähelle. Kirjoittaminen on saattanut selkeyttää tunteiden purkua. Joka tapauksessa nöyrtyminen on tullut helpoksi Kaikkivaltiaan Jumalan edessä; kyse ei ole minusta, vaan Hänestä, joka voi kaiken. Hänen armonsa riittää. 

Luterilaisesta näkökulmasta siteeraan Hiltusta: “Luther-tutkija Bengt Hägglund on huomauttanut, että kun Luther käyttää sanaa “meditaatio”, hän tarkoittaa keskittymistä annettuun materiaaliin. Itämainen meditaatio ei Lutherin mukaan ole todellista meditaatiota. Sitä vastoin keskittyminen Isä meidän –rukoukseen, uskontunnustukseen, käskyihin, Vanhan testamentin psalmeihin ja yleensäkin Raamattuun voi johtaa syvään hiljaisuuteen ja hengen puhutteluun, ja kun Henki alkaa saarnata, silloin tulee olla valmis tarttumaan kynään.” (30) Kristillinen mietiskely tapahtuu aina suhteessa Jumalan sanaan. Sana antaa sille raamit. Jos ei, mietiskely ei ole kristillistä. Sitä emme voi mietiskellä, mitä emme tiedä. Jokin ilmoitus meitä ohjaa. Aina. (Pekka Yrjänä Hiltunen 15.3.2009. Kansan raamattuseura).

Kun peilaan tätä kaikkea omaan elämääni, huomaan olleeni monesti tilanteessa, jossa minulta ovat puuttuneet sanat. Ne ovat ne kaikkein kipeimmät tai ne kaikkein hankalimmat tilanteet. Me olemme persoonina niin erilaisia ja se mikä on totta toiselle, ei toimi toisella lainkaan. Kun muistelen joitakin todella vaikeita ja surullisia ajanjaksoja elämästäni, huomaan olleeni sanaton:  
Yhdessä vaiheessa luin Jobin kirjaa, mutta päästyäni pari lukua eteenpäin, pysähdyin. Enkä voinut jatkaa. Monta viikkoa mietin Jobin kärsimystä. Ja omaani. Ja kuinka kirjan lopussa Jumalan vastaus kysymyksiin on niin vahva: Hänen suuruutensa ja läsnäolonsa. Mutta ei kaikenkattavia selityksiä kärsimykselle.
Toisen kerran muistelin Jeremiaa, tuota kärsivää profeettaa, jota Jumala rohkaisi totealla, että pahempaa on edessäpäin. Pieni tekstinpätkä tuli päivittäin mieleeni ja tiesin sillä olevan minulle tärkeä sanoma. Mutta se ei ollut pikaratkaisu, tilanteet eivät muuttuneet nopeasti enkä mieleltänikään kypsynyt nopeasti. Niinhän se on, kärsivällisyys koettelemuksissa synnyttää uskoa. Kärsivällisyyttä tuskin tarvitaan silloin, kun pikaratkaisu odottaa jo ovella.
Kolmannen kerran mieleeni nousi yhtäkkiä Habakuk ja hänen toivonsa silloin, kun rukousvastauksen odottaminen viipyi ja viipyi. Ajatus synnytti halun tutkiskella enenmmän Habakukin kirjaa ja koko prosessi oli lohduttava. Ehkä minullakin on toivoa, ehkä minäkin jaksan vielä odottaa. 

Joskus olen myös istunut sohvan nurkassa ja itkenyt tai ollut hiljaa. Ilman sanoja. Mutta olen erottanut ajan Jumaan kasvojen edessä olemiseen, ikäänkuin kömpinyt sohvalle ja kuiskannut: "Jeesus, tässä olen ja minulla on paha olla." 

Taidan siis olla kristillisen mietiskelyn, meditaation harjoittaja?


Niin, ei siis mitään 'luku päivässä -raamatunlukupaketteja', saati sitten korealaistyylisiä-kello-viiden-aamurukoushetkiä. Toisille ne toimivat, joillekin taas ne edustavat ulkoista rutiinia ilman elämäämuuttavaa voimaa, joillekin pahimmillaan lakihenkistä suorittamista. Vuosien varrella olen kokeillut monenlaisia tapoja rukoilla ja lukea Raamattua. Eri aikoina tavat myös vaihtelevat. Mutta jos minulta kysytään tänä päivänä, mitä rukous minulle edustaa, vastaan, että ennenkaikkea kyse ei ole tehtävästä, kyse on kohtaamisesta.    
   
 Minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta teoreettiset jaottelut, arvotukset ja erilaisten rukousvaiheiden luokittelut  (Varmasti olette törmänneet niihin, pyhempiin ja parempiin rukouksen muotoihin ja järjestyksiin. Taidetta sinänsä. Mikäli et ole koskaan törmännyt, vilkaise vaikkapa Justuksen kaaviot täällä oraatio-meditaatio-jaotteluineen). Kaikki rukoukset ovat yhtä arvokkaita. On aika ja paikka yhteisellä rukouksella. Paikkansa on varmasti myös hurmoksella, kiitoksella, pyynnöllä ja esirukouksella. Ja on aika ja paikka olla hiljaa. Olla läsnä Jumalan edessä. Ilman agendaa. Aitoa kohtaamista (ja ne mieleen pulpahtavat asiat: voihan niistäkin mainita Jumalalle...). Ja koska Jeesus on minun Herrani eikä päinvastoin, en voi aina tietää, mihin rukoileva mietiskely tai hiljaisuus Jumalan edessä kulloinkin johtaa.

Huh. Paljon puhetta ilman loppua. Eikä pohdinta edes tainnut päättyä tähän. Mitä sinä pohdit?