Mietteitä vieraanvaraisuudesta.

Jos sydämessä ei ole tilaa, 

sitä ei löydy tuhannen neliön kodistakaan. 

Minulla näyttää jatkuneen jo joitakin vuosia kiinnostus tutkia enemmän kristillisen tradition ja Raamatun näkemystä almuista, vieraanvaraisuudesta ja suhteesta vähäosaisiin. Ei siis mitenkään systemaattisen teologian tutkimuksen tasolla, vaan enemmänkin omana arkiteologisena mietiskelynä. Hämmästyttävä havainto näinä vuosina on ollut se, kuinka vähän olen kuullut saarnoja tai opetuksia aiheista. Saati sitten kuinka vähän kirjallisuutta niistä julkaistaan. Se on hämmentävää etenkin kun ajattelee, että sekä almut että vieraanvaraisuus ovat kautta kirkkohistorian kuuluneet itsestäänselvänä osana kristittyjen arkiseen jumalanpalveluselämään. Näyttää siltä, että vaikka osittain selitystä voisi hakea muuttuneista käytänteistä ja uusista sanamuodoista, olemme kadottaneet jotakin arvokasta. 

"MAKING ROOM. Recovering Hospitality as a Christian Tradition." ei ole mikään uunituore julkaisu (1999), mutta Christine D. Pohlin kirja on edelleen ajankohtainen ja suositeltava aiheesta kiinnostuneelle. Kirja antaa etenkin hyvän yleiskatsauksen eri aikakausina vallassa olleisiin käytänteihin vieraanvaraisuuden suhteen. Helposti voimme romantisoida historiaa ja ajatella, että vieraanvaraisuus oli helpompaa entisajan kulttuurissa ja arjessa, etenkin maatalousyhteiskunnassa. Olen Pohlin kanssa samaa mieltä siitä, että niin ei ole ollut. Haasteet ovat olleet yhtäläiset, ne ovat vaan saattaneet näyttäytyä hieman eri muodoissa, mutta aina, kaikkina aikakausina ovensa avaaminen on ennenkaikkea vaatinut ensin sydämen oven avaamista. Se että voi kohdata tarvitsevan, vaatii monesti käytännöllisiä järjestelyjä oman elämäntapansa suhteen, eikä se tapahdu hetken mielijohteesta, vaan vaatii sekä rakkautta että päättäväisyyttä. 

Jottei ihan synny väärää mielikuvaa: kyllä minä olen lukenut paljonkin tekstejä vieraanvaraisuudesta. Ongelma vaan näyttää olevan se, että kaikki tekstit kilpistyvät omien ystävien ja läheisten kestitsemiseen (entertainment on englanniksi kuvaava sana)... kutsuja järjestetään ja vuoroin vieraissa käydään. Eikä siinä ole mitään vikaa itsessään, sillä se on osa elämää ja ihmissuhteiden ylläpitoa. Mutta näen ongelmallisena sen silloin, kun se jää pelkästään siihen ja jos ja kun raamatullinen vieraanvaraisuuden käsite määritellään sen mukaan. Varhainen kirkkohistoria ja alkuseurakunta käsittivät vieraanvaraisuudella kolme asiaa:

1- Vieraanvaraisuus kunnioituksen ja huomioimisen eleenä kristittyjen yhteydessä eri yhteiskuntaluokasta ja taustasta tulevien henkilöiden yhteentulemisena samaan tilaan sekä  ateriayhteyden jakamisena (Ehtoollinen oli osa alkuseurakunnan yhteistä ateriaa).

2- Vieraanvaraisuus muukalaisten, matkustavien kristittyjen ja paikallisten köyhien fyysisten tarpeiden kohtaamisena.

3- Vieraanvaraisuus avaamalla kotinsa ovet seurakunnan kokoontumiselle (Ensimmäiset vuosisadat kristillinen seurakunta kokoontui pääosin kodeissa). 

Jotta vältyttiin hyväksikäytöltä ja vieraanvaraisuutta osoittava henkilö pystyi takaamaan sekä itsensä että perheensä turvallisuuden, liittyi näihin paljon keskusteluja, suosituksia, tapoja ja ohjeistuksia. Siksi minusta onkin hämmentävää nykyinen hiljaisuus. Ikäänkuin kaikki ihmisten tarpeet olisi organisoitu instituutioiden ja ammattilaisten vastuulle. 

Vieraanvaraisuus on ennenkaikkea sitä, että vastustamme ihmisten muuttumista kasvottomiksi ja kohtaamme heidät aidosti, heidän ihmisarvonsa ansaitsemalla tavalla. Se ei tarkoita viihdyttämistä ja ohjelman järjestämistä jollekin apua tarvitsevalle ryhmälle. Pelottavan usein me olemme niitä, jotka tarvitsevat ennalta valmiiksi kirjoitettuja käsikirjoituksia ja puuhastelua (kohteillemme eli "heille"), koska pelkäämme kohdata erilaisuutta. Tuntematon pelottaa meitä, koska joudumme astumaan ulos mukavuusvyöhykkeeltämme. Emme tiedä miten toimia, meillä ei ole vastauksia kaikkiin ongelmiin, eikä haasteet välttämättä lopu siihen. Menestystarinoita ei aina synny vaikeasti sairaiden tai moniongemaisten keskuudessa eikä tuloksia aina pysty näyttämään muutostarinoilla. Mutta siitä ei olekaan kysymys. Kysymys on siitä, että on olemassa ihmisiä, joilla on todellisia tarpeita juuri tänään ja minulla voi olla mahdollisuus auttaa noissa tarpeissa. Kyse on myös siitä, että koska olen niin tottunut oman arkeni toimivuuteen ja pidän omia etujani itsestäänselvinä, en näe sitä, että lähelläni voi olla ihminen, jonka etuja poljetaan joka päivä. Mutta koska hän on kasvoton (ja usein stereotypisoitu), hän pysyy minulle näkymättömänä eikä tule kuulluksi tarpeineen ja huolineen. Saati sitten että joku puhuisi hänen puolestaan. Kyse on ihmisarvon kunnioittamisesta:

"Although we often think of hospitality as a tame and pleasant practice, Christian hospitality has always had a subversive, countercultural dimension. "Hospitality is resistance," as one person from the Catholic Worker observed. Especially when the larger society disregards or dishonours certain persons, small acts of respect and welcome are potential far beyond themselves. They point to a different system of valuing and an alternative model of relationships."   

Niinkuin totesin syntymäpäiväkirjoituksessani joitakin päiviä sitten: minä olen matkalla. En siis osoittele ketään sormella eikä ajatukseni ole vaatia keneltäkään toiselta yhtään mitään. Minulla on oma polkuni ja uskon, että yhtenä päivänä kohtaan Kristuksen, joka kysyy minulta henkilökohtaisesti, mitä tein kohtaamilleni ihmisille. Mutta tämän kaiken sanottuani minulla on silti myös yhteisöllinen haaste: haluaisin haastaa tämänhetkistä kristillistä kielenkäyttöä niin, että uudistaisimme vieraanvaraisuuden käsitteenä ja palauttaisimme sen siihen asemaan elävän uskon tunnuspiirteiden joukossa, mihin se itseoikeutetusti kuuluu. 

Olisi kiva kuulla myös Sinun ajatuksiasi aiheesta...    

Ikääntyvän ajatuksia merkkipäivänä.

Kulunut päivä on ollut kaikkea sitä rentoa-ja-mukavaa, uutta-ja-vanhaa, suolaista-ja-makeaa ...sitä mitä syntymäpäivän kuuluukin olla. Rauhallinen aamu ja brunssi Vancouverin yhdessä suosituimmista aamiaisravintoloista, Yolk'sissa. Kahvia ja kaupungista nautiskelua. Illalla vielä Bufalaan pizzalle. Simppeliä, kursailematonta ja silti suussa maistuu rakkaus ja kunnioitus hyvään ruokaan ja puhtaisiin raaka-aineisiin. Niin, siitä taidan tykätä juuri nyt: pois turha pönötys ja elämän esitys. Oleellista on olla tässä hetkessä ja nauttia juuri tästä päivästä sellaisena kuin se on. 

Syntymäpäivänä aina kysytään, "miltä nyt tuntuu?" Huomasin, että kysymys on varsin kinkkinen ja saattaa varomattoman kriittisen elämäntarkastelijan helposti loukkuun: Sitä alkaa mitata itseään, miettiä omia saavutuksiaan ja (epä)onnistumisiaan. Mutta vaikka syntymäpäivä onkin yksi merkkipaaluista elämänkaaressa, niin sen tarkoitus ei kuitenkaan pitäisi olla mittauspaikka siinä mielessä, että silloin mitattaisiin elämässä onnistumisia ja arvioitaisiin tuloksia... vaan pikemminkin mittari ja merkkipaalu asettaen kiinnepisteen siihen kohtaan niin että siitä voi tarkastella elettyä elämää taaksepäin ja sitä mihin on tultu. Usein elämä vie arvaamattomia teitä ja maisemat ja kulku ihmetyttävät kulkijaa. Sitä suunnittelee monenlaista ja suunnitelmat muuttuvat matkan varrella monestakin syystä. Ajattelin tänään, että syntymäpäivän pitäisi olla kaikista päivistä juuri se päivä, jolloin iloitaan ja juhlitaan elämän lahjaa. Se riittää. Elämä on itsessään äärettömän arvokas. 

Kuluneen viikon aikana olen kyllä muuten elänyt ajatusmaailmassani varsin syvissä vesissä (positiivisessa mielessä). Se tapahtui sattumalta. Olimme lähdössä maalle vuoristoon ja näin kirjahyllyssä erään elämänkerran, josta olen nähnyt aiemmin mainoksia ja ajatellut, että se olisi jossakin vaiheessa mielenkiintoista lukea. Kirja oli Eric Metaxasin "BONHOEFFER. PASTOR, MARTYR, PROPHET, SPY". Wow. Mitä siihen voi sanoa, kun yhtäkkiä tajuaa lukevansa elämänkertaa henkilöstä, joka teloitettin natsien toimesta 39-vuotiaana? Minun iässäni. Väistämättäkin siitä tulee referenssipiste omaan elämään, vaikka en tietenkään kuvittele, että minulla olisi mitään yhtenevää vertailukohtaa henkilöön, joka edustaa eri sukupuolta (mies), eri kansallisuutta (saksalainen), eri aikakautta (1900-luvun alku) ja eri yhteiskuntaluokkaa (Dietrich kuului Keski-Euroopan eliittiperheisiin). Vaikea kuvitella, kuinka epätodellista oli elää natsien valtaannousun jälkeen Saksassa ja yrittää ymmärtää, mitä on tapahtumassa ja miten elää kaiken sen kanssa mitä joutuu kokemaan. Bonhoeffer taisteli teologina ja pastorina ennenkaikkea uskonvapauden ja ihmisarvon puolesta. Ne teemat haastavat edelleenkin. Ja niistä syntyy vertailupisteet. Ja se laittaa miettimään omaa elämää. Sitä toivoisi omaavansa edes hitusen viisautta, jotta osaisi arvioida oikein historiallisen tilanteen... ja rohkea, jotta uskaltaisi toimia sen puolesta, minkä kokee omantuntonsa ja Jumalansa edessä oikeaksi. Monisatasivuisesta kirjasta voisi olla sanottavaa paljonkin, mutta päätin jakaa teille siteerauksen Niemöllerin kuuluisista sanoista (hän vietti kahdeksan vuotta vankilassa sodan aikana Hitlerin henkilökohtaisena vankina):

"First they came for the Socialists, and I did not speak out -

because I was not a Socialist.

Then they came for the Trade Unionists, and I did not speak out -

because I was not a Trade Unionists.

Then they came for the Jews, and I did not speak out - 

because I was not a Jew.

And then they came for me -

and there was no one left to speak for me."

Niemöllerin sanat puhuttelevat, koska usein älähdämme vasta sitten, kun joku astuu meidän varpaillemme. Juuri sorretut ovat meille usein näkymättömiä, koska emme jaa heidän arkeaan. Festinalente kuvaa minulle hidasta kiirehtimistä ja elämän kohtaamista aidosti ja pelottomasti. Siihen kuuluu itseoikeutetusti ilo ja elämän hyvistä asioista nauttiminen, mutta toivoisin, että oman nautinnon varmistaminen ei olisi minun elämäni punainen lanka. Toivoisin tämän merkkipaalun kohdalla, että vielä rohkeammin uskaltaisin kohdata ihmiset aidosti, kuulla heidän tarinansa ja avata mahdollisuuden heidän äänelleen tulla kuulluksi aitoina ja kauniina, todellisina. 

Viikon mietesana: puhdasmielisyys.

Mieli viipyilee vielä maaseudulla, missä vietimme aikaa heinäkuussa. Vuokrasimme mökin ja kokoonnuimme rentoutumaan yhdessä perheen kanssa. Välillä paistoi aurinko ja välillä satoi vettä. Sää kuin sää niin luonto ei petä - sen keskellä sydän rauhoittuu ja mieli virkistyy (varsinkin kun pääsee välillä saunaan lämmittelemään). Tämä oli hyvä kesä. Oli kiva palata arkeen hyvän loman jälkeen. Kaupungin syke ja syksyn haasteet ovatkin sitten ihan oma juttunsa ja niihin orientoituminen on elokuun päähaaste. Paljoa tässä ei ehdi haikailemaan: muuttoon on kahdeksan yötä ja pakattavaa riittää. 

Minä olen viime päivinä mietiskellyt paljon puhdasmielisyyttä. Tiedän, ettei se ole millään tavoin trendikäs sana, mutta ehkä juuri siksi se puhutteleekin minua. Puhdasmielisyyden käsitettähän voi lähestyä erilaisista näkökulmista.  Teologisena terminä kristittyinä puhumme syntien anteeksisaamisesta ja puhtaudesta Jumalan edessä. Uskon kautta voimme ottaa vastaan puhtaan mielen ja rauhan sydämeen. Mutta kristittynä uskoni ei voi koskaan olla vain vertikaalista, yksilön henkilökohtaista ja kahdenkeskistä suhdetta Jumalaan, vaan se sisältää automaattisesti horisentaalisen akselin - ihmisen suhteen toiseen ihmiseen. Ja juuri ihmissuhteissa puhdasmielisyys punnitaan: meidän kokemuksemme, ennakko-odotuksemme, spekulaatiomme, tulkintamme, loukkaantumiset ja katkeruudet nakertavat usein mielen ja sydämen sopukoissa niin että reaktiot erilaisia tilanteita kohdatessa sekä taustamotiivit omien tekojen takana saattavat olla arvoituksia henkilölle itselleenkin, ellei ole kohdannut ja myöntänyt erilaisia tunteitaan. Joku joogaa ja etsii sillä mielenrauhaa tyhjentämällä päätään. Minä hiljennyn ja aktiivisesti kuuntelen sisintäni - ja kun erilaisia asioita nousee pinnalle, en työnnä niitä pois, vaan tuon ne Jumalalle yksinkertaisin rukouksin - ja luotan siihen, että Jeesus kantoi ristillä myös ne tunteet ja kysymykset. Haluaisin olla sellainen ihminen, joka ei jatka eteenpäin negatiivisia kierteitä vaan toivoisin, että voisin pitää mieleni puhtaana ja avoimena kaikissa ihmissuhteissa ja elämäntilanteissa. Nyt ja huomennakin. Se on matka, jolla olen ihmisenä kasvamisessa. 

Olisi kiva kuulla, mikä on sinun mietteesi ja tavoitteesi ihmisyyden polulla tämän syksyn startatessa?

PS. Testaa kuvan nuotioherkkua vaahtokarkeista: 

Tarvitset: digestivekeksejä, vaahtokarkkeja ja suklaata. 

Tee näin: lämmitä vaahtokarkki tikun päässä, lisää digestivekeksin päälle pala suklaata, kuuma vaahtis ja päälle vielä yksi keksi. Suklaa alkaa sulaan vaahtokarkin lämmöstä ja herkku on valmis nautittavaksi niin pienille kuin suuremmillekin herkkusuille ;)

ILOISTA VIIKONLOPPUA!

Vapriikissa: Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla.

Kuva VAPRIIKIN sivuilta.

Tampereen Museokeskus Vapriikissa on vielä 18.10.2015 asti näyttely "Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla". Suosittelen, mikäli historia ja uskonnollinen elämä lainkaan kiinnostaa. 

Minusta on mielenkiintoista pohtia, kuinka keskiaikainen Suomi olikin itseasiassa osa Ruotsin valtakuntaa (1300-luvulla syntyi käsite Österland eli Itämaa) ja osa katolista kirkkoa lukuunottamatta aivan itäisintä aluetta. Varsin erilainen maailma. Varsinkin kun tähän vielä lisää kartan asutuksesta... ei taidettu puhua "koko Suomen asuttamisesta" ihan samaan tapaan kuin tänään....

Kartta lainattu wikipediasta täältä ja se kuvaa Suomen suuriryhtinaskuntaa 1600-luvulla.

Pyhiinvaellukset olivat keskiajalla suosittuja ja lähes jokainen kynnelle kykenevä osallistui ainakin kerran elämässään pyhiinvaellukselle - vaikka edes naapuripitäjään. Etelä-Suomessa onkin lukuisia keskiaikaisia kirkkoja. Syitä lähteä matkaan olivat mm. kirkon opetukset, aneet tai syntien anteeksi anominen sekä kunnioitus, avunpyyntö tai kiitollisuus tiettyä pyhimystä kohtaan.

Jäin pohtimaan, kuinka pyhimyksen kuvat ja tarinat, erilaiset uskonnolliset rituaalit, tuoksuvat kynttilät ja kuvat kirkkojen seinillä saattavat tuntua nykyiselle lukutaitoiselle länsimaalaiselle vieraalta ja mystiseltä. Etenkin mikäli on tottunut reformaation jälkeiseen riisuttuun jumalanpalvelustraditioon. Joskus niihin liitetään myös negatiivisia merkityksiä. Asiaan saa uudenlaisen näkökulman pohtimalla maailmaa, jossa suurin osa ihmisistä ei osannut lukea. Oraalinen (suullinen perinne) kulttuuri nimenomaan perustuu kuville, myyteille, lauluille ja tarinoille. Minusta on surullista, että kirjallisen kulttuurin kehityksen myötä länsimaissa on tietyllä tapaa alettu väheksyä muiden aistien merkitystä kokemusmaailman ja muistin kannalta. Ihminen on kokonaisuus, mutta monesti jätämme huomioimatta muiden aistien merkityksen tai pidämme niitä vähemmän tärkeinä. "Taiteet ovat extraa" ja ei-kirjallista ei osata tulkita. 

Näyttelyssä tuotiin esille myös näkökulma nykyaikaisiin pyhiinvaelluksiin. Jossakin vaiheessahan pyhiinvaellukset kiellettiin, niiden kulta-aika hiipui, mutta ne ovat jatkuneet aina jossakin muodossa. Nykyisin pyhiinvaellukset ovat taas yleistyneet ja yksi suosituimmista ja kuuluisimmista reiteistä on Pohjois-Espanjan satoja kilometrejä pitkä Camino de Santiago. Näyttelyssä oli esimerkki nykyaikaisesta suomalaisesta pyhiinvaeltajasta, joka oli vaeltanut yli kolmesataa kilometria kihlattunsa kanssa. Tarinassa korostettiin, kuinka matkan motiivi ei ollut kristillinen, sillä he eivät olleet kristittyjä. Enemmänkin matka edusti kahdenkeskistä saavutusta ja hiljentymistä. Huomasin olevani aiheesta eri mieltä. Maailma on pullollaan vaellusreitteja ja yleensä pitkiä matkoja kulkemista kutsutaan vaellukseksi, joten ei kai se muutu pyhiinvaellukseksi jos sattuu tekemään sen reitillä, jota ovat perinteisesti käyttäneet uskonnollisella matkalla olevat? Enemmän kuin sauvan ja huopahatun hankkiminen pyhiinvaellukseen kuuluu tavoite kohdata pyhä. Eikö? Ja mikäli muuten haluaa vierailla kuuluisissa kohteissa, joihin lukeutuvat myös pyhiinvaellukselle omistetut kirkot, niin eikö sitä yleensä kutsuta turismiksi? Eläessäni Aasiassa muiden suurien uskontojen keskellä olen huomannut, kuinka niissä kaikissa - Islam, hindulaisuus ja buddhalaisuus - on erilaisia traditioita ja yhä käytössä olevia pyhiinvaelluksia osana uskonnon harjoittamista. Tavat ja muodot muuttuvat, mutta pyhiinvaellus on selkeästi osa maailmanlaajuista uskonnollista elämäntapaa monissa erilaisissa uskonnoissa. Vai onko niin, että tässä Euroopan kulttuurimurroksessa, kun valtaosa väestöstä ei enää tunnusta kristinuskoa omakseen, ei uudella uskonnolla ole vielä nimeä?

Kolmas asia mitä jäin pohtimaan näyttelyn jälkeen oli se, että mistä johtuu, että puhuttaessa kristillisestä traditiosta ja pyhiinvaelluksista, en ole vielä kertaakaan kuullut puhuttavan esimerkiksi karismaattisten suuntausten parissa tapahtuvasta pyhiinvaelluksesta. Onko se niin nuorta että sitä ei ole vielä tutkittu? Vai onko se ulkoisesti niin eri näköistä, että sitä ei ole osattu tunnistaa? Minusta sitä on. Ja yllättävän paljon. 


Oletko käynyt näyttelyssä ja mitä ajattelit? 

Kiireisen ihmisen paimenpsalmi.

Herra on minun tahtini määrääjä, minun ei tarvitse hosua.

Hän saa minut pysähtymään ja lepäämään hiljaisille tauoille, 

hän varaa minulle hiljaisuuden mielikuvia,

jotka virkistävät minut jälleen tyyneksi.

Hän ohjaa minua suorituskykyni tiellä,

ohjaa minua mielenrauhaan

omalla rauhallaan.

Vaikka minulla on joka päivä ylen määrin tehtäviä,

en tahdo hermoilla, sillä hän on minua lähellä.

Hänen ajattomuutensa, hänen kaikkeen yltävä läsnäolonsa

pitää minut tasapainossa.

Keskellä toimintaa

hän valmistaa minulle virkistyksen ja uudistumisen lähteitä,

hän voitelee mieleni levollisuuden öljyllä;

iloisen energiani malja vuotaa yli.

Ja niin ovat hetkieni hedelmät 

sopusointua ja aikaansaamista täynnä.

Ja minä kuljen Herrani jäljissä

ja asun hänen talossaan iäti.

(Toki Miyashina. Japanilainen muunnelma psalmista 23)

Pääsiäisen ihana Pasha.

Nyt kun pääsiäispyhät ovat takana, haluan vielä kiitollisena todeta, että on hieno asua maassa, jossa kalenterissa näkyy kristillinen perinne ja keskellä kevättä on monta virallista vapaapäivää pääsiäisen kunniaksi. Minulle pääsiäisessä on merkittävintä juhlan ydinsanoma: "Kristus on ylösnoussut. Jumala valmisti meille pääsiäislampaan, täydellisen uhrin syntiemme sovitukseksi, jotta meillä olisi rauha Jumalan kanssa. Jumala antoi kaikkensa meidän edestämme." Tämän sanoman äärelle on hieno pysähtyä kesken kevään kiireiden... antaa itselleen aikaa ja pohtia oman elämänsä ankkureita. Sitten jaksaa taas porhaltaa arjessa kun omassa sisimmässä on rauha.  

Sitten on tietysti kiva viettää aikaa läheisten kanssa ja syödä hyvää ruokaa. Meillä on traditiona kokoontua sisarusten kanssa yhteiselle pääsiäisaterialle, ja tällä kertaa se oli nuoremman veljeni luona sunnuntaina. Oli ihana istua valmiiseen pöytään ja nauttia siitä, että joku oli valmistanut erilaisia herkkuja! Muina päiviä menin vähän fiiliksen mukaan ja testailin erilaisia lammaspatoja sekä tietysti pashaa - ostinhan vihdoin ja viimein itselleni pasha-muotin ja sitä piti päästä testaamaan. Tykkään ajatuksesta, että myös pöydän ruoka omalla tavallaan symboloi juhlan teemaa. Pasha-muotin Kristuksen symbolit tuovat minusta hienon jatkumon lammas-ateriasta jälkiruokaan. Muotin mukana tuli perinteisen pashan resepti ja ainakin minä tykkäsin siitä:

PERINTEINEN PASHA

100g voita 

3/4 dl sokeria

250 g rahkaa

1 muna

3/4 dl kermaa

1/4 sitruunan mehua

1 tl vaniljasokeria

1,5 rkl mantelirouhetta

1,5 rkl rusinoita

1- Liota pasha-muottia 15 minuuttia ennen käyttöä.

2- Valmista pashaseos: Hiero voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää rahka, muna, mausteet ja vaahdoksi vatkattu kerma. 

3- Vuoraa muotti harsolla ja kaada seos valumaan muutamaksi tunniksi muottiin. 

4- Kumoa pasha tarjoiluvadille ja koristele (hedelmät on hyviä... mulla oli tällä kertaa suklaisia halvoja ja nekin kävi hyvin.)

Tämänpäiväisiä reflektioita.

Takana on ensimmäinen työviikko loman jälkeen. On ollut hyvä aamu pysähtyä, istua hiljaa, lukea ja reflektoida. 

Kohtaan jatkuvasti haasteen murtautua ulos boksista. En tarkoita jotakin repivää, rikkovaa ja väkivaltaista murtautumista - pikemminkin uskallusta kysyä, kurkistaa ja astua ulos. Usein kysymykset toimivat paremmin. Kysymykset ennenkaikkea itselle, koskien omia käsityksiä, arvomaailmaa ja arkisia käytäntöjä... ja sitten kenties niiden muuttaminen. Tavoitteena olla kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva ja elää täyteläistä elämää. 

Kaipaan kokonaisvaltaisempaa kuvaa elämästä tässä pluralistisessa ja vaihtuvassa maailmanajassa. Siksi pitää uskaltaa kohdata tämä päivä aidosti ja kysyä aidosti kysymyksiä elämästä, Jumalasta, suhteista, seurakunnasta, seksuaalisuudesta, traumoista, epäoikeudenmukaisuudesta, eheytymisestä ja viestinnästä. Listaa voisi jatkaa. Uskon kuitenkin, että ymmärrät pointtini. 

Kysytkö sinä kysymyksiä? Vai koetko sen liian pelottavana kiireisen arjen keskellä? Pelkäätkö, että jos avaat oven kysymyksille, taitavasti kokoamasi korttitalo alkaa huojua ja menetätkin otteen, koska valmista vastausta ja uutta piirrosta ei vielä ole? Mihin olet loppujenlopuksi perustanut kunkin pilarin ja huoneen elämäsi talossa?

Kollegani kertoi, kuinka hän voi peilata omaa elämäänsä yli kymmenen vuotta taaksepäin ja nimetä eri elämäntilanteista mentorinsa. Hän on tietoisesti pyrkinyt valitsemaan aina itselleen mentorin, eikä tämä ole jokin "ole-minulle-mentori-juttu", vaan mentorit eivät ole useinkaan kenties tiedostaneet saaneensa tämän kunnian. I like that. Pidän siitä ajatuksesta, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat kulkeneet minua ennen. Minulla on heiltä opittavaa ja heidän kanssaan vuorovaikutuksessa voi oma kuvani todellisuudesta kirkastua ja monipuolistua. Olenkin valinnut itselleni täksi talveksi mentorit. Ehkä kerron sen heille, ehkä en. Tärkeintä on, että minä teidän ketä he ovat ja mitä haluan heidän elämänsä kautta oppia näkemään. 

Näitä pohdin tänä aamuna. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä sinä olet miettinyt?

Korruptoitunut kirkko?

Ensin se oli minusta kuin paraskin vitsi. Siis apostoli Luukkaan maalaama öljyväriteos Mariasta ja Jeesus-vauvasta 50-luvulta. Näin sen alkuvuodesta Chennailla kukkulalla, jossa uskotaan apostoli Tuomaan olleen. 

En oikein tiedä mitä oletin näkeväni kukkulalla. Lähtökohtaisesti minua kiehtoo idän kirkkohistoria ja tarinat, joita en ole ennen kuullut. 

Odotin siis tarinaa, mutta löysinkin tyypillisen pyhiinvaelluskohteen pyhimys-reliikkeineen. Sen verran paatunut olen, että jonkun-satoja-vuosia-sitten-eläneen-kolmannen-varpaan-toisen-nikaman-luu-pienessä-lasiastiassa ei herätä minussa minkäänlaisia tuntemuksia. Mutta että apostoli Luukas olisi harrastellut öljyvärimaalausta ja maalaillut teoksen 50-luvulla, joka tyyliltään muistutti myöhempiä aikoja ja oli kerrassaan säilynyt paremmin kuin mikään Roomassa näkemäni. Se oli jo paksua.

Ja hihittelin koko ajatukselle kierrellessäni Intiaa.

Kunnes kolikon toinen puoli kolahti. Mitä koko juttu kertoo siitä paikallisesta kirkosta ja sen korruptuneisuudesta? Mistä nousee tarve ja motiivi väärennellä teoksia, joita ei ole ikinä ollut? Kertoa tarinoita, joita ei ollut olemassakaan? Tarjota väärennettyjä todisteita uskon kiinnepisteiksi?

Tulin hämmentyneeksi ja surulliseksi.

Minua on aina hämmentänyt se, kun jokin tapahtuma tai kokemus täytyy näyttää todeksi fyysisellä todistusaineistolla, jotta se olisi arvokas tai uskottava. Varsin hämmentäviä ovat monet muodot, joita nämä todistusaineistot saavat. Samoin minua on hämmentänyt ihmisten kiivaat puolustuspuheenvuorot Jumalan puolesta. Tiedätkö, ne sellaiset, joissa Jumala halutaan siloitella ja hioa meille ihmisille sopivaksi, salonkikelpoiseksi tyypiksi.  Mitä se sitten kunakin aikakautena tarkoittaa. Miellyttävä paketti ajan trendien mukaan. Ilman vaikeita, vastaamattomia kysymyksiä.

Tänään on pitkäperjantai. Koko pääsiäisen sanoma on mysteeri. Se muistuttaa minua kristinuskon ytimestä, Kristuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kärsimys on samanaikaisesti mysteeri Jumalasta puhuttaessa ja samanaikaisesti niin todellisesti läsnä kaikkialla maailmassa.  

Pääsiäisen sanoma tuo inhimillisyyden, heikkouden ja kärsimyksen lähelle. Maljaa ei poisteta, vaan se juodaan. Alkaa hiljaisuus ja kuinka tuskallista sen tuoma epävarmuus onkaan. Kantaako usko? Riittäkö se? Eikö tämä koskaan lopu? Missä on lupaus?

 Odotuksen päivät ennen ylösnousemuksen aamua olivat pitkiä. Onneksi meille ylösnousemuksen sanoma on jo tänään todellisuutta. Jo nyt on olemassa esimakua rauhasta, ilosta ja syntien anteeksisaamisesta. Jo nyt on olemassa yhteys Jumalan kanssa ilman syyllisyyttä ja pelkoa. Ja toivo. Toivo tulevasta maailmanajasta ilman kyyneleitä ja kuolemaa. Jotain uskomattoman lohduttavaa on siinä, että Heprealaiskirje kertoo Jeesuksen ymmärtävän ihmisten kärsimyksiä. Jopa minunkin. 

Raamattu kuvaa Jeesuksen lohdutuksen Jumalana.

Pääsiäistarina ei ole niin siloiteltu kuin moni haluaisi sen olevan. Eikä kaikkien mielestä todisteita ole säilynyt jälkipolville riittävästi. Minulle usko Jumalaan ei ole ikinä ollut kasa todisteaineistoa. Se on sydämeen piirtynyt kuva, se on kokemukseni kohtaamisistani yliluonnollisen, kaikkivaltiaan Jumalan kanssa. 

Tämä kokemus on levollinen ja turvallinen, täynnä iloa elämästä, toiveikas ja rohkea sekä tämän hetken että tulevaisuuden suhteen.  

Toivorikasta pääsiäistä teille kaikille!

Täydellistä avioliittoa etsimässä.

Tänä aamuna luin pari amerikkalaista artikkelia liittyen avioliittoon (Scott ja Neff). Molemmat kirjoittajat pohtivat omista näkökulmistaan sitä, mitä tapahtui länsimaalaiselle perinteiselle avioliittomallille, ja mistä avioliitossa on oikeastaan kysymys. 

Minulla ei ole tänään tarvetta ottaa kantaa mihinkään suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai muutenkaan moniin artikkeleissa esitettyihin väitteisiin. Enemmänkin pysähdyin peilaamaan omaa avioliittoani ja arkea, jonka keskellä me kaikki elämme, mitä valintoja sitten ikinä olemmekaan tehneet. Kolme asiaa jäi mietintämyssyyn:

1. Halee Gray Scott siteeraa psykologi Dr. Meg Jayn näkemystä siitä, mitä tapahtuu silloin, kun avioliittoseremonia ohitetaan ja pari muuttaa yhteen ilman sormustenvaihtoa:

"couples tend to "slide" into cohabitation. "Moving from dating to sleeping over a lot to cohabitation can be a gradual slope," she writes, "one not marked by rings or ceremonies or sometimes even a conversation. Couples bypass talking about why they want to live together and what it will mean."

Ettei maailmasta tulisi liian mustavalkoista, voinen heti todeta, että en todellakaan usko kaikkien sormustenvaihtajien ja hääjuhlia suunnittelevien parien käyvän perusteellisia keskusteluja siitä, miksi he muuttavat yhteen ja mitä se tarkoittaa. "Liukumista" tapahtuu niin monella eri tavalla elämässä. Meille pidettiin ennen hääjuhlia "avioliittoa edeltävä sielunhoito", jossa joutui prosessoimaan parisuhteen arkea. Suosittelisin sitä kaikille ja toivoisin oikeastaan sen olevan pakollinen. Mutta ei sekään ole kaikki. Elämä ei ole stabiili tila, joka kerran saavutettiin ja siinä sitten pysytään. Se ei ole sitä yksilötasolla eikä parisuhdetasolla. Siksi tänään pohdinkin Jayn liukumia yleisemmin. Arjen soljuessa keskustelu ja kunnon kohtaaminen voi jäädä taka-alalle. Ja rehellisesti: Joskus sen halutaan jäävän taka-alalle. Sillä silloin kun puolisolla tai itsellä ei olekaan niitä ruusunpunaisia haaveita tarjottavana, vaan enemmänkin sotkuista likapyykkiä ja hämmennystä, niin eikö ole vaan helpompi keskittyä siihen kauppalistaan?

Edelleen, yli yhdentoista avioliittovuoden jälkeen, tarvitsen perustavanlaatuisia keskusteluja yhdessäolon perusteista ja sen toteutumistavoista. Ja toisin kuin seurusteluaikana, jolloin aikaa tuntui olevan ties-vaikka-kuinka-paljon, nyt näille keskusteluille täytyy raivata tilaa. 

2. Artikkeleissa tuli esiin sana liitto. Sana pohjautuu Raamatun liittosuhteille, joiden perustana on Jumalan tekemät liitot. Liittoihin sisältyy ajatus pysyvyydestä, uskollisuudesta, sopimuksista eri osapuolten rooleista. Avioliitto on liittosuhteissa haastava, koska sille annetaan tavoitteeksi elinikäisyys. Eli ei "toistaiseksi voimassaoleva" tai "projektiluontoinen", kuten nykyisin niin moni asia meidän yhteiskunnassa. 

Huomaan, että näkemykseni liitosta heijastuu suoraa arkipäivän valintoihini. Jos en suhtaudu liittoon elämänpituisena projektina, avaan oven sille, että kun näitä keskusteluja yhdessäolon perusteista ja toteutumistavoissa arjen keskellä syntyy, voi lopputulos olla mikä hyvänsä. Ja jos kaikki ovet ovat auki, ei suhteeseen pääse syntymään senkaltaista luottamusta, joka antaisi mahdollisuuden olla heikko, haavoittuva ja tarvitseva. Parisuhteesta on vaarana syntyä hyvänpäivänsuhde, joka toimii silloin, kun toisesta on minulle hyötyä ja iloa.

3. David Neffin artikkelissa oli vielä seuraava siteeraus: 

"Marriage isn't choosing a future; it's choosing a partner with whom to face the future. And to varying degrees, that always involves living with limits as "helpers suitable for each other."

Jos jonakin päivänä voisin olla kärpänen katossa, ulkopuolelta seuraamassa elämääni, ehkä ymmärtäisin paremmin sen, millaisia apuja itsekulloinkin tarvitsen elämässäni. Sitä kun voi niin helposti katsella elämää liian kapeasti ja omasta näkövinkkelistä huomaamatta niitä sudenkuoppia, jotka vältettiin juuri toisten ihmisten läsnäolon takia - ei oman erinomaisuuden vuoksi. 

Avioliitto on matkallaoloa, jossa matkan tekemisen laatu on usein oleellisempaa kuin päämäärä. Ei paras tapa niille, jotka haluavat taivaltaa ylpeästi, itsenäisesti ja nopeasti. Parisuhde ei ole kilpailu ja vertailu puolisoiden välillä, mutta ei myöskään toisten pariskuntien kanssa. Ja jos on tänä päivänä onnistunut säilyttämään parisuhteensa ehjänä, se on mielestäni juhlan arvoinen. 

Olisi kiva kuulla, oletteko te pohtineet parisuhdetta viime aikoina ja mikä teitä on puhutellut?

Loppiaispuuhia, keittiötouhuja jne.

Loppiainen on varma merkki siitä, että joulun juhlapyhien on aika siirtyä historiaan ja arki voi alkaa.

Olin aamulla jumalanpalveluksessa. Saarnan aihe ei kylläkään liittynyt itse loppiaisen tapahtumiin, mutta muuten se oli rohkaiseva. Puhuttiin asenteen merkityksestä elämässä. Vaikeissakin olosuhteissa ihminen voi välttää katkeruuden säilyttämällä kiitollisen mielen. Vai pitäisikö sanoa: päättämällä asennoitua kiitollisin mielin kaikkeen, mihin voi. Jälleen kerran nousi esiin se, että elämä on tässä ja nyt eikä sitten-joskus-jos-ja-kun. Moni haluaa tehdä kaikenlaista sitten-kun... varsinkin, kun puhutaan anteliaisuudesta, toisten palvelemisesta ja muista sellaisista asioista, jotka eivät välittömästi lisää itselle jotakin, sanotaan ne kuuluisat sitten-kun-lauseet. Siis monihan haluaa tehdä hyvää... sitten kun on itse ensin saanut paremman työpaikan/ostanut auton/muuttanut uuteen asuntoon jne. Mutta salaisuus onnelliseen elämään piilee siinä, että elipä millaisessa elämäntilanteessa hyvänsä, opettelee antamaan ja palvelemaan niillä resursseilla, joita itsellä on siinä hetkessä. Elämä on tässä ja nyt.

Koin saarnan rohkaisevana ja hyvänä tsemppauksena tämän vuoden aloitukseen.

Muuten päivä alkoi uneliaasti... tuntui vaikealta saada itseään edes sängystä ylös. Iltapäivän kahvihetken jälkeen päätin kuitenkin suunnata kulkuni keittiöön. Pakastimessani on ollut kokonainen kala, seabass, meriahven, joka on odottanut oikeaa hetkeä päästä uuniin - ensimmäistä kertaa elämässäni. Kulinaristiystäväni ovat usein kehuneet minulle simppeliä kalareseptiä: 

MERIAHVEN UUNISSA:

Fileerattu kala (nahka jäljellä) upotetaan merisuola-mustapippuriseokseen (vuu'assa) ja paistetaan 200 asteessa noin 30 minuuttia. Suolakerros tiivistyy kalan päälle ja kala kypsyy meheväksi. Kun kala otetaan uunista pois, pitää heti siirtää varovasti ensin suolakerros pois, sitten nahka. Sitten siitä voikin otella haarukalla kalanpaloja annosta varten. 

Kaikista peloistani huolimatta kala onnistui loistavasti ja päiväunilta herännyt mieskin totesi, että tätä voisi syödä useamminkin. Samoin kuin sosekeittoa, jonka tein tällä kertaa kurpitsasta ja perunoista maustaen tuoreella inkiväärillä ja lorauksella kookosmaitoa. 

Aloittelin jo joulukoristeiden riisumistakin, mutta kun kerran innostuin keittiössä puuhailusta, päätin siirtää ne koristeet huomisen agendalle... Tänään sain aikaiseksi suursiivouksen jääkaappiin ja pakastimeen. Tuli mielettömän hyvä tunne, kun sain siivouksen päätökseen. Kaikki on järjestyksessä ja tietää, mitä kaapista löytyy.

Nyt kun pitkästä aikaa ehdin istumaan tässä koneella (ja käsi ei jostakin syystä vaivaa), esittelen samalla viime vuoden viimeiset käsityöt, jotka menivät joulupaketteihin. Niiden myötä toivottelen itse kullekin leppoisaa päivänjatkoa, inspiraatiota ja iloa.

1. Pikkutytöt saivat uudet säärystimet. 

2. Ashleigh sai piparireunaisen pipon, joka valmistui Muita ihania -blogin inspiroimana. Ohje löytyy täältä ja tuossa alla vielä suoraan sieltä sivuilta kopsattu ohje. Käytin vitosen puikkoja ja Kerästä ostamaani Extra Merino -lankaa kaksinkerroin. Tupsuun löytyy ohje vaikkapa täältä.

OHJE / PATTERN:

Tiheys: leveys 10cm = 15s

korkeus 10cm = 22krs

Luo 72 silmukkaa vitosen sukkapuikoille. Jaa silmukat neljälle puikolle ja neulo 2 o 2 n yhteensä 6 krs. Neulo sen jälkeen 11 krs sileää, jonka jälkeen tee piparireunakuvio:

1.krs: *3s pinkillä, 4s harmaalla, 2s pinkillä* ja toista koko krs.

2.krs: *2s pinkillä, 6s harmaalla, 1s pinkillä* ja toista koko krs.

3.-5.krs: *1s pinkillä, 8s harmaalla* ja toista koko krs.

Jonka jälkeen neulo harmaalla 17 krs. 

Tee päälakikavennukset niin, että neulo 10 silmukkaa ja neulo kaksi oikein yhteen, toista tämä kuusi kertaa ja seuraavilla kerroksilla teen kavennukset samoissa kohdissa, eli kavennuskohtia on yhteensä kuusi. Kun silmukoita on jäljellä sopivan vähän, katkaise lanka ja vedä loppujen silmukoiden läpi. 

Tee tupsu, kiinnitä se, päättele kaikki langat ja pistä pipo päähän ja lähe ulos! Eikäku välissä kannattaa kostuttaa ja kuivattaa pipo, muttei oo tietty pakko. 

-----

Päivän isnpiraatio: Toivo.

Kuusessa kimaltelevat kristallit kynttilöiden loisteessa. Niiden loistekaan ei vedä vertaa sille rohkaisulle, jota koin sydämessäni kun tänä aamuna luin Patty Kirk:in artikkelin Slower than Christmas (clik - ja pääset lukemaan koko jutun.) Se muistutti minua siitä, kuinka adventti on odotuksen aikaa.

Odotimmepa mitä hyvänsä, on pakko myöntää, että suurin osa meistä haluaisi skipata koko odotuksen kokonaan.

'Tule, Herra. Tule, Messias.' Satojen vuosien odotus ennenkuin Jumalan lupaus Messiaan syntymisestä täyttyi. - Se mahtoi tuntua loputtomalta odotukselta.  Patty Kirk kirjoittaa osuvasti, kuinka odottaminen on yksi uskon pääelementeistä. Kristityt odottavat Jumalan lupausten täyttymistä. Huolimatta nykyisistä haasteista - ehkä sukupolvienkin vaivannäöstä - oikeanlainen odotus antaa perspektiivin arjen keskelle ja tuo ilon tulevasta täyttymyksestä: 

"Waiting is a key component of faith. Virtually every divine covenant in Scripture has time built into it, and believers must wait for God's promises to be fulfilled. Waiting effectively, continuing to anticipate future joy throughout years or even whole lifetimes or generations of often joyless struggle, might be seen as synonymous with great faith. As such, Mary's joyful, confident response to her part in God's plan has much to teach us about what Jesus said was the "work of God"—that is, "to believe in the one he has sent" (John 6:29)."

Ajattelin tänä aamuna: 'Tule, Herra Jeesus.' Sanoin sydämelleni, että onni on täyttymässä. Onni ei ole käsinkoristellussa kuusessa, pullantuoksuisessa keittiössä, pankkitilin numeroissa tai ansiolistoissa. Ja mikä ikinä murehduttaa mieltä - se on katoavaa. Paljon lupauksia on vielä odotuksen alla. Ja edessä on vielä jälleenkohtaamisia rakkaiden, nyt jo edesmenneiden, kanssa.

Huomasin jälleen tällä viikolla saavani allergiaoireita uskosta ilman tekoja, odotuksesta ilman mielenlaatua, sanoista ilman merkitystä. Moni piiloutuu kliseiden ja kaanankielen taakse, peittää sydämensä samalla tavalla kuin lumi peittää maan syksyn jäljiltä... eikä aitoa kohtaamista pääse tapahtumaan. Ihmisyys hukkuu. Kaipaan ihmisyyttä. Kaikkea sitä todellista ihmisen elämää, jonka Jumala antoi ihmiselle elettäväksi - ja jonka keskellä toivon sanoma haastaa meitä. Toivo tulee soveltaa omaan arkeen tai se jää tyhjäksi sanahelinäksi.

Tänä jouluna haluan juhlia syntymäpäiväsankaria niin että Hän on läsnä ajatuksissani ja sydämessäni. Niin, ja ensi vuottakin olen ehtinyt jo pohtimaan: Tänä vuonna en aio tehdä pitkiä ja monimutkaisia listoja eri elämän osa-alueilta, missä haluan kasvaa ja mitä haluaisin saavuttaa. Ensi vuodelle riittäkööt kaksi lyhyttä lausetta. Ne luokoot suuntaviivoja arjen valintoihin:

1. Haluan kasvaa ja kehittyä siinä tavassa, miten odotan 

ja miten kestän arjen ja elämän keskeneräisyyttä.

2. Kaikessa haluan yksinkertaistaa asioita: 'Make it simple.' (---and keep it that way!)

Mitä sinä mietit tänään, kun jouluun on vain kaksi yötä ja vuosikin lähenee loppuaan?

PS. Luin jostakin, että moni toivoo/unelmoi asioista, joita ei oikeasti edes halua tapahtuvan sittenkään. Mitä mieltä olette?  

Teologisia törmäyskursseja arjessa.

Peruskoulussa kaikki oli yksinkertaista. Matemaattiset kaavat opeteltiin ulkoa, eikä kertotaulukko taatusti sisältänyt poikkeuksia. Rehellisesti sanottuna poikkeuksia ei tullut vastaan paljon muissakaan aineissa. Maailma oli tietyllä tavalla mustavalkoinen, asiat simppeleitä ja kaiken pystyi tiivistämään muutamaan ydintotuuteen. Aiheesta kuin aiheesta. Näin myös uskontojen suhteen.

Olen sitä mieltä, että fakta-tasolla kuuleminen ja jopa asioiden ulkoa toistaminen ovat täysin eri asia kuin ymmärtäminen ja asioiden sisäistäminen. Vaikka tunnenkin monia, joille on ydinarvo purkittaa asiat kuin asiat selkeisiin kategorioihin ja totuus näyttäytyy mustavalkoisena ja melkeinpä aina kysymykseen kuin kysymykseen löytyy selkeä ja varmanoloinen vastaus, niin huomaan sittenkin kuuluvani pohdiskelijoihin. Sitä taitaa kuvata tämän blogin nimikin, Festina lente. Minä olen matkalla, elämä on prosessi ja erilaiset näkökulmat ovat parhaillaan keskustelun alla taikka mietintämyssyssä muotoutumassa. Myös teologiset kysymykset.

Ja nyt en tarkoita mitään nippelitietoista kirjastoissa päiväkaudet viettävien teologien salatiedettä, vaan ihan sitä teologiaa, joka ohjaa kristityn arjen käytäntöjä. Juuri sitä teologiaa, jota ei edes usein pueta sanoiksi. Varsin samaan tapaan, kun Aasiaan muuttaessani huomasin, ettei koulukirjojen buddhalaisella filosofialla ole mitään tekemistä näissä maissa arjessa harjoitettavan kansanuskonnon kanssa, olen huomannut, että ehkä meillä kristityilläkin on toisinaan syytä pysähtyä hieman keskustelemaan arjen käytäntöjen teologisista lähtökohdista.

Ja tästä syystä päätin pitkän harkinnan jälkeen lisätä uuden tunnisteen blogini aiheisiin: 'arkiteologia'. Ilman mitään lupauksia totean, että sen otsikon alle saatan tulla jatkossa bloggaamaan mistä vaan, mitä mieleen juolahtaa tässä matkan varrella. Olet tervetullut liittymään mukaan keskusteluun!

Ajatus tästä arkiteologiasta on veivannut edestakaisin päässäni jo jonkin aikaa, mutta tähän asti olen aina  ajatellut, että ehkä ei ole sen aika... kunnes eilen asia tuli jälleen mieleeni kuunnellessani erään Thaimaan kristillisen johtajan puhetta siitä, kuinka käytännönteologia ei ole staattisessa tilassa vaan elää jatkuvaa prosessia. Hän kertoi, kuinka esimerkiksi muutama vuosikymmen sitten Thaimaan seurakunnissa oli vahvasti vallalla painotus opetuksessa, että maallisista asioista ei tule välittää vaan kaikki energia tulee suunnata evankeliumin julistamiseen. Syykin tähän oli selvä: Jeesuksen pikaisen paluun odotus. Eikä vain se, vaan kylmän sodan luoma jännite ja pelko kommunismin valtaantulosta... silloinhan esimerkiksi kaikki kiinteistöihin sijoitettu raha olisi heitetty kankkulan kaivoon jos ja kun kommunistit takavarikoisivat kaiken yhteisomaisuudeksi. Tässä oli siis yhtä aikaa vaikuttamassa arjen ratkaisuihin sekä poliittinen tilanne että eskatologiset näkemykset. No, aika on muuttunut ja harva enää pelkää kommunisteja samalla tavalla ja painopisteet monien seurakuntien opetuksissakin ovat siirtyneet enemmän holistiseen suuntaan. 

En tiedä, näetkö saman kuvan kuin minä siitä, että teologia ja sen arkiset käytännön sovellutukset ovat tietyllä tavalla oman aikansa tuotteita. Haaste tässä on mielestäni sekä tunnistaa aikakauden trendit, että välttää liian jyrkkää heiluriliikettä, jossa toisesta ääripäästä mennään toiseen.

Niin, mitä ovat ajan trendit? Tai mitä ne eivät ainakaan ole? Ja saako käytännönteologia muotoutua ajan hampaissa?