tiistai 30. marraskuuta 2010

The Nativity Story.


Joulu on tarinoiden aikaa. Kun tulee se hetki, kun haluaa hiljentyä seimen lapsen äärelle, vuonna 2006 valmistunut elokuva nimeltään 'The Nativity Story' on yksi hyvä vaihtoehto. Maisemat ovat aidot ja mieleen piirtyy ensimmäisen joulun karut realiteetit. Syntyy kiitollisuus. 
(Jos jonkun kritiikin sanoisin, niin hieman flegmaattisilta päähenkilöt vaikuttivat ainakin minun mittapuuni mukaan Lähi-Idän ihmisiksi, mutta verrattuna moneen muuhun "raamattuelokuvaan" tämä oli kuitenkin hyvä.)

maanantai 29. marraskuuta 2010

Kulkuset.




Kulkusista kranssi: 
Tarvitset paljon kulkusia, vahvaa rautalankaa ja nauhaa rusettia varten. 

Itse laitoin rautalangan kaksinkertaisena. Kulkuset vain pujotellaan rautalankaan (käytin melkein sata kulkusta), ympyrä suljetaan ja muotoillaan, päätetään ripustustekniikka (Joko voi vääntää rautalangasta lenkin naulaa varten, tai sitten pujottaa kauniin narun. Itse käytin hopeista narua ja ripustin sen kahdesta kohdasta niin että kranssi pysyy tukevasti muodossaan, kun paino jakaantuu.) ja lopuksi laitetaan rusetti koristeeksi.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Ensimmäinen adventti: Joulu saa tulla.


Tänään on ensimmäinen adventti. Joulu saa tulla.
Olin tänään Thaimaan Suomalaisen Kirkon järjestämässä joululaulutilaisuudessa. 
Oli ihana laulaa suomalaisia joululauluja ja syödä pipareita, korvapuustia ja karjalanpiirakoita. Luksusta täällä! 
Muiden joululaulujen lisäksi minulle ensimmäiseen adventtiin kuuluu Hoosianna-virsi. Tänä vuonna puhutteli eniten, kun kuuntelin netistä modernimman Hoosiannan Hillsongilta.



Ihanaa adventtiaikaa kaikille!

Ruut

torstai 25. marraskuuta 2010

Sweet Dreams.


Yhdenlaista "joulusiivousta" tämäkin, ainakin jos omaa vähääkään allergiaa. Olen nimittäin jälleen pakastellut vuodevaatteita. Koska meillä ei ole mitään arkkupakastinta - eikä liion pakkassäätä, johon petivaatteet voisi viedä nopsasti pariksi tunniksi tuulettumaan - on homma kestänyt pari päivää. Mutta nyt kelpaa taas toivoa hyviä ja rauhallisia unia... varsinkin, kun lahjoin itseäni marraskuun kunniaksi uudella puuvillaisella yöpaitulilla ja Henry osti mulle torilta uudet aamutossutkin!

maanantai 22. marraskuuta 2010

Komerosta toimisto.



Meillä oli unelma.... saada komerostamme toimisto. 
Kauan siinä kestikin. Ja vieläkin on yksityiskohtia hiomatta. Mutta tykätään. Enemmänhän se on Henryn valtakunta, mutta olen siellä minäkin (ainakin käyn mappikaapilla ja printtaamassa...) Tältä se nyt sitten näyttää:






sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Päivän inspiraatio: Orkideat.

Kun on flunssainen olo ja kurkku kipeä, voi vaikka piristää itseään ostamalla kolme ihanaa valkoista orkideaa.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Suruaika #4.

Takana on pari intensiivistä kuukautta: tapaamisia erilaisten ihmisten kanssa ja työprojekteja. Mitä sitten on tapahtunut surulle? Yllättävästi kaikesta hiljaiselostani huolimatta se on elänyt ja voinut hyvin. Näyttää siltä, että suru osaa ottaa hetkensä. Tosin hetket voivat olla hetkittäisiä ja satunnaisia. Ne on ne yksinäiset hiljaiset hetket suihkussa, herätessä, skytrainissa istuessa matkalla palaveriin, jne. Eikä muut ympärilläolijatkaan välttämättä tiedosta surullisen ihmisen sisäistä maailmaa, koska muu ympärillä oleva elämä on niin intensiivistä ja vie mukanaan... eikä sitä välttämättä koe aina ihan sopivaksi nostaa keskusteluun kaikkea sitä, mitä omassa päässä liikkuu.

Niinä hetkinä iskee ikävä niitä läheisiä kohtaan, joiden tietää ymmärtävän ja kokevan saman muiston sisällään.

Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi viime päivinä olen miettinyt kuolinhetkiä. Rehellisesti: ainakaan omasta mielestäni aihe ei ole kovin leppoinen ja mukaansatempaava. Parempi siis olla hiljaa ja pohtia itsekseen? - - - no, nyt kuitenkin kirjoitan (ja ainakin varoitin).

Huomaan sisäistäneeni jonkinmoisen käsityksen siitä, mikä on oikea ja paras tapa kuolla. Ja se on: Kuolla omassa sängyssään nukkuessa. Niinhän meidän kauniimpi tapa ilmaista ihmisen poismenokin kuuluu: "Nukkui pois." Huomioitavaa on, että lisäsin sanan OMASSA, koska monille suomalaisille sairaala on kauhistus... No, tarkoituksenani ei ole mitenkään mollata tai kyseenalaistaa, etteikö yön aikana omaan sänkyyn kuoleminen olisi kaunis ja rauhallinen kuolema (kuten sanotaan ja mielikuva antaa meidän ymmärtää), mutta huomaan vaan itsessäni se, että jos ja kun joku ei kuollutkaan niin, niin asia synnyttää sisäistä levottomuutta. --Kaikessa karuudessa olen siis tällä viikolla pohtinut, voiko muunkinlainen kuolema olla "rauhallinen ja onnellinen"... ja että onko sänkyyn poisnukkuminen rauhallinen itseasiassa lähinnä omaisille, mutta voisiko olla niin, että moni muukin tapa lähteä pois on sille ihmiselle mahdollisesti yhtä kauniita ja rauhallisia. Eikö ajasta toiseen siirtyminen yleensä tapahdukin silmänräpäyksessä?

Tässä vaiheessa ei ole varmaan kenellekään epäselvää se, että äitini ei poisnukkunut yöllä. Hän oli ollut kotona omassa asunnossaan palvelutalossa, herännyt aamulla normaalisti, mennyt syömään yhteiseen ruokalaan ja sitten rullaillut käytävää pitkin pyörätuolilla huoneeseensa. Ja kun hän ponnisti kynnyksen yli, hän sai sydänkohtauksen. Koska kohtaus tapahtui ovella, se huomattiin heti ja elvytystäkin yritettiin, mutta enää ei ollut sen aika. Ei siis mitään rauhallisia huokauksia, nukkumisia tai omaisia ympärillä. Ei myöskään sairaalaa, mikä sinänsä on ihme, koska äiti vietti siellä (tai niissä) niin paljon aikaa.

Ajasta toiseen siirtyminen oli siis äidillä nopea. Ja se tapahtui keskellä elämää. Ja siitä äiti tykkäsi, elämästä ja päivän mahdollisuuksista nauttimisesta. Eli vaikka mielikuva poisnukkumisesta ei olekaan meidän jäljellejääneiden silmissä rauhallinen eikä järin kaunis, niin ehkä se siltikin oli sitä? Äiti ei lähtenyt pois ankeiden sairaalajaksojen aikana, eikä hän joutunut taistelemaan teho-osastolla erilaisten koneiden avulla. Sitävastoin hän sai loppuun asti elää arkeaan ja voin kuvitella, kuinka hän hymyili rullaillessaan itse ruokalasta kohti omaa huonetta. Ja sitten silmänräpäyksessä hän siirtyi ajasta ikuisuuteen ja kaikki kivut, tuskat ja vajavaisuudet oli poissa. Eikö se ole kaunista? 

Meidän käsitys on usein niin rajallinen. Ikuisuuden perspektiivistä kaikki näyttää toiselta.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Joulu-galluppi ja illan menu.

Kuten jo mainitsin, olemme suorittaneet meidän perheen virallisen 
joulu-gallupin. Kahden aikuisen taloudessa se oli suhteellisen helppo ja tulostakin voitanee pitää melko luotettavana. Kysymyksenä lähinnä oli, mitä odottaa ja kaipaa joululta. Tässä vastauksia (ei tärkeysjärjestyksessä):

Leppoisa tunnelma ja oleilu.
Pehmeä, cozy sisustus ja valaistus (kynttilät).
Musiikki (smooth).
Joulun tuoksu: piparit, kaneli, ....
Kauniit sanat.
Antaminen.
Läheisten muistaminen.
Kulta, hopea, valkoinen ja punainen.
Ystävyys ja yhdessäolo.
Hyvä ruoka.
Rauhoittuminen arjen melskeestä.

Siinä. Ei siis mitään "nissejä-ja-nasseja" meille eikä paljon muutakaan. Ajattelimme nauttia joulusta ilman turhaa tohinaa ja valmistella sitä tässä hiljakseen. Aloitimmekin jo leppoisaan tunnelmaan virittäytymisen kaivamalla esiin jazzahtavat joululevymme. 
Ja onneksi myös iTunesin radiosta löytyy vaikka mitä :)

Aiomme viettää joulunajan siis Bangkokissa. Miinuspuoli tietenkin on se, ettemme näe ketään perheenjäseniä niin Suomessa kuin Kanadassakaan. Plussaa tänä vuonna on puolestaan se, että meille tulee hyviä ystäviä kylään ja olemme varsin vakuuttuneita siitä, että meille tulee ikimuistoinen joulu: hyvää ruokaa, lepoa, loistavia keskusteluja jne. Juuri venyviä keskusteluja täällä kaipaa eniten!

Gallupin lopputulos oli siis kaikin puolin toiveikas.


Ja sitten illan menuun: onneksi joku muukin oli ihastunut Julia Child:in resepteihin (Kerroinko jo, että tilasin viime lauantaina ensimmäisen kerran Egg Benedic:in aamiaisbrunchilla?) ja Ria postasi tuohon leffa-bloggaukseeni  pari reseptiä ja tänään oli aivan pakko kokeilla noita porkkanoita... niistä tuli aivan mieleen mummon porkkanat, joista mun veljen amerikkalainen vaimo erityisesti tykkää... tätä ennen en ole niin halunnut laittaa voita porkkanoihin, mutta jos kerran ranskalaisetkin niin tekevät, niin mikä ettei... Ja ne oli loistavia!!! Eikä sitä voita loppujenlopuksi sittenkään niin paljoa ollut. Porkkanoiden lisäksi tein salaatin "vapaalla kädellä" (salaatinlehtiä, punasipulia, papaijaa, pomegrandinsiemeniä ja itsetehtyä salaatinkastiketta öljystä ja valkoviinietikasta) ja sitten Henry paistoi uunissa kokonaisen kanan Jamie Oliverin reseptillä.

Olemme kokeilleet tätä kanareseptiä jo pari kertaa - ensin lokakuun alussa Kanadan Thanksgiving-aterialla, kun meillä ei ollut tarpeeksi väkeä kalkkunaa varten... ja sitten vielä muuten vaan (paitsi että silloin unohdimme sitruunan sisältä) - ja voimme todella suositella sitä. Jos et ole maistanut ihanan mureaa uunikanaa, niin ehkä et vaan ole maistanut tätä: 

Tarvitset:
Reilun kilon kanan.
suolaa ja pippuria myllystä.
Kolme kourallista tuoreita yrttejä hienonnettuna (esim. basilika, oregano, persilja, timjami, marjorami)
4 rkl oliiviöljyä
1 halkaistu sitruuna
4 laakerinlehteä
2 rosmariininoksaa

Tee näin:
1. Laita uuni kuumenemaan 225C.
2. Hiero öljyä ja suolaa kanan sisälle.
3. Hiero kanan ulkopuoli öljyllä, suolalla ja pippurilla.
4. Erota varovasti rintakehän nahka lihasta, niin että voit hieroa nahan ja lihan väliin hienonnettuja yrttejä ja oliiviöljyä (Älä siis poista tai revi nahkaa!).
5. Laita sitruunat ja loput yrtit vatsaan ja sido puuvillanarulla jalat pyrstö yhteen niin että sitruuna yms. jää sisään.
6. Viillä koipiin pari syvää viiltoa (saat rapeat koipipalat).
7. Paista ritilän päällä uunivuuassa. Laita ensin uuniin viideksi minuutiksi niin, että rintapuoli on alaspäin.
8. Käännä kana ja paista tunti.

Iloisia kokkaushetkiä & Hyvää ruokahalua!




Päivän inspiraatio: Kukat.

Pohdin tässä tällä viikolla, että harva asiaa piristää arkea niin paljon kuin tuoreet kukat... niinpä niitä tuli sekä olohuoneeseen että kylpyhuoneeseen... Arjen luksusta. Ei varmaan sovi perinteiseen suomalaiseen punaiseen jouluteemaan, mutta olohuoneen kukkien värikoodi on tällä hetkellä valkoinen ja itse kukalla ei ole niin väliä... tärkeintä on pehmoinen tunnelma. (Lisää siitä, mitä meille joulu tänä vuonna merkitsee, voin kirjoittaa kohta aiheella joulugallup - olemme ehtineet nimittäin sellaisenkin jo tekemään...)



Päivän inspiraatio: Ulko-ovi.

Eilen etsimme varastomme kätköistä vuodenaikaan sopivamman ovikranssin (sain sen anopiltani toissavuonna ja tykkään siitä valtavasti) ja samalla ostimme kynnysmaton. Tervetuloa! 
(Ps. En edes saanut koko ovea kuvaan... se on niin korkea - yksi piirre, johon olen ihastunut tässä asunnossa.)





tiistai 16. marraskuuta 2010

Näin me aikuistutaan.

Tässä teille kuva-todiste siitä, kuinka me vaan aikuistutaan ja keski-ikäistytään! 
Tämä kuva on otettu yhdestä juhlasta pari viikkoa sitten. Aivan pakko laittaa tähän, koska koko juttu naurattaa monestakin syystä, kuten: 

1)Katselin yhtä kuvaa Jossusta ja musta noin kymmenen vuotta sitten Banquetista. 
Jossu oli laittanut sen blogiinsa. Huh, kuinka näytin nuorelta! (linkki jos haluatte nauraa...)

2) Meillä oli tässä jokin aika sitten kylässä vieras, joka oli katsellut meidän kirjahyllyssä olevaa kihlajaiskuvaa eikä ollut mitenkään tunnistanut miestäni Henryä... lopulta hän kuitenkin tunnisti mut. - - -Kait me sitten ollaan 10 vuodessa muututtu sittenkin?

3) Kyseinen kuvapäivä oli hauska siinäkin mielessä, että monien ihmisten mielestä oli ihmeellistä, että H:lla oli puku... ja erityisesi nuoret olivat todella otettuja siitä, että vaikka hänellä oli puku päällä, niin hiustyyli säilyi silti samana... ehkä tämä tarina tosin kertoo enemmän tästä kulttuurista missä elämämme, kuin meistä? (Lue: joinakin hetkinä oikeasti kaipaan länteen...)

Niin, meitä useimmitenkin luullaan lähemmäs kakskymppisiksi. En tiedä miksi meitä luultiin kymmenen vuotta sitten - 10-vuotiaiksi? Miksi sitten tällaiset ajatukset tulevat pintaan juuri nyt? Ehkä sitä peilaa kaikenlaista, kun tajuaa, että olimme tasan yhdeksän (9) vuotta sitten täällä ensimmäisen kerran neljän kuukauden työharjoittelujaksolla... ja sitten meille tulee nyt vuodenvaihteessa 10-vuotishääpäivä. Onhan ne sentäs aikamoisia lukuja näin nuorille, eikö vain? Eikös tämä ole selkeää aikuistumista (ja keski-ikäistymistä)?



maanantai 15. marraskuuta 2010

Food & Movies.

Viime viikkojen aikana olen nähnyt kolme leffaa, joissa yllättävällä tavalla kaikissa on korostunut ruoka ja elämä. Voisin oikeastaan katsoa kaikki leffat vielä uudelleen, koska jostakin syystä ne "kohtasivat" mut: ilahduttivat, ärsyttivät, pohdituttivat jne. Ei mitenkään shokeeraavasti, vaan enemmänkin pehmeästi.  Juuri sitä, mitä hyvän tarinan kuuluisikin tehdä. Ja onhan sekin plussaa, että kaikkia tähdittivät näyttelijät, joista tykkään ;)

Julie & Julia. Kun tämä tuli leffateatteriin joitakin aikoja siten, meillä oli just menossa jokin maasta-toiseen-siirtymisvaihe, ja niinhän siinä kävi, että leffa jäi näkemättä. Näin siitä lentokoneessa vilauksen ja kuukausia halusin nähdä leffan... Mielenkiintoista, kuinka leffa perustuu tositarinaan ja siitä saa myös vilauksen 2000-luvun newyorklaisen elämään. Tämä leffa jos mikä herättää halua opetella kokkaamaan oikeasti hyvin. Itseasiassa olen jo esittänyt selkeän toiveeni, että saisin joululahjaksi Julia Child:in keittokirjan... ranskalainen keittiö - täältä tullaan!

Chocolat. Tämä on jo vanhempi leffa ja olin nähnyt sen ennenkin. Tosin moni käänne oli jo unohtunut... Jo elokuvan musiikki, pohjoisen kaihoisa tuuli, tuo melankolisen, mietiskelevän tunteen. Tarinassa yhdistyy mielenkiintoisella tavalla erilaiset ihmiskohtalot... pohdituttaa elämä, erilaisuuden hyväksyminen, nautiskelu, valta ja kielletty hedelmä... Jännä ajatella, mitä kaikkea uskoon (uskontoon) puetaan kuuluvaksi. Ja vaikka en olekaan suklaa-friikki, niin kyllä ämän leffan jälkeen teki mieli nautiskella hyvää suklaata! Samoin tuli ikävä Ranskaa ja sitä jäi pohtimaan, tulisiko jossakin vaiheessa elämää mahdollisuus viettää siellä hetki.



Eat Pray Love. Tämä tuli tänne just pari viikkoa sitten leffateatteriin. Jollekin ehkä syvällinen (kuulemma), minä jäin enemmänkin lopussa ihmettelemään. Mutta kuvaa hyvin tämän ajan postmodernia länsimaalaista new age -hihhulointia. Leffassa päähenkilölle iskee kriisi ja hän haluaa löytää itsensä: ratkaisuna on matkustaa vuoden ajan ja kohteena kolme maata - Italia, Intia ja Bali. Itseasiassa Italia-osuus on silkkaa ruokajuhlaa (ja nosti jälleen muutenkin pinnalla olevan italialaisen ruuan pisteitä silmissäni) ja muutoinkin leffan päähenkilö on onnellinen... sitten tuleekin Intian ja Balin vuoro. Lopussa leffa ikäänkuin antaa olettaa, että henkilö löysi itsensä, mutta oikeasti: mikä se löytö oli? Kolmas parisuhde? Mielenkiintoista myös oli, kuinka leffa ikäänkuin luotiin "katu-uskottavaksi" luomalla joka maahan paikallisia ystävyys-/ihmissuhteita, mutta oikeasti ne jäivät mielestäni hieman pinnallisiksi ja kliseisiksi. Wow, kuten huomaatte, leffa vieläkin pohdituttaa ja ärsyttää. Pitäisikö katsoa uudestaan?

Lukukokemus: Three Cups of Tea.


Three Cups of Tea on kuuluisa kirja. 
Se kertoo Greg Mortensonin tarinan - kuinka vuorikiipeilijästä tuli humanitäärinen avustustyöntekijä... kuinka hän perusti hyväntekeväisyysjärjestön, joka tukee tyttöjen koulutusta Lähi-Idässä: rakentaa kouluja köyhiin maalaiskyliin ja tukee opettajien palkoissa pakolaisleireillä jne. 

Kirja oli pysähdyttävä ja suosittelen sen lukemista. Lisätietoja kiinnostuneet voivat löytää nettisivuilta klikkaamalla tästä. Rehellisyyden nimissä käytin kirjan lukemiseen melkeimpä koko syksyn (ja luin välillä muutakin), koska kaikkine yksityiskohtineen, jotka liittyvät 2000-luvulla käytyyn terrorismisotaan, kirja tuntui paikoitellen raskaalta lukea. Mutta ainakin se on ajankohtainen ja itseasiassa se on juuri yksi syy, miksi sitä arvostan. On eri asia lukea 100 vuotta sitten tapahtuneita suuria avustusprojekteja, sillä ne hukkuvat historian romantisoituun kuvaan, kuin että lukee jotakin todellista-juuri-nyt-tapahtuvaa lähimmäisen auttamista, joka sijoittuu tähän globaaliin sekamelskaan ja tuo riskitekijät ja hinnan auttamisesta konkreettisesti lähelle. Se haastaa itse lukijaakin aivan eri tavalla. Ainakin tulee jälleen kerran todeksinäytettyä se, että yksi ihminen voi vaikuttaa teoillaan. Tarvitaan vain aitoa välittämistä ja sinnikkyyttä. Ja vaikka ei olisikaan yhtään kiinnostunut köyhyydestä ja köyhien auttamisesta, niin kirja avaa eri kulttuureista ja maista kiinnostuneille harvemmin esilletuodun, toisenlaisen näkökulman Pakistanin ja Afganistanin elämään...

Kotona ollaan.

Ihana olla kotona. Ajoimme eilen 720 km Pohjois-Thaimaasta kotiin. Kun takana on viikon intensiivinen työmatka ja vielä päivän ajorupeama, niin täytyy tunnustaa, että kotioven näkeminen on ihana asia. Eri asia sitten on se, miten sitä aina osaakaan asettua kotiin reissun jälkeen....

Asettuminen kotiin ja rentoutuminen on asteittaista... eilen purimme matkalaukut, nautimme vaahtokylvystä ja kömmimme sänkyyn kirjan kanssa. Tänään nukuimme pitkään, laitoimme leppoisaa musiikkia soimaan, nautimme ihanasta kahvista ja aloimme miettimään, mitä odotamme seuraavalta kuukaudelta.

Ehdin jo aamulla vilkaista joitakin blogeja ja näyttää siltä, että pohjolaan on tullut talvi ja monien koti on jo puettu lämpöiseen joulutunnelmaan. Tässä täytyisi varmaan siivota viimeisekin rimppeet Henryn 30-vuotisjuhlista... sitten haluaisin kaivaa ompelukoneeni esiin... voisi myös tarkistaa, mitä joulukoristeita meillä on... ja mitä tapahtumia tässä kaupungissa on joulukuussa...
Mutta mitenkään en haluaisi ottaa tästä päivästä paineita ja suorittaa läpi jotakin listaa, sillä tämä on pitkästä aikaa harvinainen kotipäivä ilman pakollista agendaa.
Hmm... Illalla sitä voisi vaikka mennä italialaiseen ravintolaan syömään vapaapäivän kunniaksi... jos jaksaa... 

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Päivän inspiraatio: Eames.

Päivän - oikeastaan siis koko viikon - tai pikemminkin ehkä kuukauden - inspiraation lähde on ollut EAMES. En tiedä miten hurahdin, mutta se tapahtui. Yllättäen ja varautumatta. Ehkä tämä liittyy tähän uuteen LOFT-ajatteluun, tai muutenkin 50-60-lukuretroiluun, mutta olen yllättäen tykästynyt Eamesin tuoleihin aika monessa eri muodossa:

Ensin ihastelin täällä monesti näkyvää Eames Lounge Chair:ia - se näyttää niin kutsuvalta! No, sitä ei meille ole kuitenkaan tulossa, koska mieheni mielestä pallotuoli on vielä parempi. Tässä kuitenkin se lounge (löytyy täältä):
Sitten olen ihaillut kauan tätä tuolia (täältä) joka valitettavasti on liian matala, että keksisin tällä hetkellä sijoittaa sitä mihinkään:

Onneksi en sentään ole hullaantunut Eamesin muoviseen keinutuoliin, mutta eikö tässä 
Eames-hang-it-all naulakossa olekin sitä jotakin? (Kuva täältä)
Tällä hetkellä en siis (valitettavasti) tarvitse naulakkoakaan... Joten mennäänpäs itse asiaan. Olen jo päättänyt, että toimiston uusi tuoli tulee olemaan Eiffeil Chair (kuva täältä):


Ja oikeastaan tykkään tuosta tuolista aika monenlaisina versioina = eli mikä hyvänsä käy. Harkitsen jopa, että ensi vuoden aikana vaihtaisin ruokapöydän tuolit tälläisiin Eameseihin - pitäisi vaan ensin löytää ostaja meidän vanhoille tuoleille. (HAHA. Kiinnostaako ketään?). 
Katsokaa, kuinka ihana on vaikka VINTAGE-blogin kuva (täältä), missä näkyy vihreät Eamesit ja taustalla Euroopan kartta (mistä muuten niitä tai jotain muita karttoja saisi?):
Ja kuka vielä sanoo, ettei näyteikkunashoppailua voisi toteuttaa kotona nojatuolissa? 
Minkä Eamesin sinä muuten valitsisit - vai etkö mieluiten mitään?