Hyvää huomenta, Kioto.

 

Heräsin aamulla auringonvalon viekoittelevaan hyväilyyn kasvoillani. En avannut silmiäni vaan kuuntelin ulkoa kuuluvaa lintujen laulua ja ajattelin, että olen perillä. 

En koskaan askarrellut itselleni aamukampaa (klik) ja jossakin vaiheessa tuli myös ne päivät, etten enää halunnut sanoa ääneen, miltä meidän lähtösuunnitelmat Japaniin vaikuttavat. Joka päivä kuitenkin vastasin kysyville. Lopultakin siinä kului noin puolitoista vuotta, jonka odotimme Suomessa Japanin rajojen avautumista ja viisumin myöntämistä. Tämä odotus ja välitilassa oleminen jää minulle varmasti päällimmäiseksi mieleen tästä maailmaa riepoitelleesta Covid-19 -pandemiasta. 

Saavuimme Kiotoon sateisena torstai-iltana kuusi viikkoa sitten ja eilen muutimme tähän asuntoon. Olemme tehneet tähän kahden vuoden vuokrasopimuksen ja näin ollen tästä tulee se asunto, missä

tulemme asumaan pidempään kuin missään asunnossa Bangkokista muuttamisen jälkeen. Tästä asunnosta syntyy hiljalleen koti elettyjen päivien myötä. Tämä on se paikka, mistä lähden ja minne palaan. Toivon tämän kodin muistojen sisältävän paljon naurua, iloa ja ystävyyttä... mutta myös pohdintaa, uusiutumista sekä elämän suurten kysymysten totuudellista kohtaamista.  

Kun Singapore tarkoittaa kahvikuppia.

 

Paras löytö nettikirppikseltä tänä keväänä oli Arabian Singapore-kahvikupit. Sain 40-syntymäpäivälahjaksi niitä sinivalkoisina, ihastuin niihin ja ajattelin, että voisin keräillä niitä eri värisinä. Ja tähän kahvikuppien keräilyyn kilpistyy koko tämä kevät: Ajatukseni on ollut Aasiassa, mutta jalat tiukasti Pirkanmaalla. Ei ole siis aamukampoja eikä muuta kuin puoliksi pakattuja matkalaukkuja, koska korona pitää vielä tiukasti Japanin rajat kiinni ja ollaan tehty etätöitä kotoa käsin. 

Mutta arjessa on myös paljon pientä ja kaunista.

Ja jokaisesta päivästä voi iloita. 

Nyt alkoi kesä ja kahden viikon kuluttua pidän kesäloman. Katsotaan sitten uudestaan, mitä tapahtuu muuton suhteen. Nyt mietin eniten sitä, miten siirrän itseni mentaalisesti Kesätalo-elämään, vaikka täällä vietettiin koko viime talvi. Tarvitsen siis riittejä arjesta lomalle siirtymiseen ja keskusteltiin ystävien kanssa, että joskus vaikka huonekalujen tai päivärutiinien muuttaminen voi tuoda lomafiiliksen.... joten nyt tilasin uudet verhot, multakuorman ja siirrän aamiaiset Vilpolaan. Ja näitäkin vielä tärkeämpää minulle näyttää olevan se, että kesätalo-elämän yksi kantavia periaatteita on se, että suunnitelmat saa muuttua ja asiat saa tehdä epäjärjestyksessä. Keskeneräisyys on sallittua. Tärkeintä on inspiraatio ja että on kivaa. 

Toivottavasti sinäkin löydät juuri tämän hetkisestä elämäntilanteestasi pieniä ilonsäteitä!

Aamukampa ja lähtöpuuhat.

 

Jos minulla olisi lentoliput taskussa, askartelisin itselleni aamukamman. Mutta lentolippuja ei ole, koska työviisumia on vielä prosessissa. Suunta on kuitenkin selvä: muutamme Japaniin nyt alkuvuodesta heti kun käytännön lupa-asiat ratkeavat. 

Näihin aikoihin kaksi vuotta sitten pakkasin tavaroita Bangkokissa ja mietin, mitä tapahtuu seuraavaksi. Sen jälkeen onkin tapahtunut paljon ja irtioton jälkeen teimme päätöksen, että jatkamme työtä Aasiassa, mutta vaihdamme asuinmaata. Olemme käyneet Japanissa useaan otteeseen, mutta asuinmaana se on meille uusi. Tässä vaiheessa elämää tiedostan liiankin hyvin sen loputtoman listan niistä asioista, mitkä ovat uusia ja mitä en vielä hallitse. Opittavaa on paljon. Kunpa kaikki olisikin yhtä helppoa kuin yhden blogipostauksen päivitys, raportin kirjoittaminen tai lentolippujen järjestely. Hitainta maasta toiseen muutossa on kuitenkin sielun asettuminen. Se tapahtuu vaiheittain ja elämällä aidosti läsnä - kohtaamisten kautta. 

Tämä elämäntilanne on myös kutkuttava. Rakastan uusia alkuja. 

Kuluneena viikonloppuna olen lukenut ystävältäni lainaamaa kirjaa 'Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin' ja ihastellut Mia Kankimäen taitoa kirjoittaa Japanissa 794-1185 vallinneesta kulttuuria ja estetiikkaa korostavasta Heian-aikakaudesta. Jopa minä nykyisellä lyhytkestoisella keskittymiskyvylläni olen sukeltanut sekä historian että tämänhetkisen kulttuurin syövereihin ja kirjoittanut itselleni listoja, mihin tutustua seuraavaksi ja missä vierailla. Olen innoissani. Ihastelen. Pohdiskelen. Pulputan Henrylle oivalluksiani kävelylenkeillä. Esimerkiksi kuinka inspiroivaa onkaan se, että maailman vanhin kaunokirjallinen teos on japanilaisen naisen kirjoittama 1000-luvulla? Oletko koskaan kuullut Murasaki Shikibusta ja hänen kirjastaan 'The Tale of Genji'? 

Hoitaessani muuttoon liittyviä käytännön asioita minulla oli joulukuussa keskustelu, missä tuli puheeksi tuleva työni Japanissa. Aasian alueellisen työn lisäksi työni tulee liittymään seurakuntatyöhön. Kristittyjen määrä Japanissa on pieni ja minulta kysyttiin, miten japanilaiset suhtautuvat kristinuskoon. Vastasin, että en tiedä. Aasiassa eläessäni olen alkanut välttämään yleistyksiä. Niinkuin ei kaikilla suomalaisillakaan ole eri uskonnoista samanlaista käsitystä, ei kaikilla aasialaisillakaan ole. Enemmänkin näkisin haasteena sen, että suurin osa aasialaisista ei aídosti tunne yhtään kristittyä eikä heillä ole näinollen myöskään mahdollisuutta muodostaa asiasta omakohtaista näkemystä. Yhä enemmän ja enemmän huomaan kaipaavani sitä, että eri elämän osa-alueilla eri uskontojen välillä olisi aitoa dialogia. Aitoja kohtaamisia erilaisuudesta huolimatta. Kuuntelemista ja jakamista. Siihen syntyy mahdollisuus silloin, kun tuntee itsensä ja tietää millä perustalla seisoo ja sitten pyrkii pelotta kohtaamaan toisen rakentaen omaa ymmärrystään antalla toisen kuvata omaa maailmankuvaansa ja perustaansa. Liian usein emme ole valmiita luopumaan omista valmiista käsityksistämme, vaikka emme edes tiedä, mistä ne ovat saaneet syntynsä. Yritämme selittää kaiken niillä. Sovittelemme ja selittelemme. Emme kuuntele vaan tuputamme vastausta kuuntelematta kysymystä. Ja liian usein kohtelemme ihmisiä  postikorttimaisemakuvina, jonka me määrittelemme meidän lähtökohdistamme käsin. Mutta me emme ole koskaan eläneet sitä elämää niissä olosuhteissa, joissa he olivat ja heidän tarinansa syntyi. Tällä hetkellä minulla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja sydämessä kasvava uteliaisuus sen suhteen, että voisin kuunnella kun japanilainen japaniksi kertoo minulle elämästään omin sanoin. Siihen lasken päiviä. 

Aasialaisen kerronnan lumoissa.

"Are all of us the same, I wonder, navigating our lives by interpreting the silences between words spoken, analyzing the returning echoes of our memory in order to chart the terrain, in order to make sense of the world around us?"

- The Garden of Evening Mists - 

Tänä keväänä Aasia vaihtui Eurooppaan, Bangkok Tampereeseen. Onneksi olen elänyt näitä muutoksia ennenkin ja osasin varautua siihen, että tämä matka kestää kauemmin kuin kymmennen tuntia lentokoneessa. Vaikka oman elementtinsä arkeen tuovat tällä hetkellä muuttolaatikot ja varastojen penkomiset, on suurin matka silti sisäinen ja sosiaalinen. Olen päättänyt nauttia matkanteosta ja siitä, että vielä ei tarvitse olla perillä - itse matkanteko on jo päämäärä itsessään.

Samalla olen nauttinut tavoitteestani sata-tarinaa-aasiasta-aasialaisten kertomina, sillä löysin malesialaisen Tan Twan Engin kaksi kirjaa, joiden tarinoissa sukelletaan Malesiaan toisen maailmansodan aikana, jolloin japanilaiset miehittivät alueen. Päähenkilöiden tarinat kietoutuvat toisiinsa yllättävillä tavoilla ja suureen kipuun yhdistyy myös suurta rakkautta. Niikuin usein elämässä tapahtuu. Suosittelen lämpimästi molempia:

#12/100: 'The Garden of Evening Mists'

#13/100: 'The Gift of Rain'

  

Voittamaton alkupala tonnikalasta & uuden vuoden haasteet.

Hyvää alkanutta vuotta 2019! Minulle tämä tulee olemaan monin tavoin muutoksen vuosi ja olen aloittanut sen haastamalla itseni 10 viikon hyvinvointihaasteella. Tässä haasteessa on simppeleitä asioita, jotka pitäisivät olla päivittäiseen arkeen itsestäänselvästi kuuluvia, mutta jotka helposti näyttävät luiskahtavan sivuun olosuhteiden vaihdellessa. Yksi niistä on kala viikoittaisessa ruokavaliossa. Mietin tässä, että miten se meneekään niin, että suositus 'syö vähintään kaksi kertaa viikossa kalaa' näyttää olevan monesti haaste ja hyviä kalaruokia on välillä vaikea löytää edes ravintoloiden menusta? Mietin myös, että kaksi ateriaa viikossa on mielettömän vähän, jos syö kaksi lämmintä ateriaa päivässä eli 14 ateriaa viikossa. Eihän se ole edes 15%?!?! - - - Joten päätin muuttaa ajatteluani: Kuinka paljon kalaa on mahdollista lisätä viikon ruokavalioon? Ja mitä kalaruokia haluan syödä tai tarjota vieraillenikin? 

Katsotaan, mitä tästä seuraa. Jotakin hyvää, toivon niin. Muista haasteisiin liittyvistä asioista kerron myöhemmin, mutta nyt haluaisin jakaa kanssanne yhden kalareseptin ja samalla pyytää teitä jakamaan suosikkireseptinne kalasta.

TONNIKALAA SOIJA-BALSAMICO-GLASEERAUKSELLA (6 henkilöä)

Tarvitset:

500g tonnikalaa

öljyä voiteluun

suolaa ja pippuria

120 ml tummaa soijaa

80ml balsamico viinietikkaa

1/4 tl jauhettua chiliä

korianteria ja limejä tarjoiluun

Tee näin:

1- Leikkaa tonnikalafilee pitkiksi fileiksi niin, että halkaisija on vähintään 4 cm. Voitele tonnikala öljyllä ja ripottele päälle suolaa ja pippuria. 

2- Kuumenna paistinpannu erittäin kuumaksi. Paista tonnikalanfilettä pannulla jokaiselta sivulta 30-45 sekuntia niin, että se sisin jää edelleen raa'aksi mutta ulkosivuilta file kypsyy noin 5 mm. Siirrä file sivuun pois pannulta odottamaan. 

3- Laita pannu keskilämmölle ja lisää siihen soija, balsamico ja chili.  Keitä noin 4 minuuttia niin että seos muuttuu siirappimaiseksi. Ota pannu pois liedeltä ja kieputa siinä tonnikalafilettä niin että se imee kasteketta sisäänsä ja saa kaunnin värin pintaansa. Nosta file sivuun jäähtymään ja asettumaan 15 minuutiksi.

4- Leikkaa file terävällä veitsellä ohuiksi siivuiksi ja tarjoile korianderin ja limen kera. 

Appelsiinillä maustettu kookosriisipuuro.

 Juuri syksyssä on mielestäni hienointa myrskyn ja tyynen vaihtelu. Ja vaikkei vuodenaikana varsinaista syksyä täällä tropiikissa olekaan, on täällä sadeaika. Bangkokissa sadeaika on edennyt vaiheeseen, missä aamuisin on tyynen seesteistä ja jopa aurinkoista, mutta päivän mittaan pilvet saapuvat ja taivas käy raskaaksi, kunnes iltapäivällä se on valmis räjähtämään ukkoseen ja sateeseen. Näinä päivinä riisipuuro on pehmeä, lämmin ja ystävällinen ruoka. En tarkoita nyt tavallista riisipuuroa, sillä riisipuuron voi tehdä hyvinkin monella eri tavalla. Tässä tämänhetkinen inspiraationi: 

APPELSIINILLÄ MAUSTETTU KOOKOSRIISIPUURO

Tarvitset:

2dl vettä

2dl riisipuuroriisiä

8 dl kookosmaitoa

0,5 tl suolaa

1 appelsiinin kuori raastettuna

5 rkl vaahterasiirappia

1- Keitä riisi. Jos sinulla on riisikeitin, tämä koko urakka sujuu laittamalla riisit ja nesteet kattilaan ja valitsemalla puuroriisin keittämisen... mutta muutenhan riisin voi keittää kuten tavallinen riisipuuro keitetään: kiehauta vesi kattilassa. Lisää riisi ja ripaus suolaa ja sekoita. Anna kiehua, kunnes vesi on imeytynyt riisiin. Lisää kookosmaito ja raastettu appelsiininkuori, kiehauta ja alenna lämpötilaa, kunnes puuro porisee hiljalleen. Anna puuron porista kannen alla noin 45 min välillä varmistaen, ettei se pala pohjaan.

2- Lisää lopuksi vaahterasiirappi ja tarkista maku. 

Tämä puuro on ihanan lempeä aamulla, mutta sopii myös iltaan ;)

Rosmariinin ja suppilovahveron täydellinen liitto.

Syksy on täydessä olemuksessaan uskollisesti niin auringonpaistetta kuin vesisadettakin. Mikä olisikaan parempi tapa viettää lauantai-iltapäivää kuin keittiössä huumaavia tuoksuja höyryävien kattiloiden keskellä? Makumaailmaltaan täyteläinen suppilovahverokeitto sopii hyvin syksyyn ja talveen. Sen voi tarjota alkuruokana esimerkiksi liharuuan seuratessa pääruokana. Tähän keittoon käy mainiosti kuivatut sienet.

ROSMARIINI-SUPPILOVAHVERO-CAPPUCCINOKEITTO

Tarvitset:

1,5dl kuivattuja suppilovahveroita

2 salottisipulia

2 valkosipulinkynttä

4 rkl oliiviöljyä

2 rkl sherryä

2,5 dl maitoa

2,5 dl kermaa

1 kasvisliemikuutio

1 rkl tuoretta rosmariinia plus lisää koristeeksi

0,5tl paprikajauhetta

Cappuccinoon: 2dl maitoa

1- Laita sienet likoamaan runsaaseen veteen 15 minuutiksi.

2- Hienonna sipulit ja valkosipulit. Kuumenna 2rkl öljyä kattilassa ja paista sieniä niin, että nesteet irtoavat. Siirrä sienet sivuun kulhoon.

3- Lisää kattilaan 2rkl öljyä ja sipulit. Paista pari minuuttia, lisää sienet joukkoon ja loraura sekaan 2rkl sherryä. Anna kiehahtaa.

4- Lisää joukkoon maito, kerma, liemikuutio, hienonnetut rosmariinit ja paprikajauhe. Kuumenna kiehuvaksi ja keitä hiljalleen 10 minuuttia koko ajan sekoitellen.

5- Soseuta keitto kuohkeaksi sauvasekoittimella.

6- Valmista maitovaahto normaaliin tapaan.

7- Valmista annokset: Laita kulhoihin keittoa ja lusikoi annosten päälle maitovaahtoa. Koristele lopuksi rosmariinin oksalla. Tarjoile.

Juuri nyt: Sata tarinaa Aasiasta.

Yöpöydälläni on kesken Mohandas Karamchand Gandhin omaelämänkerrallinen opus "The Story of My Experiments with Truth - An Autobiography". Se sopii teemaan hyvin, sillä olen ottanut uudeksi tavoitteekseni lukea 100 kirjaa Aasiasta aasialaisten kirjoittamana. 

Miksi?

Olen elänyt Aasiassa reilut kaksitoista vuotta. Jos jotakin olen tänä aikana oppinut, olen oppinut kuuntelemaan, kuinka aasialaiset itse kertovat tarinoitaan. Ne eivät ole samanlaisia kuin länsimaalaisten tarinat. Eivät edes samasta tapahtumasta olevat kertomukset ole samanlaisia. Jokaisessa kertomuksessa on osa kertojan sisintä, hänen sielunmaisemaansa. Tapa katsoa ja lähestyä asioita ja antaa niille merkityksiä yhdistyy henkilön maailmankuvaan, joka taas juurtaa syvälle kasvatukseen ja kulttuuriin. Se mistä ei puhuta kertoo yhtä paljon kuin se, miten asioista kerrotaan ja missä järjestyksessä.

Toinen projektini on 50 elokuvaa Aasiasta. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran katselin aasialaisia elokuvia. Oli se sitten kung-fu-elokuva tai anime, juonessa oli aina jotakin haastavaa, mikä teki oloni hieman epämukavaksi. En osannut aavistaa juonen kulkua. Ja usein elokuvan loppu ei ollutkaan positiivinen - käsittämätöntä! Saati sitten, että moraalisiin kysymyksiin olisi rakennettu musta-valkoista asetelmaa tai paha olisi saanut lopussa palkkansa. Hyvin aasialaista, sanoisin tänä päivänä. 

Silloin kun ihminen kohtaa itselleen jotakin uutta ja vierasta, on useita vaihtoehtoisia tapoja reagoida. Niihin sisältyy myös kieltäminen, jolloin asioiden olemassaoloa ei tunnusteta ja näkyvä muuttuu näkymättömäksi. Toinen, hyvin samanlaiseen lopputulokseen päätyvä tapa on kaiken vieraan romantisointi. Meille ihmisille on tärkeää jäsentää todellisuutta ymmärrettävään muotoon, ja kun se on meille syystä tai toisesta haastavaa, maalaamme siitä mieleemme "postikorttimaiseman", mihin sijoittelemme asioita ja kohtaamiamme asioita. Oleellista postikorttimaisemassa on se, että me määrittelemme, mitä mikin tarkoittaa. Mutta kun tarinan päähenkilö saakin itse puheenvuoron elämänsä suhteen, muuttuu kuva ja kerronta. Se muuttuu moniulotteiseksi ja hallitsemattomaksi - eli käytännössä eläväksi. Opitut teoriat ja määritelmät eivät pidä välttämättä lainkaan paikkaansa tarinassa, mutta eiväthän ne lopulta pidä myös meidänkään elämäntarinoidemme suhteen. Vai kuinka moni meistä menisi täydellisesti stereotypiaan suomalaisesta henkilöstä? 

Kysymys siis kuuluu, kuinka hyvin osaan kuunnella ja tulkita kuulemaani aasialaista tarinaa. 

Näiden tarinaprojektieni tavoitteena on ennenkaikkea viestiä itselleni, että olen edelleen matkalla aasialaisen kulttuurin ja elämäntavan suhteen. Harjoittelu tekee mestarin. Haluan oppia lisää jopa silloinkin, kun arki haastaa ja kiire kuiskuttaa korvaan, että on olemassa oikotie. Todellisuudessa oikotietä ei ole. Aasiassa "syödään riisiä" tai "juodaan teetä". Ilman taitoa kuunnella ei voi kohdata toista ihmistä. Matka on elämänpituinen tai ulottuu jopa sukupolvesta toiseen. 

Minä olen vasta matkani alussa.  

Löytöjä takakujilta.

Täällä ei näy valkoisia kasvoja. Ei sillä, että edes kiinnittäisin siihen huomiota. Kaikkien näiden vuosien jälkeen Aasiassa olen tottunut siihen, että olen paikalla olevista ainoa sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen. 

"Tulkaa, seuratkaa minua. Minulla on tuolla takana varasto, missä on enemmän valikoimaa." Olemme Mumbaissa vanhojen huonekalujen torilla ja seuraamme paikallista muslimimiestä pitkin kapenevaa kujaa kauppakadun taakse. Kiipeämme tikkaita pitkin vintille ja ihastelen vanhoja huonekaluja kolonialistiselta ajalta. Huonekalut vaatisivat asiantuntijan käsittelyä ja ilmassa leijuva pöly saa minut aivastelemaan lakkaamatta, mutta minulla ei ole mihinkään kiire. Tämä on juuri sitä mistä nautin: yllätyksistä arjen keskellä... silmänräpäyksessä olen toisessa maailmassa ja vain mielikuvitus on rajana pohtiessani, mitä kaikkea huonekaluilla voisi tehdä ja mihin ne sopisivat... 

Hetken kuluttua nautimme chait paikallisessa kuppilassa ja keskustelemme siitä, kuinka monet kasvot Intialla on. 

Päivän löydöt, jotka mahtuivat matkalaukkuun: 

Kameli, puuta (Intia)

Elefantti, puuta (Intia)

Juhlavuonna 2/40 Bangkokissa.

Juhlavuosi & kulttuurit.

Täytän tänä vuonna neljäkymmentä ja se jos mikä on syy pysähtyä paalupaikalle ja juhlia. Olenkin nimennyt tämän vuoden kokonaisuudessaan juhlavuodeksi. Neljäkymmentä elettyä vuotta antaa paljon aihetta tarkastella ja nostaa esiin juuri minun elämäni palapelin merkityksellisiä kohtaamisia, muistoja, kokemuksia ja päätöksiä.

Yhden merkittävimmistä teemoista elämässäni muodostavat eri kulttuurit. Vaikka synnyin Hämeessä tavalliseen suomalaiseen perheeseen, on sisälläni ollut jo nuoresta asti tietoisuus siitä, että minun elämäni suurin tehtävä liittyy toisten kulttuurien parissa toimimiseen. Myöhemmin olen huomannut kuuluvani niihin, joille sanonta "kutsumus kantaa" sisältää merkityksen. Koen kutsumukseni kantaneen niinäkin hetkinä, kun ulkoisesti katsottuna missään ei ole näyttänyt olevan mitään järkeä. Se on myös ankkuroinut minut paikoilleen niinä vuosina, jolloin tuntui siltä, että suuret surun aallot vyöryvät ylitseni kerta toisensa jälkeen, eikä tyyntä näkynyt horisontissa. 

Elämästäni viimeiset 11 vuotta ovat kuluneet valtaosin Aasiassa. Aasia on minulle samanaikaisesti joka päivä kotoinen ja vieras. Tuttuus ja erilaisuus muodostavat jokaisen päivän aikana suolaisen ja makean lailla liiton, josta on tullut arjen tunnuspiirre.

Tämä vuosi alkoi matkalla Nepaliin. Uskomattoman kaunis maa vuoristoineen ja ihmisineen. Valokuvaan voi vangita pinnan, mutta syvemmälle ei pääse näkemään kuin ajan kanssa. Siksi rakastan kulttuurien tulkkeja sekä tarinoita, jotka avaavat kulttuuria, maailmankuvaa ja arjen tapoja syvemmältä. Sen lisäksi, että voin matkojeni aikana kohdata monia henkilöitä ja kuulla heidän tarinoita,  nautin lukemisesta. Tämän matkan aikana luin Seattlesta kotoisin ja nepalin kanssa naimisissa olevan antropologin muistelmia 80-90-luvuilta Nepalin maaseudulta. Amerikkalaisen sopeutuminen brahmin-perheeseen hinduismin uskomusten ja kastijärjestelmän keskelle ei ollut mutkatonta. Globalisaatiosta huolimatta Aasia ja Eurooppa eroavat toisistaan huimasti monella tapaa. Juuri nyt minuun näyttää kolahtavan lännen ja idän eroavaisuus yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden rajanvedossa. Kuinka se vaikuttaakin kaikkeen ja kuinka pienen pintaraapaisun siitä vasta ymmärrän!

Mietin tänään, että jos minun pitäisi nimetä yksi Raamatun lupaus, johon turvaan lapsenomaisesti ja jonka mukaan elän, se olisi Matteus 6:33 "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin." (Tämäkin = ruoka, juoma, vaatteet, koti jne. Kaikki elämiseen liittyvä.) En liikaa murehdi huomista vaan luotan, että minusta pidetään huolta.  En pitele kaikkia elämäni lankoja omissa hyppysissäni enkä ainoastaan luota omaan järkeilyyni ja suunnitteluuni. Useaan kertaan olen huomannut, että parhaistakaan yrityksistä huolimatta en nähnyt kaikkea, mitä oli tulossa. 

Tänä juhlavuonna olen matkalla sekä fyysisesti että sisäisesti. Toivon osaavani matkustaa jokaisen päivän etappini niin, että kiirehtisin hitaasti ja  osaisin olla läsnä kulloinkin käsillä olevassa hetkessä. Haluan kasvaa aitoudessa, rohkeudessa, nöyryydessä ja kiitollisuudessa. Tänne blogiin tallennan tunnelmia ja mietteitä matkan varrelta. 

---

Lukukokemus: "While The Gods Were Sleeping. A Journey through Love and Rebellion in  Nepal" (Elizabeth Enslin)

Kuvat: Kathmandussa ja viereisellä vuorilla, Hattibanissa. 

Juhlavuonna 1/40 Bangkokissa.

Lanna-tyyliset lamput makuuhuoneeseen.

Toivoin joululahjaksi pöytälamppuja, jotka edustaisivat tyyliltään Kaakkois-Aasialaista käsityöperinnettä. Joulukuussa en ehtinyt kiertelemään kaupoissa ja toreilla, joten olin iloinen, kun ehdin Chiang Maissa käydessäni piipahtamaan Lanna-Thai Antiques -liikkeessä, josta olemme joskus aiemmin ostaneet sängyn ja arkun. Lanna (Lan Na) viittaa muinaiseen kuningaskuntaan, joka oli voimissaan myöhäis-keskiajalla (eurooppalaisittain) ja  kattoi maantieteellisesti sekä nykyisen Pohjois-Thaimaan että Myanmarin aluetta. Arkkitehtuurissa ja sisustuksessa alueella on oma uniikki tyylinsä. 

Löysin perinteisellä käsityötekniikalla lakkapuusta (lacquer wood) tehdyt lampunjalat. Tyyli muistuttaa tarjotinta, jonka ostin pari vuotta sitten Yangoonista, Myanmarista. Tarjotin kyllä on tällä hetkellä Suomessa varastossa, mutta se ei haittaa. Pidän mustasta lakkapuusta ja tästä simppelistä kuvioinnista. 

Päivän Inspiraatio: Khao Kho.

Thaimaa tuo monille mieleen meren ja palmuiset rannat. Vaihtoehtoinen ratkaisu lomalle voisi olla lähteä Koillis-Thaimaahan, Khao kho -vuoristoon. Se on paikallisten suosima ja noususuhdanteessa oleva turistikohde. Tähän aikaan vuorilla voi poimia omia mansikoita, nauttia kirkkaan sinisestä taivaasta ja raikkaasta (eli kylmästä) vuoristoilmasta... 

Minä olen alkanut hiljalleen opettemaan Aasialaisten kasvien nimiä. Yllä oleva keltakukkainen puu on nimeltään thaiksi "Su-phan-ni-kaan". Se kukkii ilman lehtiä. Keltaiset kukat ovat massiiviset ja painavat... muistuttavat hieman paperikukkia kaukaa katsottuna. "Su-phan" tarkoittaa vanhalla kielellä kultaa. 

Khao Kholla on myös trendikkäitä uusia kahviloita, kuten Pino Latte Cafe & Resort. Paikalliset sanoivat, että jos vierailee syys-lokakuussa, voi ihailla sadeajan "PILVIMERTA".

Päivän Inspiraatio: Chivit Thamma Da.

Niin siinä kävi, että flunssa kaatoi minutkin eilen sängynpohjalle. Tänään on sitten vaan nukuttu, löhöilty, katsottu Downton Abbeyn viimeinen jakso ja toivottu, että huominen alkaisi paremmissa merkeissä.

Viime aikoina on ollut paljon inspirationaalisia hetkiä, paljon mietteitä, mutta harvoja hetkiä tietokoneen ääressä. Moni miete pukeutuu sanoiksi vain osittain ja kuin varkain katoaa hiljaiseksi tunteeksi, ikäänkuin odottamaan oikeaa hetkeä tullakseen esiin uudelleen, kokonaisempana. Itseasiassa yritin ottaa totaalista etäisyyttä sähköisistä laitteista vuodenvaiheessa, irtiottoa arjesta, jotta voisin aloittaa uuden vuoden uusin ajatuksin, luovempana. Olen siis huomaamattani ajatutunut blogihiljaisuuteen, mikä ei ollut itseistarkoitus. Huomaan, että kohtaan monin tavoin elämässäni keskeneräisyyttä ja yritän löytää mielekkään tavan elää sen kanssa. Kukapa olisi uskonut, että sekin voisi olla tavoite? Ainakin mielenmaailmassa se tuntuu minusta aivan ratkaisevalta tavoitteelta saavuttaa, jotta voisi elää täysin tässä hetkeässä ja ottaa vastaan sen aidosti ilman "mitä jos"-puheita. 

Uudenvuodenloman vietimme Pohjois-Thaimaassa, Chiang Raissa. Tämä aika on mitä täydellisin matkustaa sinne (joulu-helmikuu). Laittelen lisää kuvia myöhemmin, mutta tässä mitä ihanin inspiraation lähde estetiikkaa janoaville: chivitthammada on kahvila, jossa haluat viettää kiireettömiä hetkiä ystävien kesken tai sitten vaikka uppoutuen oman päiväkirjan kirjoittamiseen!

Näillä sanoilla ja kuvilla tahdon toivottaa sinulle ihanaa alkanutta uutta vuotta 2016!

  

Vielä kerran: Jhumpa Lahiri.

Kuva: www.randomhouse.com

Tämä kulunut syksy on muodostanut kirjallisuuden kannalta jokseenkin erikoisen yhtälön. Huomasin nimittäin alkusyksystä, että olin kesällä kääntynyt täysin dekkareiden maailmaan ja tv-sarjoistakin katselin vain salapoliisisarjoja. Syykin oli melko selkeä: niiden maailmaan uppoaa nopeasti ja ajatukset katkeavat... stressi unohtuu kun jännittävä tarina tempaa mukaansa.

Lokakuussa kuitenkin totesin, että kenties sieluni tarvitsee muutakin kuin murhamysteerejä. Ostin Intiasta jo-tutuksi-tulleen Jhumpa Lahirin kirjoja. Jhumpa on amerikkalainen, jolla on intialaiset juuret. Hän kirjoittaa bengaleiden tarinoita siirtolaisuudesta Englantiin ja Amerikkaan, sopeutumisesta ja sukupolvien välisistä jännitteistä uuteen maahan integroituessa. Vuorovaikutuksesta vanhan ja uuden maailman välillä. Ihmisyydestä ja oman identiteetin muotoutumisesta eri elämänvaiheissa uudessa maassa. Yhtä monta tarinaa ja tapaa elää kuin on muuttajaakin.

Minusta on kiehtovaa lukea tarinoita, joissa ihmisen elämänkaareen punoutuvat eri kulttuurit. Jhumpan tarinoissa kudos eri kerroksineen tulee mielenkiintoisella tavalla esiin. Olemme ihmisinä niin samanlaisia taustasta huolimatta ja uskomattoman sopeutumiskykyisiä uuteen kulttuuriin ja uusiin tapoihin. Ja samanaikaisesti lapsuuden kulttuuri ja tausta painaa sisimpäämme elämänmittaiset muotit, arvot ja maailmankuvan, joiden kanssa käymme vuoropuhelua vanhuuteen asti, läpi elämänkaaren. Usein tämä puoli jää meiltä pimentoon ja se onkin vaikea sanoittaa: Miten sanoittaa sisäistä mielenmaailmaasi henkilölle, joka ei ole koskaan joutunut läpikäymään kahden kulttuurin välistä vuoropuhelua? Enkä tarkoita tässä turistimatkoja ja ah-niin-kaunista-ja-selkeää-postikorttimaisemakulttuuria.

Kirjoissa nousee selkeästi esiin toiseen maahan muuttaneen henkilön uuden identiteetin ja kansalaisuuden muotoutuminen - sama asia, mikä näyttää puhututtavan suomalaisia tänä syksynä ja erityisesti itsenäisyyspäivänä. Minusta on hämmentävää lukea suomalaista keskustelua ja huomata, että moni laittaa sellaiset kriteerit sille, kuka voi olla oikea suomalainen, että en rehellisesti uskoisi edes karjalaisten päässeen seulasta läpi, jos viime sodanaikainen siirtolaisuus tapahtuisi uudelleen. Kansalaisuus on ollut ja näyttää olevan pitkälle tahdon päätös aikoina, kun ihmiset ja kansat liikkuvat. Myös silloin, kun suomalaiset ovat liikkuneet toisiin maihin - mitä tapahtuu jatkuvasti, joillain vuosikymmenillä jopa massaliikkeinä.

 Myös minä olen käynyt kuluneen syksyn aikana jatkuvaa sisäistä (ja joskus äänekästäkin) vuoropuhelua  kulttuureihin liittyen. Bangkokiin muuttaminen takaisin oli kohtuullisen helppoa - koen olevani suhteellisen tasapainossa thailaisen kulttuurin kanssa. Ei niin että olisin siinä mestari, mutta tunnistan mitä ymmärrän ja missä ymmärrykseni loppuu... ja mikä tärkeintä: osaan suurimmaksi osaksi asettaa itseni ja toimintani sen mukaan. Siis oma sisimpäni on tasapainossa tilanteen suhteen. Mutta... olen tunnistanut itsessäni selvästi kulttuuristressin piirteitä suhteessa Etelä-Aasialaiseen kulttuuriin. Kaakkois-Aasialaisessa kulttuurissa on ominaista tietynlainen pehmeys ja suoran konfortaation välttäminen, jonka koen puuttuvan Etelä-Aasiasta. Huomaan, etten osaa varautua ihmisten toimintatapoihin ja joudun työstämään valtavasti sitä, mitä merkityksiä annan millekin keskustelulle tai tapahtumalle.

Jhumpa Lahirin kirjat eivät ole olleet mitenkään lääke kulttuuristressiini eikä hänen tarinoidensa maailma edes kohtaa edes sen maailman kanssa, minkä kohtaamista ja tapoja joudun tällä hetkellä työstämään itseni kanssa. Yhtymäkohta ilman yhtymäkohtaa? Tyypillistä elämää, missä tarinat ja pohdinnat punoutuvat sikinsokin erilaisina punoksina omina kudoksinaan, kunnes ne yhtäkkiä yllätyksellisesti saattavat kohdata ja luoda uuden merkityksen. Tiedätkö mitä tarkoitan? Onko sinulle koskaan käynyt mitään vastaavaa?

Jhumpa Lahirin tuotantoa:
Interpreter of Maledives
The Namesake
Unaccustomed Earth
The Lowland

Oletko kuunnellut trooppisen metsän ääntä?

Haavan lehti värisee, havupuut humisevat... mutta kun menet trooppiseen sademetsään ja tuuli huojuttaa bambupuita, syntyy kolinaa ja kuminaa. Uusi maailma, ainutlaatuinen tunnelma. 

Joen päällä kelluvassa lauttamajassa ei ollut sähköjä. Iltaisin, kun aurinko laski, sytytettiin öljylamput. Tähdet tuikkivat taivaalla. Ohuen seinän läpi kuuluivat trooppisen yön äänet. 

PS. Suosittelemme: River Kwai Jungle Rafts. Sadeajalla saattaisi olla hieman nihkeä (touko-lokakuu), mutta juuri nyt täydellinen irtiotto kaupungin melskeestä!

Joen juhla.

Thaimaassa Loi Kratong on yksi tärkeimmistä vuoden juhlapäivistä - juhla joen jumalille. Jokeen lasketaan kellumaan pieniä kratongeja, kelluvia veneitä banaaninlehdistä tehtyinä. 

Tässä täydenkuun aikaan Intiassa juhlittiin juuri Divalia, valon juhlaa. Ja jostakin taisinkin lukea, että tämäkin juhla on alunperin brahminilaista alkuperää, adoptoitu kunnioittamaan Buddhaa.

Niin se vaan näyttää menevän, kun vähänkään lukee historiaa: juhlapäiviä on muokattu, adoptoitu, vaihdeltu jne. eri aikakausina. Pysyvää näyttää olevan se, että ihmiset tarvitsevat arjen vastapainoksi juhlia. Juhlien merkitykset punovat yhteen perheitä ja kansoja pukien sanoiksi syvempiä elämänarvoja.

Me nautimme ilotulituksista!

Haarahaukkojen kaupungissa.

On kaupunkeja, jotka kuuluisi nimetä lintujen mukaan. Mumbai olisi ehdottomasti haarahakkojen kaupunki. Haukkoja liitelee kaikkialla kaupungin yllä. Niiden kiljahdukset herättelevät ensimmäisten auringonsäteiden kanssa ja kun aurinko illalla laskee, kaartelevat kymmenet haukat merenrannassa punertuvaa taivasta vasten. 

Intia ja Mumbai jäävät sydämeen - kerta toisensa jälkeen. Harmoniaa ja hiljaisuutta sieltä ei kannata lähteä etsimään, mutta sitäkin enemmän yltäkylläistä fanfaaria kaikille aisteille!

 

Hetki aikaa itselle.

Kuppi teetä, päiväkirja ja novellikokoelma. Näiden kolmen avulla onnistun luomaan itselleni tärkeän lepohetken nyt kun lokakuu jäi taakse. Jhumpa Lahiria olen lukenut ennenkin (klik) ja lyhyet kertomukset eivät olleet pettymys. Hänen tarinankerrontansa lumoaa ja läpileikkaa ihmisyyttä ja kulttuurien kohdatessa. 

Tänään alkoi marraskuu. Ehkä tämä on se kuukausi kun saan loput pahvilaatikot purettua muuton jäljiltä?

Bangkok Inspiraatio: Jim Thompson.

Jim Thompson on yksi Thaimaan kuuluisimmista silkkikaupoista. Nimi juontuu amerikkalaisesta perustajasta, Jim Thompsonista, joka muutti Thaimaahan toisen maailmansodan jälkeen ja nosti thaisilkin tunnetuksi maailmalla. Varsinainen legenda hänestä tuli mysteerisen katoamisensa jälkeen.

Keskellä ruuhkaisinta Bangkokia on Jim Thompsonin talo & museo. Se on kuin portti aikakauteen, jota ei enää ole. Ihana esteettinen hengähdystauko kesken hektisen kaupunkielämän. Herra Thompson keräili kaakkoisaasialaista taidetta ja hän myös perusti kauniin puutarhan. Ennenkaikkea ihailin hänen arkkitehtuurista silmäänsä, mikä näkyy siinä, kuinka hän onnistui yhdistämään talonsa kuudesta eri puolilta Thaimaata tuodusta vanhasta tiikkitalosta. Lopputulos on tradiotionaalinen, mutta kuitenkin länsimaalaisella twistillä. Sellaiseen taloon muuttaisin heti. Nyt vaan voin toisinaan käväistä siellä kävelemässä ja juomassa kupillisen teetä, kuvitellen menneiden aikojen juhlia.