Aamukampa ja lähtöpuuhat.

 

Jos minulla olisi lentoliput taskussa, askartelisin itselleni aamukamman. Mutta lentolippuja ei ole, koska työviisumia on vielä prosessissa. Suunta on kuitenkin selvä: muutamme Japaniin nyt alkuvuodesta heti kun käytännön lupa-asiat ratkeavat. 

Näihin aikoihin kaksi vuotta sitten pakkasin tavaroita Bangkokissa ja mietin, mitä tapahtuu seuraavaksi. Sen jälkeen onkin tapahtunut paljon ja irtioton jälkeen teimme päätöksen, että jatkamme työtä Aasiassa, mutta vaihdamme asuinmaata. Olemme käyneet Japanissa useaan otteeseen, mutta asuinmaana se on meille uusi. Tässä vaiheessa elämää tiedostan liiankin hyvin sen loputtoman listan niistä asioista, mitkä ovat uusia ja mitä en vielä hallitse. Opittavaa on paljon. Kunpa kaikki olisikin yhtä helppoa kuin yhden blogipostauksen päivitys, raportin kirjoittaminen tai lentolippujen järjestely. Hitainta maasta toiseen muutossa on kuitenkin sielun asettuminen. Se tapahtuu vaiheittain ja elämällä aidosti läsnä - kohtaamisten kautta. 

Tämä elämäntilanne on myös kutkuttava. Rakastan uusia alkuja. 

Kuluneena viikonloppuna olen lukenut ystävältäni lainaamaa kirjaa 'Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin' ja ihastellut Mia Kankimäen taitoa kirjoittaa Japanissa 794-1185 vallinneesta kulttuuria ja estetiikkaa korostavasta Heian-aikakaudesta. Jopa minä nykyisellä lyhytkestoisella keskittymiskyvylläni olen sukeltanut sekä historian että tämänhetkisen kulttuurin syövereihin ja kirjoittanut itselleni listoja, mihin tutustua seuraavaksi ja missä vierailla. Olen innoissani. Ihastelen. Pohdiskelen. Pulputan Henrylle oivalluksiani kävelylenkeillä. Esimerkiksi kuinka inspiroivaa onkaan se, että maailman vanhin kaunokirjallinen teos on japanilaisen naisen kirjoittama 1000-luvulla? Oletko koskaan kuullut Murasaki Shikibusta ja hänen kirjastaan 'The Tale of Genji'? 

Hoitaessani muuttoon liittyviä käytännön asioita minulla oli joulukuussa keskustelu, missä tuli puheeksi tuleva työni Japanissa. Aasian alueellisen työn lisäksi työni tulee liittymään seurakuntatyöhön. Kristittyjen määrä Japanissa on pieni ja minulta kysyttiin, miten japanilaiset suhtautuvat kristinuskoon. Vastasin, että en tiedä. Aasiassa eläessäni olen alkanut välttämään yleistyksiä. Niinkuin ei kaikilla suomalaisillakaan ole eri uskonnoista samanlaista käsitystä, ei kaikilla aasialaisillakaan ole. Enemmänkin näkisin haasteena sen, että suurin osa aasialaisista ei aídosti tunne yhtään kristittyä eikä heillä ole näinollen myöskään mahdollisuutta muodostaa asiasta omakohtaista näkemystä. Yhä enemmän ja enemmän huomaan kaipaavani sitä, että eri elämän osa-alueilla eri uskontojen välillä olisi aitoa dialogia. Aitoja kohtaamisia erilaisuudesta huolimatta. Kuuntelemista ja jakamista. Siihen syntyy mahdollisuus silloin, kun tuntee itsensä ja tietää millä perustalla seisoo ja sitten pyrkii pelotta kohtaamaan toisen rakentaen omaa ymmärrystään antalla toisen kuvata omaa maailmankuvaansa ja perustaansa. Liian usein emme ole valmiita luopumaan omista valmiista käsityksistämme, vaikka emme edes tiedä, mistä ne ovat saaneet syntynsä. Yritämme selittää kaiken niillä. Sovittelemme ja selittelemme. Emme kuuntele vaan tuputamme vastausta kuuntelematta kysymystä. Ja liian usein kohtelemme ihmisiä  postikorttimaisemakuvina, jonka me määrittelemme meidän lähtökohdistamme käsin. Mutta me emme ole koskaan eläneet sitä elämää niissä olosuhteissa, joissa he olivat ja heidän tarinansa syntyi. Tällä hetkellä minulla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja sydämessä kasvava uteliaisuus sen suhteen, että voisin kuunnella kun japanilainen japaniksi kertoo minulle elämästään omin sanoin. Siihen lasken päiviä. 

Kesätalossa: Montako naulaa voi yhdestä hirrestä löytyä?

Vastaus on satoja, mikäli kyseessä on melkein kahdeksankymmenvuotias talovanhus, joka on elänyt nuoruudessaan pinkopahvien kulta-aikaa. 

Halusimme kesätalossa hirsipintaa näkyviin ja aloitimme urakan repimällä seitsemän kerrosta tapetteja ja pinkopahvia pois. Paljaan hirsipinnan esiinkaivamisessa oli se hyvä puoli, että pääsimme näkemään, onko rakenteissa vaurioita. Tähän asti olemme onneksi välttyneet ikäviltä yllätyksiltä. Sen sijaan seinät kertoivat meille talon historiaa: Hirret eivät olleet ensimmäistä kertaa seinissä tässä talossa vaan ne on aikoinaan purettu ja siirretty jostakin savupirtistä. Talo oli myös saanut olla mukana kahdeksankymmentäluvun modernisaation innovaatioissa, missä vanhat pönttöuunit purettiin ja korvattiin sähkölämmityksellä sekä samalla lisättiin ilmankiertoa huoneiden välille tekemällä hirteen aukkoja ovien yläpuolelle räppänöitä varten. Räppänät eivät tosin tainneet olla pysyvä ratkaisu, koska ne oli myöhemmin peitetty. Myös ikkunat oli päätetty modernisoida, joten vanhat ruutuikkunat olivat saaneet poistua kolminkertaisen lasien tullessa tilalle. Sitä seinät eivät tosin kertoneet, miksei remontoija korvannut ikkunoita uusilla samankorkuisilla, vaan madalsi ikkunoita vaihdon yhteydessä ja täytti puuttuvan seinähirren laudoilla ja eristevillalla. Varmaankin lukija jo aavistaa, että näitä seinäpintoja ei päätetty jättää hirrelle?

Kuuntelin heinäkuussa kymmeniä tunteja talon tarinoita samalla kun poistin nupinnauloja, leikkasin likaisia tilkkeitä hirsien väleistä ja hioin seinäpintaa puhtaaksi. Hiljalleen aloin hahmottamaan, mikä talossa on mahdollista ja mikä ei. Haluamme nimittäin, että eletty historia näkyy ja talon tarinat saavat kuulua, mutta emme ole silti siirtymässä ajassa sataa vuotta taaksepäin. Talo saa uuden elämänvaiheen, jossa näkyy nykyajan tapaa elää arkea ja juhlaa. 

Tavoitteemme oli, että tänä kesänä saisimme alakerran seinien, lattioiden ja kattojen pinnat esikäsiteltyä siihen pisteeseen, että ensi kesänä voisimme aloittaa suoraan uusien sähköjohtojen vedoista, seinäpintojen asennuksesta ja maalaamisesta. Ja pääsimmekin tavoitteeseen, kunnes keksin näin jälkikäteen vielä yhden seinän, joka kannattaisi testata, voisiko se ajan patinoistaan huolimatta toimia maalattuna hirsiseinänä. Seinä on keittiössä ja sille seinälle tulisi alakaapit ja avohyllyjä. Todennäköisesti.

Muuten keittiösuunnitelmat ovatkin täysin levällään ja vinkkejä otetaan auliisti vastaan. Nyt pää on täynnä kysymyksiä, kuten:

Onko kenelläkään kokemusta uunin tilaamisesta Italiasta, Englannista tai Ranskasta?

Mitä eroa on marmori- ja kivitasolla käytössä?

Mistä saa vanhoja sormipaneeleja?

Jos talossa on painovoimainen ilmanvaihto niin mitä tehdään liesituulettimen kanssa? 

Minkälainen keittiön saareke olisi ergonomisin malli työskennellä, mutta silti joku voisi istua pöydän päässä?

Mikä valkoisen sävy on paras pintoihin, kun emme tavoittele kylmää modernia tunnelmaa? 

Ja kannattaako sävy olla sama katossa, seinissä, listoissa, ovissa ja lattioissa?

Ja niin edelleen. 

Onneksi tässä on pitkä talvi aikaa harkita.

Juhlavuonna 7/40.

Uusi seikkailu: Kesätalo maalla.

Viime kesänä meille molemmille vahvistui tunne, että olemme tulleet elämänvaiheeseen, missä tarvitsemme uuden polun, jota astella. Käytännössä olemme eläneet reilut kymmenen vuotta elämää, jossa kolme mannerta vuorottelevat ja ainoa pysyvä asia on matkalaukku. 

Matkalaukkuun ei mahdu paljoa. 

Matkalaukku myös muistuttaa pakkaamisesta ja siitä, että tämä kaikki on väliaikaista. Nyt tarkkana - älä käsitä väärin. Nautimme arjestamme Aasiassa ja suurkaupungissa. Koemme olevamme juuri oikeassa paikassa ja elävämme elämää, mitä halusimme. 

Kyse oli enemmänkin elämän vastapainoista. 

Tänä keväänä sitten ostimme kesätalon. Se on vuonna 1939 rakennettu hirsirunkoinen talo. Suomessa. Heinäkuussa asetuimme taloon ja aloitimme tutustumisen... kesä meni vauhdikkaasti ja nyt vasta ehdimme pysähtymään ja keskustelemaan siitä, mitä oikeastaan tapahtui... Tänä aamuna, kun olimme ensin nukkuneet pitkään ja syöneet lauantain kunniaksi brunssin, istuimme alas, puhuimme kesän tapahtumista sekä kävimme läpi taloon liittyviä piirrustuksia ja suunnitelmia. 

Olemme vieläkin innoissamme. 

Ja kyllä meitä jännitti! 

Mutta tämä riski kannatti ottaa.  Tässä blogissa tulee varmasti olemaan juttua uudesta elämäntyylistämme #kesätalo. 

Juhlavuonna 5/40 Bangkokissa.