Saarikaipuu.

Keskustelin tässä juuri viikonloppuna Henryn kanssa, kuinka ihana olisi istua rannalla... siis vaikka olemmekin menossa viikonlopuksi merenrannalle, niin keskustelumme ydin ei kuitenkaan ollut turkoosininen trooppinen meri.

Keskustelimme pohjoisen pallonpuoliskon rannoista. Vancouverissa Tyynenmeren rannalla kävelemiseen ei kyllästy koskaan: merituuli, suolainen tuoksu, kirkuvat lokit ja uljaana lentävät kotkat. Suomessa oma mielentila ja sielunmaisema liittyy järvenrannalla sijaitsevaan rantasaunaan, illan hämäryyteen ja järvestä nousevaan usvaan. Niin levollista, niin hiljaista. 

Mutta mieheni sen tiesi: jostakin syystä sisimpäni eniten kaipaa kallioiselle rannalle; karun, avaran maiseman eteen. Oi jospa olisi saari, jonne mennä. Heittäytyä yksinäisyyteen ja yksinkertaiseen elämään - tuntea suuren luonnon voimat ympärillä. Edes viikonlopuksi. 

Tänään olikin niin siistiä huomata, että joku toinen voi kokea samanlaista kaipuuta... luin blogia Kirjatoukka ja Herra Kamera ja tajusin, että Kirjatoukka osaa pukea saarikaipuun niin kauniisti: 

"Minulla on kivenkova saarikaipuu. Haluan puuttomalle kalliosaarelle, keskelle ei mitään. Toivoisin, että mökki olisi matala ja harmaa. Ikkunoista näkyisi vain aavaa merta, sähköä saisi olla lukuvalon verran. Karkeita lampaanvillahuopia, pellavapyyhkeitä, sateisia päiviä, kynttilänvaloa ja kannukaupalla teetä ja hunajaa. Kirjoituspöytä ikkunan edessä. Kirjoja kapealla hyllyllä katon rajassa ja puiset sängyt kiertämässä seinän viertä. Päiväunivalmiudessa. Tuoliin olisi kulunut silkinsileä kuoppa. Takka saisi mielellään rätistä nurkassa, vai puuhellako siellä paukkuu?"

Olisiko tälläinen saari jossakin odottamassa minua?

Mikä on sinun sielunmaisemasi?

PS. Kuvassa Tove Janssonin Haru.