"Hän saapuu eräänä syyskuun aamuna, kuivana kautena, jolloin sateet viipyvät. Hän on pukeutunut punaiseen. Punaiseen kuin veri. Kuin ihmisuhri, joka on annettu jumalille sateen toivossa. Kuin morsian."
Kiehtova, maaginen ja realistinen. Kaikkea samaan aikaan on Punainen morsian, Aninda Ibrahimin esikoisromaani, joka kertoo neljän sukupolven naisten kautta Albanian tarinaa.
"Mummi katsoi korvakoruja haikeasti, siveli riippuvia kiviä kuin vakuuttuakseen että ne olivat samat kuin ennenkin, sitten hän ojensi kämmenensä minua kohti. En ollut uskoa, että hän todellakin halusi lahjoittaa ne minulle.
"Ei mummi, en voi ottaa niitä. En voi", sanoin ohuella äänellä.
"Sinun täytyy", hän vastasi. "Olen säilyttänyt niitä koko elämäni käyttämättä niitä kertaakaan. Minä en voinut, mutta sinä voit. Ne ovat hypänneet yhden sukupolven yli. Taiat, jotka pitivät ne kirstuun suljettuina, ovat nyt rauenneet, kaikki on päättynyt..."
Kirja on osittain omaelämänkerrallinen ja on melkeinpä riipaisevaa ajatella, kuinka paljon pienen albanialaiskylän elämä muuttui viimeisen vuosisadan aikana. Ikiaikaiset uskomukset taikauskoineen, sodat sekä alati vaihtuva maan liittoutuminen ja sulkeutuminen eri valtioiden kanssa, valtaapitävien uskonnonharjoittamisen kieltäminen oopiumina ja niin edelleen. Ja sitten kaikki jo-kerran-hajoitettu-ja-uudelleenrakennettu revitään jälleen alas ja yhteiskunnan rakentaminen alkaa alusta. Kaikkeen tähän sopii osuvasti se, että 70-luvulla syntynyt kirjailija asuu tällä hetkellä perheineen Roomassa ja kirjoittaa italiaksi, lastensa kielellä. Viime vuosikymmeninä tämä pieni idän ja lännen, muslimien ja kristittyjen, Euroopan ja Aasian, väliin jäänyt kansa onkin levittäytynyt pieninä puroina moniin maihin. Ehkä kaikki eivät aina jaksa hajoittaa ja rakentaa. He haluavat elää.
"Pelkästään miehesi sydämen avulla et olisi päässyt mihinkään. Miehet ovat talossa vain vieraita."
"Äiti ja tytär juovat kahvia. He eivät pyörittele kuppia ennustaakseen kahvinporoista. Tänään tulevaisuus ei kiinnosta heitä kumpaakaan."
Kirjassa on todella mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja kertomus saa lukijasta otteen - ainakin niistä lukijoista, joita yhtään kiinnostaa eri kulttuurit ja naisten maailma.
"Kun sota syttyy, hän ajatteli, että sen keskellä on vain elettävä. Sitten sodan jälkeen yksi päätyy yhdelle ja toinen toiselle puolelle. Kenties aivan sattumalta tehtyjen valintojen vuoksi. Tai järkeilyjen, joilla oli arvoa vain sillä hetkellä. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, mitään ei voi enää jälkeenpäin selitellä; se ei merkitse mitään, että valitsi tietyn puolen tehdäkseen samoin kuin isoveli tai lempiserkku.
Saba ei ollut koskaan lukenut Pääomaa eikä edes tiennyt, mitä kommunismi tarkoitti."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti