Suruaika #4.

Takana on pari intensiivistä kuukautta: tapaamisia erilaisten ihmisten kanssa ja työprojekteja. Mitä sitten on tapahtunut surulle? Yllättävästi kaikesta hiljaiselostani huolimatta se on elänyt ja voinut hyvin. Näyttää siltä, että suru osaa ottaa hetkensä. Tosin hetket voivat olla hetkittäisiä ja satunnaisia. Ne on ne yksinäiset hiljaiset hetket suihkussa, herätessä, skytrainissa istuessa matkalla palaveriin, jne. Eikä muut ympärilläolijatkaan välttämättä tiedosta surullisen ihmisen sisäistä maailmaa, koska muu ympärillä oleva elämä on niin intensiivistä ja vie mukanaan... eikä sitä välttämättä koe aina ihan sopivaksi nostaa keskusteluun kaikkea sitä, mitä omassa päässä liikkuu.

Niinä hetkinä iskee ikävä niitä läheisiä kohtaan, joiden tietää ymmärtävän ja kokevan saman muiston sisällään.

Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi viime päivinä olen miettinyt kuolinhetkiä. Rehellisesti: ainakaan omasta mielestäni aihe ei ole kovin leppoinen ja mukaansatempaava. Parempi siis olla hiljaa ja pohtia itsekseen? - - - no, nyt kuitenkin kirjoitan (ja ainakin varoitin).

Huomaan sisäistäneeni jonkinmoisen käsityksen siitä, mikä on oikea ja paras tapa kuolla. Ja se on: Kuolla omassa sängyssään nukkuessa. Niinhän meidän kauniimpi tapa ilmaista ihmisen poismenokin kuuluu: "Nukkui pois." Huomioitavaa on, että lisäsin sanan OMASSA, koska monille suomalaisille sairaala on kauhistus... No, tarkoituksenani ei ole mitenkään mollata tai kyseenalaistaa, etteikö yön aikana omaan sänkyyn kuoleminen olisi kaunis ja rauhallinen kuolema (kuten sanotaan ja mielikuva antaa meidän ymmärtää), mutta huomaan vaan itsessäni se, että jos ja kun joku ei kuollutkaan niin, niin asia synnyttää sisäistä levottomuutta. --Kaikessa karuudessa olen siis tällä viikolla pohtinut, voiko muunkinlainen kuolema olla "rauhallinen ja onnellinen"... ja että onko sänkyyn poisnukkuminen rauhallinen itseasiassa lähinnä omaisille, mutta voisiko olla niin, että moni muukin tapa lähteä pois on sille ihmiselle mahdollisesti yhtä kauniita ja rauhallisia. Eikö ajasta toiseen siirtyminen yleensä tapahdukin silmänräpäyksessä?

Tässä vaiheessa ei ole varmaan kenellekään epäselvää se, että äitini ei poisnukkunut yöllä. Hän oli ollut kotona omassa asunnossaan palvelutalossa, herännyt aamulla normaalisti, mennyt syömään yhteiseen ruokalaan ja sitten rullaillut käytävää pitkin pyörätuolilla huoneeseensa. Ja kun hän ponnisti kynnyksen yli, hän sai sydänkohtauksen. Koska kohtaus tapahtui ovella, se huomattiin heti ja elvytystäkin yritettiin, mutta enää ei ollut sen aika. Ei siis mitään rauhallisia huokauksia, nukkumisia tai omaisia ympärillä. Ei myöskään sairaalaa, mikä sinänsä on ihme, koska äiti vietti siellä (tai niissä) niin paljon aikaa.

Ajasta toiseen siirtyminen oli siis äidillä nopea. Ja se tapahtui keskellä elämää. Ja siitä äiti tykkäsi, elämästä ja päivän mahdollisuuksista nauttimisesta. Eli vaikka mielikuva poisnukkumisesta ei olekaan meidän jäljellejääneiden silmissä rauhallinen eikä järin kaunis, niin ehkä se siltikin oli sitä? Äiti ei lähtenyt pois ankeiden sairaalajaksojen aikana, eikä hän joutunut taistelemaan teho-osastolla erilaisten koneiden avulla. Sitävastoin hän sai loppuun asti elää arkeaan ja voin kuvitella, kuinka hän hymyili rullaillessaan itse ruokalasta kohti omaa huonetta. Ja sitten silmänräpäyksessä hän siirtyi ajasta ikuisuuteen ja kaikki kivut, tuskat ja vajavaisuudet oli poissa. Eikö se ole kaunista? 

Meidän käsitys on usein niin rajallinen. Ikuisuuden perspektiivistä kaikki näyttää toiselta.