maanantai 23. tammikuuta 2012

Mukavuusvyöhyke & pelko.

Eilen oli hieman väsähtänyt sunnuntai. Päänsärkyinen ja unelias. Saimme kuitenkin aikaiseksi mennä kuuntelemaan Joyce Meyeria, joka oli tullut kaupunkiin. Ajomatkalla huomasin ajatusteni harhailevan ja pohdin mukavuusvyöhykettä. 

Mukavuusvyöhykehän ei ole sinällään negatiivinen asia, ilman sitä tuskin jaksaisimme loputtomasti. Koostuuhan se arjen rutiineista, tutuista paikoista, tavoista, ihmissuhteista jne. Mielestäni eräänlaista mukavuusvyöhykettä on myös se, että on löytänyt tietyn (helpon?) tavan toimia ystävien ja sukulaisten kanssa... kenen kanssa puhutaan mitäkin, kenen kanssa vältetään mitäkin aihetta, ketä ylipäänsä vältetään. Avainsana tässä on itselle mukava ja turvallinen olo. Kaikki on kutakuinkin niin hallinnassa kuin kulloisissakin olosuhteissa voi olla. Kaavan rikkominen tuo jännitteen ja poistaa varmuuden siitä, mitä lopulta tapahtuu.   

Se mitä jäin pohtimaan, oli se, kuinka usein sitä pysähtyy miettimään omaa mukavuusvyöhykettään ja tietoisesti rikkoo sitä. Helpostihan elämä urautuu eikä arjen kiireessä välttämättä ole kiinnostusta tai voimiakaan jatkuvasti murtautua johonkin uuteen. Mutta paikallaanpysyessä pysähtyy myös kasvu. Ellei avaa itseään, jää monta uutta antoisaa ihmissuhdetta kokematta, monta taitoa oppimatta, monta lahjaa löytämättä. Elämä voi jäädä hyvinkin kapea-alaiseksi. 

Huomaan kaipaavani avaruutta.

Joycen pääsanoma kiteytyi kysymykseen: "Mitä menetät jos annat pelon hallita elämääsi? Mikä Jumalan suunnitelma ei tapahdu elämässäsi ellet voita pelkojasi?"

Olen kirjoittanut kalenteriini tälle kuulle seuraavat lauseet, jotka kuvaavat jännitettä menestymisen ja epäonnistumisen välillä:

Potential failure and possibility to success.
It's my Journey. It's my Destiny. It's my Choices.

Näissä mietteissä suuntaan kohti tätä viikkoa.

Antoisaa maanantaita kaikille!  


5 kommenttia:

  1. Mä oon käynyt lukemassa tän blogitekstin ehkä 7 kertaa ja miettinyt, että onnistut siinä laittamaan sanoiksi jotain sellaista, mitä mä oon tuntenut tässä alkuvuodesta. (Ja mä oon niitä ihmisiä, joilla on eka joku tunne, jota sitten yritetään saada sanoiksi). Ja Pilkun rohkaisema sit kirjoitan, että rakastin tätä tekstiä!

    Koska tietynlaisessa vuorovaikutuksen ja kohtaamisen kaavassa pitäytyminen on toisinaan nimenomaan pelkoa lähteä mukavuusvyöhykkeeltä. Kun tietysstä ihmissuhteessa on niin tottunut esiintymään tietyssä roolissa, välttämään niitä tiettyjä aiheita ja esittelemään itsestään vain tietynlaisia puolia, on pelottavaa ja työtä vaativaa muuttaa sitä. Mä oon paljon miettinyt viime aikoina sitä, miten sovittaa yhteen monenlaisia rooleja. Mun arki kun koostuu kahdesta tutkinnosta kahdessa tosi erilaisessa maailmassa (IK ja Tren yliopisto), yhdestä (väliaikaisesta) työminästä, Tampereen srk-minästä, perheen ja sukulaisten tuntemasta minästä ja monista muista yksipuoleisista rooleista siihen, kuka oon. Ja niinpä tietyn kontekstin ihmisille on aina tottunut näyttäytymään tietynlaisena, mikä on toisaalta varmasti luonnollista mutta toisaalta se on tuntunut musta ahdistavalta.

    Mä oon alkanut kaivata avaruutta myös. Sitä, että voi olla monenlainen. Kokeilla monia asioita, rooleja ja mahdollisuuksia, ja uskaltaa sekoittaa niitä keskenään. Että tehokas srk-organisaattori-minäni lukeekin runoja, kriittinen opiskeluminäni innostuu naiivisti vähän kaikesta ja että uskaltaisin eri konteksteissa lähteä mukavuusvyöhykkeeltäni ja näyttää niiden ihmisille itsestäni erilaisia puolia. Mä oon vasta kokeillut sitä ihan pienesti, mutta jo se tuntuu niin raikkaalta ilmalta.

    VastaaPoista
  2. Ihana, kiitos että kommentoit! Ajattelin jo, että tavoittikohan kukaan sitä mitä yritin sanoa tuolla tekstillä. Tää kuuluu mulle asioihin, joka on melko hallitsevakin elämässä, mutta jota on vaikea pukea sanoiksi....
    Joskus huomaan, että jotkut ihmiset hakevat itselleen vielä turvallisuutta yrittämällä hallita toisten ihmisten roolibokseja. Se on surullisinta ikinä. Tukahduttavaa. Avaruus ja pieni roolien venyttely tekee vaan hyvää ;)

    VastaaPoista
  3. Sosiaalitieteilijät saattaisivat sanoa, että meille on toisaalta välttämätöntä nähdä maailman tiettyinä stereotypioina, ja filosofi voisi lisätä, että todellisuus sinänsä on vain liikaa kuolevaiselle sielullemme/mielellemme. Vaikka mun oma pyrkimykseni on lähestyä varsinkin ihmisiä niiden "omilla ehdoilla", siis avoimesti ja omia ennakko-oletuksia kyseenalaistaen, huomaan olevani melkoinen boksittaja välillä itsekin. (Mutta massaturismia vihaan, sillä siinä jokin tarinan, historian ja melkein luonteen omaava maailmanhistoriallisesti merkittävä kohde redusoituu joksikin halvaksi pylvääksi, josta voi ottaa kuvia digikameroilla. Turismissa on niin paljon kyse minusta ja minun luomista merkityksistä, mun mielestä yhteen turistinähtävyyteen pitäisi varata min.3kuukautta ja vain istua sen juurella hiljaa;).

    Mulle yksi raskaimmista kokemuksista elämässä on ollut huomata tulleeni toisten ihmisten transferenssien ja luokittelujen kohteeksi, ne saa mut jotenkin kadottamaan oman minuuteni ja tukehtumaan. Joten toisten hallitseminen on mustakin surullisinta, ja sitä vasten elämän täyteläisimpiä kokemuksia on uskaltaa kohdata jotain toista monenlaisena. Pelottavaa, mutta siinä jotenkin elämä avautuu syvemmin.

    Ja terveisiä muuten WE-illan kahvilasta. Mä oon täällä puolivahingossa odottamassa, mut tossa toisella puolella on menossa loppuylistys ja Hillsong pauhaa :). Piirit on siis kovin pieniä ja mua melkein nauratti sun ekologisuuspohdinta, sillä mä oon miettinyt myös sitä(kin) tänä vuonna ja tein suuren päätöksen alkaa päiväkotisijaisuuteni aikana syömään siellä lihaa (mä siis kilahdin yliopistoon mennessäni tästä ekologisuudesta ja oon siitä asti ollut vegepainotteinen vaihtelevalla intensiteetillä). Kun toinen vaihtoehto olis ollut pyytää oma kasvisruoka-annos kaikkien muiden syödessä toista ruokaa, ja niinpä ekologisuuden nimissä ajattelin, että oman ruuan teettäminen olis suurempi paha.
    Mut pohdinnat jatkukoot!

    VastaaPoista
  4. Hahaa, mielenkiintoinen näkemys turismista ;)
    Mun 'lähimmäisenrakkausajattelusta' käsin on hienoa, miten joustat päiväkodissa ja olet valmis olemaan kreikkalaisille kreikkalainen...
    Ja vielä piirien pienuudesta: juuri tällä viikolla olen pohtinut transferenssia niinkin paljon, että ajattelin blogata siitä. Tosin jo tyrmäsin aikeeni, mutta ehkä teen sen sittenkin.

    VastaaPoista