Ajankohtaisia pohdintoja.

Huomaan pohtineeni tällä viikolla mitä erilaisempia (vaikeita ainakin minulle) aiheita, jotka laittavat mietityttämään, joihin ei aina löydy helppoja vastauksia ja jotka saattavat herättää ihmisissä vahvoja tuntemuksia... Tai voipi olla, että ne ei herätäkään kenessäkään muussa minkäänlaisia tuntemuksia. Tässä nyt kuitenkin kaksi:


(1) Rintasyöpä ja naistentaudit. Perinteisesti lokakuu on aiheen valistuskuukausi ja vähintääkin valppaan shoppailijan olisi tullut huomata se kauppojen vaalenapunaisista teema-tuotteista... erityisesti tänään vietetään Suomessa rintojen terveyspäivää. Koska en ole mikään terveysalan asiantuntija, senkaltaisia kommentteja halutessaan voi lukaista vaikka lääkäri Räsäsen bloggauksen aiheesta täältä. Mitä minä sitten pohdin aiheesta? Yllättävästi parin vuoden sisällä yhtäkkiä kolme läheistä ihmistä ovat sairastuneet rintasyöpään ja kun tajuan, että tilastojen mukaan joka kymmenes suomalaisnainen sairastuu jossakin vaiheessa elämäänsä tähän sairauteen, mietin miksi en ole aikaisemmin törmännyt tähän? Onko se ikä vai onko aiheesta puhuminen muuttunut? Vai onko minulla ollut vaan säkää tähän asti?


Aikaisemmin olen tullut huomaamaan, kuinka vaihdevuosien aikana/jälkeen yllättävän monelta naiselta poistetaan kohtu, kun sen kanssa alkaa tulemaan terveydellisiä haasteita. Itseasiassa tälläisiä "naiseuteen tiiviisti liittyviä" sairauksia on olemassa yllättävän monenlaisia ja ne ovat yleisiä. Ja niistä puhutaan edelleenkin todella vähän. Älkää käsittäkö väärin: minä en ole mikään sairaanhoitaja enkä halua keskustella kaikesta kahvipöydästä. Silti on järkyttävää tajuta, kuinka monet sairauksia, hormonaaliset häiriöt yms. on itseasiassa mielettömän yleisiä ja ne vaikuttavat vahvasti naiseuteen ja elämään yleensäkin, mutta niistä vaietaan ja jokainen sairastava kärsii enemmän tai vähemmän hiljaa yksin. Ne nostavat monia tuntemuksia pintaan ja aiheuttavat varsinkin pelkoa ja huolta koko lähipiirissä, saati sitten sairastuneessa.


Tänään ajatukseni on niiden kanssa, jotka sairastavat ja kärsivät. Lisäksi olen asettanut itselleni haasteen tälle kuukaudelle, että keksin jonkun pienen konkreettisen eleen, jolla voin osoittaa heille, että välitän heistä ja tuen heitä heidän pitkässä kamppailussaan... elämä voittaa, vaikka ehkä se ei enää palaakaan entiseen ja samaan muotoon!


(2) Koti, uskonto ja isänmaa. Näin MuTu-tuntumalla nämä kolme ovat olleet perinteisiä suomalaisia arvoja. Pohdin tänään lähinnä kahta ensimmäistä. Olen tässä alkanut miettimään, mihin ne oikein nyky-yhteiskunnassa perustuvat ja tarrautuvat kiinnekohtina? Yksi näkökulma: Minun mummoni sukupolvi (ennen sotaa syntyneet) syntyivät ja kasvoivat elämänsä alkuvuodet varsin homogeenisessa suomalaisessa maaseutuyhteiskunnassa. Sodan jälkeen muutospyörät pyörähtivät kuitenkin vähän rivakammin käyntiin myös Pohjolan perukoilla ja parissa vuosikymmenessä Suomi muuttui maaseutuyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi ja siitä edelleen informaatioyhteiskunnaksi. Tässä kaikessa käsitys myös kodista ja perheestä on muokkautunut: siinä missä maaseutuyhteiskunnassa samassa talossa asui koko suku, muuttoliike maalta kaupunkiin ja uudenlaiset kaupunkiasunnot rajoittivat jo kokonsakin puolesta perheen ydinperheyksiköksi. Naiset meni töihin ja lapset päätettiin hoitaa lastentarhoissa, samoin vanhukset vanhustentaloissa. Näin karrikoiden. Saati sitten että tänä päivänä näyttää yleisempää olevan avo- kuin avioliitto, uusperheet lisääntyvät ja on varsin normaalia, että perhettä asuu monien kattojen alla ja osa-aikaisesti toistensa kanssa... Mikä on siis koti suomalaisena arvona? Siis oikeasti? Mikä on ihanne? Mikä sen määrittää?


Ja mihin perustuu uskonto? Katselin nimittäin tässä keväällä netistä Pressiklubia, jossa haastateltavana oli uusi piispa. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka selkeästikin ei-uskonnolliset toimittajat latelivat piispalle, mikä kirkon opetuksen ja roolin tulisi olla yhteiskunnassa. Saati sitten, että tällä viikolla Suomea on puhututtanut Ajankohtaisen kakkosen ohjelman ansiosta homojen halu tulla vihityksi parisuhteeseen kirkossa. Aiheesta varsin mielenkiintoinen Jari Tervon kolumni löytyy täältä. Tässä en aijo ottaa sinänsä kantaa itse asiaan, vaikka jonkinverran ironiseltahan se kuulostaa, että vöyhötetään ihmisistä, jotka eivät halua edes itse vihkiä itseänsä kirkossa saati sitten että kävisivät kuuntelemassa pappien saarnoja sunnuntaisin, kuinka he eroavat kirkosta protestina sille, että kirkko ei pidä kirkkohäitä homopareille. Eikö se ole kenestäkään muusta hassua? Siinä missä Tervo kutsuu konservatiivisia kristittyjä ihmisvihaajiksi ja penää homojen ihmisoikeuksia, niin minä haluaisin tänään kysyä, eikö ihmisoikeudet kuulu myös konservatiivisille kristityille: eikö heille kuulu sananvapaus ja uskonnonvapaus, oikeus uskoa ja elää niinkuin he näkevät parhaaksi? Yhteiskunnassa lait määritellään demokratian keinoin, ja enemmistö voittaa, mutta yleensä demokratiaa ja median mielipidekampanjointia ei ole liitetty uskontoon ja sen sisäisiin ohjeistuksiin. Siinä kun sellainen "suvaitsevainen" ilmapiiri Suomessa kasvaa, jossa kaikkea muuta pitää kunnioittaa paitsi kristillistä näkemystä, ollaan kaukana toisen aidosta kunnioittamisesta ja oikeasta ihmisoikeuksien ajamisesta. 


Niin, mihin perustuu suomalaisten usko ja uskonto? Perustuuko se yhteiskunnallisiin mittareihin ja trendeihin? Onko uskonnolla ääni, jonka mukaan ihmiset kulkevat, vai onko se ihmisten ääni, jonka mukaan uskonnon tulee tämän päivän Suomessa mukautua?