Loputkin punaiset sisustukset katosivat komeroiden kätköihin. Ehkä vähän hitaasti, mutta lopulta kuitenkin. Toivotan uuden vuodenajan alkaneeksi keltakukkaisella ovikranssilla.
Täällä itseasiassa sää vaan kuumenee kuumenemistaan (kirjaimellisesti puhun mielummin kuumenemisesta kuin lämpenemisestä), mutta mieleltäni asennoidun silti kevääseen, uuden alkuun ja kesän odotukseen.
Aloitin aamun leppoisasti nukkumalla pitkään, join lattea ja keskustelin Henryn kanssa Jumalan Valtakunnan teologian erilaisista tulkinnoista. Kun sain laitettua uudet kalenterini seinälle, päätin kuunnella Samuli Edelmania ja pohtia kulunutta viikkoa. Tiivis viikko se olikin. Täynnä monenlaista.
Huomaan, että kuluneella viikolla olen miettinyt todella paljon transferenssia. Termi tulee psykologiasta ja tarkoittaa tiivistetysti sitä, että henkilö siirtää tiedostamattaan tunteitaan toiseen ihmiseen. Eli esim. psykiatrisessa hoitosuhteessa potilas käyttäytyy terapeuttia kohtaan ikään kuin tämä olisi hänen isänsä/äitinsä/miehensä/vaimonsa. Sama ilmiö voi toistua koulussa opettajaa kohtaan, seurakunnassa pastoria kohtaan jne.
Itse transferenssi-käsite on ollut teoriassa tuttu minulle ainakin kymmenen vuotta. Ensimmäisen kerran törmäsin asiaan henkilökohtaisesti työskennessani addiktien kanssa. Erään asiakkaan yksi lause oli kuin totaalinen isku vyön alle, enkä pystynyt lainkaan tajuamaan, kuinka hän onnistui niin yllättäen loukkaamaan minua niin henkilökohtaisella tasolla. En ollut varautunut siihen lainkaan ja minun oli vaikea päästä loukkauksen ohi. Onneksi minulla oli silloin päihdetyöhön erikoistunut työnohjaaja ja hän nimesi ilmiön ja auttoi minua käsittelemään tunteeni. Toinen suurempi juttu tapahtui joitakin vuosia sitten, kun yhtäkkiä kesken erään puhelun tajusin, että nyt ei ole kysymyksessä henkilökohtainen palaute minulle, vaan jostakin syystä edustan ko. henkilölle tiettyä roolia, ja nyt hän purkaa kaikki siihen liittyvät turhaumansa. Se auttoi mielettömän paljon, sillä sitä ennen olin kokenut hänen vuodatuksensa ja palautteensa kohtuuttomana ja vääränä itselleni. Oivalluksen jälkeen pystyin kuuntelemaan ilman, että tunsin vajoavani negatiivisen vyöryn alle.
Teorian tietäminen on vielä kaukana siitä, että osaa soveltaa teoriaa menestyksekkäästi omassa elämässään. Minulle vuosien varrella tapahtuneet ahaa-elämykset itseeni liittyvissä rooleissa, rooliodotuksissa ja transferensseissa ovat olleet merkittäviä työssä jaksamisen ja sisäisten voimavarojen suhteen. Osaan asettaa paremmin itselleni terveet rajat. Vaikka arvostankin integriteettiä ja aitoutta, minussa on kerroksia, jotka eivät näy kaikille eikä sisimpäni ole markkinapaikka, jossa kuka tahansa voi kävellä.
Vaikeana olen kokenut edelleen transferenssit, jotka tapahtuvat arjen ihmissuhteissa. Onneksi minulla oli tällä viikolla mahdollisuus keskustella aiheesta ystäväni kanssa, joka on psykiatrian ammattilainen. Olin kokenut vajavaisuutta sen suhteen, että en osaa toimia ilmiön kanssa sen jälkeen, kun olen tunnistanut sen. Hän lohdutti minua ja sanoi, että itse transferenssin tunnistaminen on jo voitto. Se avaa minulle mahdollisuuden selittää tilanteen itselleni ja käsitellä tunteeni. Sen lisäksi ei ole aina pakko tehdä mitään, mutta joskus voi ehkä olla tarpeen kysyä ko. henkilöltä, onko hän huomannut, että tuo meidän vuorovaikutukseemme tunteita, jotka eivät kuulu siihen suhteeseen... ja onko hän esimerkiksi käsitellyt 'vihansa äitiänsä kohtaan' (tai minkä ikinä).
Voisiko tämän kaiken tiivistää toteamukseen, että joskus sitä on syytä taistella aitouden ja oman persoonan ainutlaatuisuuden puolesta. Lupa olla juuri minä - sitähän me kaikki toivoisimme.
Olisi mielenkiintoista kuulla, oletteko te muut törmänneet elämässänne trasferenssiin ja miten olette toimineet sen suhteen.
Ja tässä se luvattu kommentti :D
VastaaPoistaEnsiksikin luulen, että oman tunnettavuuden lisääntyessä myös saatujen transferenssitunteiden määrä lisääntyy. Samoin kuin oon taipuvainen uskomaan, että mitä näkyvämpi rooli/asema, niin sitä helpommin saa ihmisten kaikenlaisia luokitteluja, roolituksia ja myös niitä toisista ihmissuhteista tuotuja tunteita. Kun se jotenkin ironisesti vaan tuntuu toimivan niin, että minut tietävien ihmisten joukon kasvaessa minut millään tavalla syvemmin tuntevien ihmisten joukko pienenee. Ja myös rajat noiden kahden joukon välillä tuntuvat tulevan selvemmin näkyviin.
Itse löysin transferenssi-termin sellaisessa vaiheessa, jossa aloin huomaamaan itseni sisällä sellaisia tunteita, jotka eivät tuntuneet omiltani. Hetken niitä käänneltyäni tunnistin ne ihmissuhdetilanteet, joihin nuo tunteet liittyivät, mutta en löytänyt niille mitään konkreettista tapahtumaa. Jotenkin hassusti huomasin tuntevani tunteita sellaisista tapahtumista, joihin en ollut osallistunut ja joita ei varsinaisesti ollut olemassa minulle. Oli vain omituisia tunteita, jotka muutenkin (liian) tunnekeskeisessä maailmassani velloivat villisti.
Mua jotenkin lohdutti myös tuo psykiatriystäväsi toteamus, että jo transferenssin tunnistaminen on teko. Mä en ole edes tullut ajatelleeksi, että transferenssi-ihmissuhteessa voisi uskaltaa joskus konfrontoida kysymällä tunteiden alkuperästä, mikä on kyllä mielenkiintoinen ajatus. Koska jos transferenssi jo määritelmällisesti on tiedostamatonta tunteidensiirtoa, niin sen sopiva tiedostetuksi tekeminen voisi olla sopivassa ihmissuhteessa tervetullutta avaruutta. Mulle kun ainakin transferenssissa raskainta on juuri se kokemus siitä, että ei tullut nähdyksi sellaisena kuin omasta mielestään on.
Transferenssikokemusten "hyvänä" (toi on niin suhteellinen arvotus) puolena oon joskus ajatellut sen, että mut ne on saanut pohtimaan sitä, miksi juuri minuun kohdistuu juuri tällainen transferenssitunne. Asemasta tai selvästä roolista (pastorit, johtajat, opettajat jne.) johtavalle tunnesiirrolle ei varmasti voi kovin paljon mitään, mutta jos yksityiselämän tai arjen ihmissuhteissa toistuvasti kohtaan samaa transferenssitunnetta, niin onko osa "syytä" siihen minussa? Tai toisin sanoin laitettuna, että onko minussa jokin ehkä tiedostamaton rikkinäinen kohta, joka toistuvasti vetää puoleensa samoja tunnesiirtoja?
On kokemuksia...paljon. Kokemukset ovat yksityisiä ja henkilökohtaisia, niin en viitsi niitä tässä jakaa. Mutta...tärkein ihmissuhde, joka vaikuttaa kaikkeen äiti-lapsi -suhde ja sen rikkonaisuus tulee minulla monasti esiin transferenssina monissa eri tilanteissa...tätä työstän.
VastaaPoistaEhkä seuraavaksi tärkeimmässä ihmissuhteessa, joka tulee olemaan ehkä sitten avioliitto joskus (toivottavasti), transferenssi tulee varmasti vahvana esiin. Samalla sitä pelkää, mutta on iloinen, että sen tiedostaa, koska sitten on edes "pieni mahdollisuus" onnistua.
VastaaPoistaEi nyt niin pienikään mahdollisuus. Uskon, että kun oppii tunnistamaan transferenssin, on aika viisas itsensä suhteen ja se auttaa suhteessa toiseen. Pelottavampaa on se, että on niin paljon ihmisiä, jotka eivät edes tajua, että transferenssia tapahtuu suhteissa....
Poistamä kyllä yhdyn tuohon Ruutin viisauspointtiin.
Poistakivaa tai reilua transferenssiensa tajuaminen ei varmastikaan aina tai edes kovin usein ole, mutta viisautta ihmissuhteista se munkin mielestäni lisää. :)
oon samaa mieltä sun kanssa tosta transferenssien lisääntymisestä tietyissä asemissa ja rooleissa. En usko että niille voi sinänsä mitään muuta kuin että opettelee elämään niiden kanssa.
VastaaPoistaIlmeisesti psykoanalyysissa ja terapiassa terapeutti nimenomaan tarkkailee ja tunnistaa transferensseja, koska niissä voi piillä avaimia. Käyttää transferenssia työkaluna. Mut onkin ihan eri asia puhua ammattitaitoisesta ja tiukasti aikaan ja paikkaan rajatusta terapeuttisuhteesta ja siellä mahdollisista transferenssien tunnistamisista, kuin että ottaa elävän elämän sekavine asiayhteyksineen ja tunteineen käsittelyyn... pahimmassa tapauksessa kaaos ja puoskarointia.
Mulle transferenssin tunnistaminen on tuonut vapauden. Se on vapauttanut siitä, että koko ajan pohdin syytä itsestäni tyyliin: 'mitä tein/mitä sanoin/miten aiheutin tämän/loukkasinko huomaamattani' jne. Oon itseasiassa vapautuneempi, kun tajuan, että sain jollekin toiselle kuuluvan loan niskaani... vaikka samallahan tapaus osoitti, etten tullut nähdyksi itsenäni. Mut mua se vaan vapauttaa: mä en ollut syypää (=en lietsonut vihaa tai kinunnut ihastumista). Pystyn olemaan myös paljon ymmärtäväisempi ja armollisempi sille ihmiselle - empaattinen. Helpottaa, kun tajuaa, että joihinkin rooleihin kuuluu osana 'loan vastaanottaminen' vaikka ei juuri henkilökohtaisesti olisi tehnyt mitään - se on vaan sitä mitä edustaa. Sitten voi palata kotiinsa ja ajatella, että nyt en enää edusta sitä roolia vaan omaa itteeni. Paitsi että samaan hengenvetoon voin todeta, ettei tapahtuma lisää mussa halua läheisempään vuorovaikutukseen, vaan enemmänkin laittaa pohtimaan omia rajoja.
Transferenssin tunnistamisen jälkeen voin käsitellä omat vastatransferenssitunteeni ja jatkaa elämää vapaana siitä, etten ole sidottu siihen ihmiseen henkisesti.
En ole vielä mennyt sanomaan kenellekään, että huomaatko, ettei nämä tunteet liity meidän kahden vuorovaikutussuhteeseen mitenkään. Mutta tulevaisuudessa aion ehkä pohtia sitä, jos tilanne on sellainen, että vuorovaikutus jatkuu ja transferenssi häiritsee sitä selkeesti. Se voi olla myös vapauttava ahaa-elämys ko. ihmiselle, että hän todellakin kantaa tietynlaisia tunteita ja purkaa niitä ympärilleen... jokatapauksessa keskustelu voisi olla mielenkiintoinen. Ainakin siinä on mahdollisuuksia.
Mä en tiedä voiko nimenomaan transferenssien kohdalla puhua meissä olevista 'rikkinäisistä kohdista', jotka olisi osasyytä. Mieluummin näkisin, että arjessakin me edustetaan erilaisia rooleja ihmisille, halusimme tai emme. Ja nämä roolit itsessään herättää erilaisia tunteita sekä tietoisesti että tiedostamattomasti. Esim. pelkkä sukupuoli voi laukaista jollekin transferenssin. Sille ei nyt paljoa voi itse mitään.
Niin erilaiset asiat herättää ihmisissä erilaisia tunnereaktioita, jotka vaikuttaa suoraa käytökseen, ellei henkilö ole käsitellyt tunteitaan ja tajua missä mennään. Mun yks ystävä kerran jakoi mulle kokemuksensa, kuinka (mun mielestä) leppoisa tv-ääni nosti hänellä 'karvat pystyyn'. Hänelläkin kesti aika kauan tajuta alkuperä tunteilleen. Meidän tunnemuisti on vaan niin mielettömän syväluotaava ja joskus meidän reaktiot näyttää päällisin puolin järjettömiltä, ja oikeeta syytä saa kaivaa syvältä.
Ehkä jossain muussa asiassa meidän säröt ja kulmat voi vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä ja voidaan itse hakeutua ja pitää yllä saman kaavan mukaan toteutuvia ihmissuhteita, joten jos aina sama kuvio toistuu, onhan sitä hyvä pohtia, mikä juttu se oikein on.
Kiva pohtia näitä ;)
mä jäin ihan ensimmäiseksi pohtimaan itseni kanssa tuota omaa ajatustani itsestäni transferenssien herättäjänä. mulle on yleisestikin tyypillistä ajatella, että syy kaikkeen on aina minussa ja siinäkin tapauksessa, että en välttämättä ole suoraan se syyllinen, niin juuri minun olisi jollain yli-inhimillisillä kyvyillä pitänyt pystyä korjaamaan tilanne. joten vaikka luulin, että olen käynyt tätä jo monen monta kierrosta, niin taas kerran tajusin, että joku osa musta yhä taitaa tuntea, että muhun kohdistuneet transferenssit on mun omaa syytä. vaikka näin sitä peilatessani oon rationaalisesti sitä mieltä, että tietenkään syy ei oo vain minun. koska itseään ei voi alkaa yrittää muuttaa erilaiseksi sen vuoksi, että jotkin piirteet minussa saavat jonkun toisen transferenssitunteet aktivoitumaan.
Poistaihmissuhteisiin liittyy kuitenkin paljon muitankin kiemuroita kuin vain transferensseja. siksi toisena "totuutena" transferensseista uskaltaisin väittää, että niitä on vaikeampaa kestää läheisimmissä ja moniulotteisimmissa ihmissuhteissa kuin kaukaisissa. mulle on kerran aivan vieras ihminen tullut pitämään kunnon puhuttelun, mikä oli sinänsä raskas kokemus, mutta toisaalta helppo luokitella transferenssikokemukseksi tai joksikin vastaavaksi tietynlaisen roolin edustamiseksi. hämmentävämpää taas on se, että jos johonkin arkielämän ihmissuhteeseen aina toisinaan hyppää tilanne, jossa mukana onkin yht'äkkiä (ainakin tavallista enemmän) transferenssitunteita. yhdessä hetkessä olet oma itsesi, toisessa taas joku muu äidistä vanhoihin työkavereihin. määritellymmässä roolissa transferenssitunteita ehkä osaa paremmin odottaa, omana itsenä toimiessaan (mitä se sitten puolestaan on..) tunnesiirron tajuaminen ainakin mulla kestää kauemmin. ja vaatii enemmän rohkeutta, että uskaltaa ajatella olleensa "syytön" johonkin ikävään kohteluun.
törmäsin transferenssiin myös tässä alkuviikolla lukiessani kirjaa lasten tunnerehellisestä kasvatuksesta (mulla lähti tää päiväkotisijaisuuteeni perehtyminen vähän käsistä..). Tunnemuksu-nimisen kirjan mukaan tunnesiirto ja empatian oppiminen liittyvät lapsilla vahvasti toisiinsa. Omia tunteita etsiessään lapset saattavat siirtää esim.pelkoaan toiseen lapseen ja näin toisen lapsen pelätessä transferoida oman pelkonsa tuohon toiseen ja lumoutuneena jäädä katselemaan omaa tunnettaan toisessa ikään kuin näyttämöllä. Kirjan mukaan tätä tapahtuu lapsilla niissä vaiheissa, joissa lapsen kyky käsitellä ko.tunnetta omassa itsessään on vielä riittämätön. mitä enemmän lapsi tunnistaa omia tunteitaan ja toisaalta kykenee empatiaan ja ymmärtämään se, että toisilla on omat erilaiset tunteet, sitä vähemmän tiedostamatonta tunnesiirtoa esiintyy.
niin, tosta syntyisi aika hankala soppa loppukädessä, jos pyrkisit muuttamaan itseäsi aina toisten transferenssitunteiden mukaan. Melkein kuin että meillä olisi lupa toteuttaa jotain roolia ainoastaan yhdellä tavalla elämässä... joku tulisi ja sanoisi miten tää juttu täytyy olla. Paitsi että tulijoita ja sanojiahan riittää, mutta mutta...
Poista...nyt tää pohdinta menee jo tosi kauas, mutta tosta läheisistä ihmissuhteista tapahtuvista tunnesiirroista: tuli mieleen yksi ruotsalainen ystäväpariskunta, jonka nainen selitti mulle viime vuonna, että helposti parisuhteeseen tulee äiti/isä-rooleja. Ja tällä en nyt todellakaan tarkoita äiti-roolia lapsille, vaan miehelle. En tiedä alkaako ihmiset itse toteuttaan suhteessa tiettyä lapsuudesta opittua roolimallia, alkaako se heti vai pikkuhiljaa ajankuluessa, onko sitä enemmän toisilla ja vähemmän jossain suhteissa, ja tai onko se vaan sitä, että koko juttu on jo osa sitä 'kemiaa', miksi pariskunta syntyy. Huh.
Onneksi meillä on näitä hienoja määritelmiä, joiden avulla voidaan pukea joitakin ilmiöitä toisinaan sanoiksi, mutta täyin tyhjentävästi niitä ei varmaankaan voi eritellä ja selittää...
Toi lapsien tunnejuttu on kyllä mielenkiintoinen... nythän voit tarkkailla niitä lapsia siellä päiväkodissa ja tehdä oman pienen empiirisen havainnoinnin teoriasta arjessa ;)
ja koska en malta ihan vielä lopettaa, niin vielä vähän siitä, mitä transferenssille voisi tehdä.
Poistaensiksikin toi itsensä vapauttaminen on varmasti tärkeä näkökulma. mä oon ainakin itseni kohdalla entistä syvemmin alkanut huomaamaan sen, että mulla on supertärkeää omistaa ihmissuhteita, joissa tunnen tulevani nähdyksi sellaisena kuin koen olevani. käytännössä tää on ollut iso kasvuhaaste mun ihmisahneudelle, jonka ohjaamana musta olis kiva saada uusi, syvällinen ja ihmeellisen merkityksellinen ihmissuhdekokemus joka viikko, ja aina uuden ihmisen kanssa. ja toisaalta tää on haastanut mua pitämään itseni tunnettuna vanhoissa ihmissuhteissani eli uskaltamaan muuttua.
eli ensiksi on kai pidettävä huoli itsestään, että kykenee seisomaan omilla jaloillaan tunnesiirtojen ristitulessa.
toiseksi transferenssin konfrontoiminen saattaisi tosiaan olla suuri mahdollisuus kasvuun.
tuo lukemani lasten tunnetaidoista kertova kirja kuitenkin korostaa lasten kohdalla voimakkaasti sitä, että tunnesiirto liittyy yleensä tilanteisiin, joissa lapsi ei ole vielä tarpeeksi kasvanut kohtaamaan poissiirtämäänsä tunnetta. näissä tilanteissa aikuisen pitäisi selkeästi ja yksinkertaisesti nimetä lasten tunteita ja osoittaa rajoja eri osapuolten tunteiden välillä mallilla kenellä oli tunne, mikä se oli, kenellä nyt on tunne ja mikä se on jne. näissä tunnetaitojen opettamistilanteissa tulee kuitenkin varautua siihen, että lapsi, jolla omien tunteiden tunnistaminen on vielä kesken, kokee hämmennystä toisten avoimemmasta tunteiden esittämisestä.
Tunnemuksu-kirjan mukaan transferenssissä siirretään siis pois nimenomaan sellaisia tunteita, jotka ovat siinä vaiheessa omalle psyykelle ja käsittelykyvylle liian suuria. Jostain muusta yhdeydestä muistan lukeneeni, että sellaiset asiat, jotka eivät ole jäsentyneet riittävän selkeästi autobiografiseen/omaelämänkerralliseen muistiimme, saattavat helposti siirtyä tiedostamattamme itsemme ulkopuolelle - ja nimenomaan tunteiden kohdalla on näin.
eli mikäli joskus päätyisi kokeilemaan transferenssiksi tulkitsemansa tunteen konfrontointia, mitään pikaparannusta ei ehkä kannattaisi ainakaan näiden kirjallisten lähteiden valossa odottaa. mutta toisaalta lapsen oppiminenkin alkaa ihmissuhteissa ja parhaimmillaan tunnesiirrosta puhuminen voisi olla tosi kasvattavaa.
tosin ehkä vain siinä vaiheessa pitäisi miettiä sitä, voiko tunnesiirtoa konfrontoida joutumatta kasvattajaksi/vanhemmaksi ja millaisissa suhteissa tällaisen aseman voi ja haluaa ottaa.
hmm, onhan tässä aihetta pohdittavaksi. :)
No nyt sä sait jo mutkin kiinnostumaan ton kirjan lukemisesta....
VastaaPoistaAnyway. Ehkä vielä sanoisin sen, että aina ei ole viisautta tuoda ilmi kaikkea mitä ajattelee/tietää. Ihan aina tilanne ja kanssaihminen eivät ole kypsiä sitä varten. Joskus jotkut oivallukset vaan auttaa meitä kulkemaan kanssaihmisten kanssa, meillä ei ole pakkoa muuttaa heitä eikä meillä ole vastuuta heidän elämästään.... JOskus elämä opettaa parhaiten ja meidän viisaudet tuottaa päinvastaisen reaktion. Ja kuten sanoit, joissakin suhteissa on vaara joutua kasvattajan/vanhemman rooliin, ja aina itselleen ei kannata haalia kaikenlaisia maailmanparantajatehtäviä. Mutta tässä puhunkin minä flegmaattisena, jolla ei ole ollut ominaispiirteenä ihmisahneutta ;)
Voi että kuinka kokemuksen rintaäänellä voinkaan todeta, että siitä todellakin syntyy melkoinen soppa, kun pyrkii muuttamaan itseään toisten transferenssiodotusten mukaiseksi. Siinä nimenomaan määrittää itseään koko ajan ulkopuolelta, kahliutuu yhteen rooliin ja kokee repivää ahdistusta joka kerta kun transferenssiodotukset vaihtuvat. Mä oon luonteeltani todella ihmisiin suuntautuva ja siitä ja ehkä monesta muustakin syystä mun on ollut tosi kova työ opetella olemaan oma itseni irrallisena muista, ja nimenomaan jossain psykoanalyyttisessä mielessä irrallinen (muiden tunteet ei oo mun tunteita, en oo vastuussa toisten pettymyksistä, voin tuottaa negatiivisia tunnekokemuksia toisille jne.).
VastaaPoistaSe on ollut ja yhä edelleen on hankala soppa..
Mitä noihin parisuhteisiin tulee, niin mä ajattelen, että ne on varmaan hyvinkin lähellä tätä transferenssikeskustelua. Tai ainakin on olemassa se koulukunta, joka väittää, että naiset etsivät isäänsä muistuttavaa miestä ja miehet puolestaan suhtautuvat vaimoonsa samoin kuin äitiinsä. Ja että näitä kumpaakaan rooliheijastumaa ei voida välttää, vaan "hyvässäkin" parisuhteessa nämä primäärisuhteet ovat se lähtökohta, joka pysyy kokoajan mukana. Pikemminkin ajan kanssa voi tulla tiedostamaan oman isä/äitisuhteensa vaikutuksen ja sitä kautta löytämään myös parisuhteeseen kasvun kautta tapahtuvaa tasaveroisuutta. Tähän tapaan nähdä parisuhteet liittyy (ainakin mun päässä) myös ajatus siitä, että aikuistumisen myötä roolit omien oikeiden vanhempien kanssa muuttuvat. Vaikka vanhempi-lapsi -asetelma tottakai säilyy jossain määrin ikuisesti, voi aikuistumisen myötä saavuttaa uudenlaista tasavertaisuutta ja uusia rooleja myös suhteessa omiin vanhempiin.
Se, kuinka hyvin tämä "etsin samanlaista miestä kuin isäni"-koulukunta sitten vastaa käytännön empiriaa, on hyvä kysymys. Etenkin kun sitä on vaikea arvioida kovin hyvin edes omalla kohdallaan, saati sitten kenenkään muun käytöksen perusteella. Tällainen psykoanalyyttisyyys tai joku vastaava on epätarkkaa subjektiivisestikin ja vielä enemmän silloin, kun sitä tehdään ulkokohtaisesti toiseen. Mutta siitä huolimatta mä aina toisinaan mietin ihmissuhteitani siltä kannalta, että millaisiin transferenssiasetelmiin oon kenenkin kanssa mielestäni asettunut. Ja verrattain usein helpoiksi tai vaivattomiksi kokemani suhteet ovat sellaisia, joissa roolitan itseni ja toisen joihinkin omasta lapsuuteni lähipiiristä tuleviin malleihin (mulla on esim.yksi tosi hyvä "veli-suhde", jossa huomaan toimivani ja tuntevani todella samalla tavalla kuin oikean veljeni kanssa). Tosin mukana on myös kyllä paljon muutakin kuin varhaislapsuuden suhteita, sillä elämä on tosiaan loppujen lopuksi jossain määrin selittämisen ulkopuolella.
Parisuhteessa vanhempiin ulottavat transferenssit on erityisen ongelmallisia ehkä siinä suhteessa, että vanhemman kanssa on jo käsitteellisesti vaikeaa olla tasaveroinen. Mikäli toistuvasti huomaa edustavansa toiselle äitiä ja saavansa kohtuuttomasti äitisuhteen dynamiikkaan pohjautuvia (varsinkin negatiivisia) tunnesiirtoja, on vaikea kääntää rooleja niin, että voisi itse joskus olla tarvitseva. Mä uskon melko kovasti Tommy ja Carita Hellstenin lanseeraamaan "sisäiseen aikuisuuteen", jonka perusajatuksena on se, että jokaisen meistä tulisi kyetä olemaan aikuinen itselleen siinä mielessä, että kykenee pitämään huolta omien tarpeidensa tyydyttymisestä. Toisaalta tottakai tarvitsemme toisia ihmisiä ja musta on tervettä myös uskaltaa joskus nojata koko painollaan toiseen, mutta jos etsimme toisesta tyydytystä tarpeillemme samamssa määrin kuin pieni lapsi äidistään, juttu ei vain voi päättyä hyvin. Tunnemuksu-kirjankin tavoitteena on kasvattajana ohjata lasta omien tunteidensa taitajaksi ja myös tunnetaitojen mielessä aikuiseksi.
Ja mitä omaan kasvatusteoriaan tulee, niin kuule se on jo hyvässä vaiheessa! Kun mä olen myös auttamattomasti KAIKESTA innostuva hössökkä, joka toisten hermoja kiristäen aidosti kuvittelee tietävänsä 2 viikon sijaisuutensa jälkeen kaikesta kaiken..
PoistaMä niin kadehdin flegmaattisempia ihmisiä tasapainosta, kärsivällisyydestä ja siitä, ettei jokaikinen asia saa aikaan alle vuorokaudessa tapahtuvaa "nollasta sataan"-reaktiota. :)
Huh, nää tietyt parisuhdekoulukunnat vasta mielenkiintoisia ovatkin simppeleillä selityksillään joka asiaan. Kuten miksi naiset eivät osaa lukea karttoja. Tosin valitettavasti mä osaan ja ilmeisesti moni mies ei vaan tunnusta osaavansa. Ja taas rooliodotukset nousee kehiin... Mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa.
PoistaKirjoitit:
"Pikemminkin ajan kanssa voi tulla tiedostamaan oman isä/äitisuhteensa vaikutuksen ja sitä kautta löytämään myös parisuhteeseen kasvun kautta tapahtuvaa tasaveroisuutta. Tähän tapaan nähdä parisuhteet liittyy (ainakin mun päässä) myös ajatus siitä, että aikuistumisen myötä roolit omien oikeiden vanhempien kanssa muuttuvat. Vaikka vanhempi-lapsi -asetelma tottakai säilyy jossain määrin ikuisesti, voi aikuistumisen myötä saavuttaa uudenlaista tasavertaisuutta ja uusia rooleja myös suhteessa omiin vanhempiin."
--- mulle henkilökohtaisesti oli hienoa havaita jossakin vaiheessa, että mun suhde vanhempiin oli muuttunut, ja jossakin määrin pystyin suhtautumaan heihin yksilöihmisinä, enkä pelkästään oman lapseus-tunnesiteeni kautta. Nythän mun vanhemmat on tosin kuollut, enkä tällä hetkellä voi puhua niin selkeistä tunteista, mutta tarkoitan siis ennen tätä suruhässäkkää. Olen huomannut, että on yllättävän paljon 50- tai 60- vuotiaitakin, joilla sisäinen aikuistuminen ei ole paljoakaan vaikuttanut suhteessa lapsi-vanhempi-suhteeseen, ja tämä näkyy jännällä tavalla esim. vanhemman suuresta auktoriteettiroolissa elämässä arkiasioissa ja valinnoissa tai lapsen odotusarvosta että vanhempi ei koskaan muutu siitä roolista, jossa oli lapsuudessa (esim. mene uudelleen naimisiin puolison kuoltua tai tee paljoa muutakaan radikaalia muutosta elämässään ja rooleissaan). Mutta, näyttää siis siltä, että terve aikuistuminen ja vastaavasti vanhemman luopumusprosessi lapsestaan ei aina toteudu. Ja totuuden nimissä joskus sen luullaan merkitsevän irrallisuutta perheestä liiallisuuksiin asti, eikä se ole ihan niinkään.
...mutta nyt mä lopetan, meen kohta itekin sekaisin ajatusvyyhdistäni ;D
Tarkoitin sanoa: Moni mies ei tunnusta ettei osaa lukea karttoja...
PoistaVoi ei, sillä toi sun vastaus sisältää niin monta houkuttelevaa langanpäätä, että voisin kirjoittaa tästä vastauksesta jonkun pienoisromaanin. Sulla on liian paljon kiinnostavia ajatuksia ;D
VastaaPoista1. Sukupuolirooleista.
Voi now we're talking mitä tulee noihin naisten rooliodotuksiin kartan lukutaidon puutteesta tai jostain muusta vastaavasta ominaisuudesta, jota mun ei naisena tulisi hallita tai josta ei tulisi olla kiinnostunut. Oon joskus miettinyt, että mä taidan olla toisaalta tosi vahvasti isin tyttö siinä, että mun iskä kasvatti musta esikoisenaan (musta hyvällä tapaa) vahvasti itseensä luottavan, omaa tilaa ottavan ja "maskuliinisen" aikuisen. Siis nää teoriat siitä, kuinka isä johdattaa pojan itsenäiseen miehuuteen jotenkin hiukan jossain kohtaa resonoi mussa ;)
Tällainen tietty "maskuliinisten" roolien ottaminen toki on välillä ollut ja aiheuttanut hämmennystä - mitä on oikein olla genderiltään nainen tässä meidän (helluntai)kontekstissa? Ja tää nyt on jo nyt toista aihetta, mutta oon myös ajautunut miettimään sitä, että onko kristillinen avioliittotyömateriaali naisnäkemykseltään pohjimmiltaan komplementaristista? Enkä nyt sano, olisko se hyvä vai huono eikä mulla oo oikeastaan kauheesti kantaa tähän naiskeskusteluun. Mua lähinnä kiinnostaa ne metodit, joilla ajatellaan ja ajatusprosessit, jotka synnyttävät mielipiteitä, ei niinkään ne varsinaiset mielipiteet.
2. Sisäinen aikuisuus.
Mä oon myös ajatellut, että sisäinen aikuisuus suhteessa vanhempiin ei todellakaan näytä toteutuvan kaikilla - en vaan kehdannut sanoa sitä ääneen ;). Musta tuo väärä irrallisuus vanhemmista on tosi yleinen harha siitä, että irroittautuminen muka tarkoittaisi itsenäisyyttä. Tuota irroittautumistakin kokeilleena määrittelisin nyt sisäistä aikuisuutta suhteessa vanhempiin jonkinlaisena kykynä olla lähellä, mutta suoda sekä itselleen että vanhemmilleen muuttuvia rooleja.
Ja muuten kiitos suruhässäkkäsi jakamisesta täällä. Niiden tekstejen lukeminen on ollut jotenkin kaunista, vaikka en tiedä, onko toisen suruprosessista oikein korrektia sanoa näin. :)
3. Erilaisten roolien sallimisesta.
Tässä lauantaiaamun kahvia juodessani mun aivot pyörittää ajatusta, että ehkä tän koko transferensseista lähteneen keskustelun yhteinen nimittäjä voisi olla erilaisten roolien salliminen, sekä itselleen että toiselle. Voidakseen nähdä toisen monenlaisena, on ensiksi kyettävä itse monenlaisuuteen. Mikäli oma itseni tarvitsee yhä vahvistusta toiselta tietynlaisessa roolissa, oma sisäinen aikuistumiseni on ehkä vielä jotenkin kesken (vaikka tuskin se koskaan valmiiksi tuleekaan). Esimerkiksi jos en osaa tai uskalla antaa isälleni muita rooleja kuin kaikesta päättävän viimeisen auktoriteetin, pidän kiinni roolilukkiumasta siksi, että joku osa minusta ei uskallta tai pysty irrottautumaan/ryhtymään "isäksi" itse itselleen? Aikuisuus transferenssien tai roolilukkiumien näkökulmasta olisi siis kykyä sisäistää itseensä riittävässä määrin jotain lapsuuden suhteita (ja tää on jo melkoista objektisuhdeteoriaa..:D) ja siten olla itse itselleen tarpeeksi kyetäkseen kestämään toisia lukitsematta heitä tiettyyn transferenssiin tai muuttumattomaan rooliin.
Eli jos lasten kohdalla transferenssit tulevat silloin, kun joku tunne on liian paljon lapsen oman tunnekapasiteetin käsiteltäväksi, niin ehkä myös aikuisilla transferenssi/tiukka roolittaminen liittyy osittain johonkin kasvuun omassa itsessäni?
Ja juu, mä oon jo ihan ajatusteni solmussa ;D
Naisille sallitut gender-roolit. Se vasta mielenkiintoinen ilmiö onkin. En oo kauheen syvällisesti lähtenyt analysoimaan minkäänlaista avioliittotyömateriaalia tmv, kun jo lähtökohtaisesti jostakin syystä moni materiaali on vaan tökkinyt eikä kiinnostusta ole syntynyt... ehkä oon vaan suurimmaks osaks sivuuttanut monet jutut toteamalla, ettei iske muhun nyt, mutta hyvä jos iskee johonkin.... tosin fakta näyttää olevan sekin, että yllättävästi olen oppinut tuntemaan monia naisia, joita ahdistaa tietyt naistenpäivät, vaimojenpäivät jne. eli ehkä asia ei ole vaan mulle outo, vaan outo monelle muullekin ja kaipaisi vähän pöllyttämistä. (En silti ilmoittaudu vapaaehtoiseksi).
PoistaGender-keskusteluissa mulle näyttäytyy erityisen kiinnostavana se ilmiö, että kun esimerkiksi nousee nainen, joka vahvasti puolustaa tietynlaista 'nainen-keittiössä-ja-emona-mutta-heikkona-ja-turvaa-vailla' -mallia, niin tämä nainen saa valtavasti tilaa, jalustaa ja auktoriteettiasemaa... opettaa ja linjata. Nimenomaan tehdä sellaisia asioita, mitä hänen sanomansa ei antaisi naisille tehtäväksi. Sellaisia 'Stautus Quo'-mittatilauspuhujia perinteen ylläpitäjille?
Vielä tuosta kolmosesta: Tiivistit todella hyvin jotakin erilaisten roolien sallimisesta ja sisäisestä aikuisuudesta. Tässä riittääkin taas paljon pohdittavaa...
Ja ainakin tossa mun kolmoskohdassa on tarpeeksi kirjoitusvirheitä ja vääriä taivutuspäätteitä :D
PoistaSe on jännä, et sen lisäksi et ihmissuhteet ovat jo haastavia itsessään, ni transferenssi lisää vaan maustetta mössöön.
VastaaPoistaihan hatusta heitettyä mut pohdin sitä voiko olla niin et jotkut ihmistyypit aiheuttaa enemmän transferenssi-oireita ku toiset. Siis onko koleerisen piirteet sellaisii jotka herättää vahvemman transferenssi-reaktion ku esim fleku? Toiseksi, ovatko transferenssit persoonallisuus-uskollisia? eli kokemus jostain ihmistyypistä transferoituu samanlaiseen ihmistyyppiin?
juu syviä mietteitä iltamyöhään;)
Ja joskus musta tuntuu, että koko elämä on vaan yhtä haastavaa mössöä - olipa siinä sitten transferensseja tai ei. :)
PoistaNiin, ihmistyypit ja transferenssit, mielenkiintoinen ajatus. Alettaessa puhua koleerikoista tai flegmaatikoista tunnesiirtojen provosoijina pitää ehkä ensiksi ajatella, että tuo ihmisten nelijako on pätevä tapa luokitella maailmaa. Mä itse nään siinä jotain järkeä, mutta tosielämässä tapahtuvassa ihmisten tyypittelyssä tuo teoria on musta aika rajallinen. Ehkä tässä tunkee läpi joku mun eksistentialismiin kallistuva ihmiskäsitys, jossa toinen on aina jossain määrin tavoittamaton, vieras ja tutkimaton. Ja tätä toiseuden kiehtovaa mysteeriä ihastellessa puhe sangviinikoista ja fleguista on niin banaalia ja tylsää (ja kyllä, mussa on niitä melankolisia piirteitä;).
Mutta sitä voisin uskaltaa väittää, että yleensä ihmisinä ulospäinsuuntautuneemmat "sangviinis-koleerikot" tai jotkut vastaavat saattavat nopeammin kerätä transferenssitunteita. Jo ihan siitä syystä, että pidättäytyvämmän ihmisen kanssa mulla ainakin kestää kauemmin aikaa, että tunnen ylipäätänsä yhtään mitään tunteita, kun taas joku äänekkäämpi saattaa ärsyttää heti.
Ja vielä enemmän musta tuntuu järkevältä ajatella, että transferenssit olis persoonauskollisia. Joskus syyksi varmasti riittää vain se, että sattuu olemaan vaikka pastori tai nainen, mutta toisinaan tunnesiirron laukaisijana mulla ainakin toimii nimenomaan joku persoonallisuuden piirre.
aivan. ja nii oon samaa mieltä kanssasi siinä, et luokittelu ihmisistyypeistä on aina tehdasmakuista. Tykkään kuitenkin 4-tyypin luokittelusta siinä et 1 se pistää tajuamaan et olemme oikeesti erilaisia ja tulisi olla sensitiivinen toista tulkitessa ja 2 se antaa joitakin suuntaviivoja erilaisuuteen. Käytämme yliopistolla DISC pohjautuvaa matskua ja painotamme et ei tulisi käyttää sitä kompartmentaalisesti vaan suuntaa antavasti.
VastaaPoistaTykkään lauseestasi "toinen on aina jossain määrin tavoittamaton, vieras ja tutkimaton." Tällainen ajattelu säilyttää tutkimisen maun suhteessa toiseen ihmiseen. Se on ku tällainen ajattelu jää pois, et rupeamme tulkitsemaan liian varmasti toisia asenteineen ja vedämme johtopäätöksii. Ehkä avioliitossa tää vielä korostuu. Uskon et kestävän avioliiton yhtenä perustana on jatkuva oppimisen asenne toista kohtaan.
mut tämä onkin kategoritaipuvaiselle niin kovin vaikeeta. haluttais mieluummin muutama leima, jolla voitais merkata kaikki ympärillä olevat..voisko jopa sanoo nii et se on ihmisen luonnollinen tapa toimia (ainakin lännessä?) ja toimiakseen eri tavalla täytyy työstää itseä jatkuvasti?
Munkin on ehkä tehtävä vielä se tunnustus, että tykkään hirveesti kaikenlaisista persoonallisuustyyppitesteistä. Teen itse varmasti jokaisen vastaan tulevan testin ja oon taatusti myös ahdistanut lähimmäisiäni intoilemalla milloin mistäkin tyyppiluokittelusta..
PoistaMulle erilaiset luokittelut on olleet hyviä oman itsetuntemuksen lisäämisen välineitä. Viimeksi oon innostunut kunnolla enneagrammista (9 erilaista "persoonatyyppiä") ja se auttoi tajuamaan itsestäni ja käyttäytymisestäni muutaman tosi iso jutun. Oman mielensä johtamisessa persoonallisuustestit on musta ihan loistavia.
Mua ehkä eniten erilaisten testien kohdalla ärsyttää se, millaiseksi niiden tuottama tieto ymmärretään. Mun mielestä oikea (nyt on kyllä jo painavaa totuutta;) tapa on koko tiedostaa, että jokainen testi on vain rajallinen määrittely-yritys ihmisyydestä, ja ihmisyys taas on loppujen lopuksi kaikkien määritelmien ulottumattomissa. Kenenkään persoonaa ei siis voi tsiljoonien testienkään jälkeen täysin tyhjentää niihin. Ja muutenkin mä huomaan olevani tosi viehättynyt niiden ajattelijoiden sanoista, jotka kuvaavat elämää (siis suhdetta itseen, toisiin ja Jumalaankin) tutkimiseksi ja ihmettelyksi vankan tietämisen sijaan.
Vaikka toisena tunnustuksena mun pitää myöntää vielä se, että oon itse tosi kategoriaihminen. Ainakin sosiologit väittää, että ihmisen psyykelle on välttämätöntä nähdä maailma tiettyinä luokkina, stereotyyppeinä ja malleina, sillä todellisuus tavoittamattomana, vieraana ja tutkimattomana olis meidän kuolevaiselle olemuksellemme ihan liikaa. Käytännön arjessa siispä usein varmaan onkin niin, että kohtelemme toisia jonkin kategorian edustajana tai omaan mieleemme muovaamana tyypityksenä, sillä ilman tätä elämä olisi vain ihan liian monimutkaista. Mutta samalla arvostan ja tykkään kovasti ihmisistä, jotka suhtautuu toisiin jatkuvan oppimisen asenteella ja toi ajatus jatkuvasta oppimisesta kestävän avioliiton perustana kuulostaa hyvältä ja uskottavalta.
Toinen suhde, jossa tää tuttuuden ja vierauden paradoksi varmaan tulee voimakkaasti esiin, on vanhemman suhde lapseen. Mietin sitä tänään päiväkotityössäni nukuttaessani yhtä lasta, että vanhemmuus mahtaa olla aika hullua. Kasvattaa lasta, joka toisaalta on osa minua ja toisaalta taas itsenäinen persoona. Jotenkin siinä on yhtäaikaa läsnä voimakas läheisyys, yhteys ja samuus/samaa olemusta oleminen sekä erillisyys, vieraus ja tuntemattomuus. Sekä ihan hullun haastavaa ja tavattoman kaunista, ja siksi kai elämäkin on paradoksaalisuudessaan jotenkin niin kiehtovaa.
jos lisäisi vielä, että jos ihmiselle on tärkeätä luokitella/kategorisoida/compartmentalisoida ympärillä olevaa maailmaa ni kyl sama pätee suhteessa Jumalaan.
VastaaPoistaBrueggeman raottaa kirjassaan (Old Testament Theology) juutalaissuhtautumista Jumalaan, kuinka he antoivat nimiä Jumalalle sitä mukaan ku Hän kohtasi heitä tietyllä tavalla (esim "pelastaja" pelastuttuaan Egyptistä, jne.). Hän toteaa vielä, ettei Juutalaisilla ollut tarkoistusta edes yrittää luoda kokonaiskuvaa kaikesta mitä Jumala on (hän käyttää esimerkkiä): "niinku tähtiä tunnistetaan taivaalla, ni voimme todeta et tämän olemme oppineet Jumalasta. Samalla tiedostetaan et kaikkia tähtiä ei nähdä ja niin kaikkea Jumalasta emme tiedetä" (paraphrase Henry;).
Mulle tää oli silmiä avaava, koska helposti luodaan pitkiä listoja Jumalan nimistä ja pyrimme kategorisoimaan Jumalan. Jumalassakin on paljon mysteeristä ja se tekeekin Hänen seuraamisesta jännittävän. Jos vaan lukee evankeliumeja ja seuraa Jeesuksen tapaa toimia ja puhua ni kyl toteamus tulee jossain vaiheessa et "on vaikea pistää Hänet mihinkään boksiin"....ja hyvä niin:)
Heitto: voisko olla et reformaation sivuvaikutus poistaessa kaikki mahdolliset "mystiset" katoliset käytännöt oli se, että sitte kaikki mystinen lähti kristinuskosta pyykkikoppaan ja jopa Jumalan kategorisointi muuttui astetta helpommaksi (ikäänkuin siis)?
Anna kirjoitti:
Poista*Ainakin sosiologit väittää, että ihmisen psyykelle on välttämätöntä nähdä maailma tiettyinä luokkina, stereotyyppeinä ja malleina, sillä todellisuus tavoittamattomana, vieraana ja tutkimattomana olis meidän kuolevaiselle olemuksellemme ihan liikaa.*
Ja Henry puolestaan:
*Mulle tää oli silmiä avaava, koska helposti luodaan pitkiä listoja Jumalan nimistä ja pyrimme kategorisoimaan Jumalan. Jumalassakin on paljon mysteeristä ja se tekeekin Hänen seuraamisesta jännittävän*
--ihmiset ja Jumala, periaatteessa mikä vaan todellisuus tuntuu turvalliselta, kun pystymme jotenkin kategorisoimaan sen kokemuksiemme mukaisesti. Ilmeisesti se kuuluu ihmisyyteen, ja jopa siinä määrin, että se on meille välttämätöntä. Ja kuitenkin tarvitaan myös kykyä uskaltautua uuteen, rohkeutta astua tuntemattomaan ja lupaa kyseenalaistaa tuttu ja turvallinen --- kysyä uudelleen, tarkistaa traditiot ja vaatia perusteluita. Varsinainen haaste säilyttää avarakatseisuus ja kyky oppia.
Ruut, niin todella on.
PoistaMä oon innostunut tästä "elämä on paradoksi"-ajattelusta ja tää kategorioiden ja avoimuuden suhde on kai myös yksi sellainen. Toisaalta välttämätön, mutta toisaalta siinä avoimena oleminen tekee elämästä elämisen arvoista.
Ja mitä reformaatioon tulee, niin oon myöskin kuullut tuon ajatuksen kaiken mystisyyden poistumisesta. Tosin jotta tota väitettä voisi arvioida, pitäisi varmaan paneutua siihen oikein kunnolla ja lukea paljon, paljon enemmän erilaisia metatason historiakritiikkejä.
Mutta yleensä toi, että miten ajattelu- ja maailmanhahmotustavat on vaihdelleet eri historian aikoina ja paikkoina, on hurjan kiinnostavaa. Joku mun persoonan osa voisi ikuisesti istua kuuntelemassa aatehistorian luentoja ;)
Täällä on sitten päästy kessskustelun ytimiin. Tämän koko pitkän keskustelun luettuani, olen jo melkoisen hengästynyt. Heh. No joo, kahdessa osassa meni paremmin...;) Mutta täytyy sanoa, että paljon mielenkiintoisia ajatuksia!
VastaaPoistaJuu Henna, mun parhaita puoliani ei ole tiiviys tai edes kovin suuri selkeyskään...
Poista:)
En malta olla vielä jatkamatta tätä transferenssi-aihetta yhdellä kommentilla. :)
VastaaPoistaLuen "iltahartaudeksi" tällä hetkellä Tommy Hellsteniä ja "Pysähdy - olet jo perillä"-kirjasta tuli vastaan mielenkiintoinen kohta, joka jotenkin hyvin väljästi liittyi mun ajatuksissa näihin omiin transferenssipohdintoihini.
Tommy kirjoittaa:
" [Itsensä syvempi] tiedostaminen vapauttaa olemaan läsnä tässä ja nyt. Mutta kun itsensä tiedostaminen syvenee, ihminen tulee yksinäiseksi. Hän näkee asioita, joita kaikki hänen lähellään eivät välttämättä näe. Jos hän yrittää puhua niistä, hän törmää muuriin. Muuut katsovat häntä oman tiedostamattomuutensa läpi, ja silloin puhuja ei tule nähdyksi sellaisena kuin on vaan sellaisena jona hänet tarvitaan."
Tää pätkä liittyy kappaleeseen, jossa Hellsten kertoo omaa terapiassa käymisen historiaansa ja sitä, kuinka on alkanut tiedostaa oman käyttäytymisensä takana olevia asioita iän (ja terapian) myötä paremmin. Ideana on kai muiltakin kirjoittajilta tuttu "voit ymmärtää toista vain niin syvälle kuin mitä itse itseäsi ymmärrät". Tommy jatkaa kertomalla kokemuksensa siitä, kuinka tuli täysin väärinymmärretyksi oltuaan pitämässä jotain luentoa todeten, että toinen ihminen toisinaan "kuulee eri asioita kuin puhun, koska hän kuuntelee oman tiedostamattomuutensa läpi". Toisen ihmisen sisäisen kasvun prosessia voi siis hellsteniläisittäin ajatellen ymmärtää vain siinä syvyydessä, missä on käynyt vastaavia asioita läpi itsessään.
Vaikka Tommy ei tuossa varsinaisesti kirjoitakaa tunnesiirrosta vaan erilaisista rooleista, niin mietin vielä kerran tätä itsetietoisuuden syvyyden suhdetta transferenssiin. Jos transferenssi on määritelmällisesti tiedostamatonsa tunteensiirtoa, on transferenssi-ihmissuhde mielenkiintoinen tiedostamattoman ja tiedostetun risteyskohta. Kun transferoin jotain tunnetta x ihmiseen y, niin oikeastaan siirrän omaa tiedostamatonta itseäni toiseen ihmiseen. Minä siis jollain tavalla tulen näkyväksi sinussa/transferenssikohteessa.
En kai oikeastaan sano tällä kommentillani juuri mitään, mutta jotenkin jäin vielä miettimään tätä transferenssin kummallisuutta ja hämmentävyyttä. Suomalainen kevät on mulle jotenkin tosi kovasti sekoittunutta ilon ja melankolian aikaa, jossa heräilen kummallisesti aamuöisin joihinkin voimakkaisiin ajatuksiin tai tunnemuistoihin. Ja tänään on mun mummuni hautajaisista kulunut tasan vuosi. Eli oon lukenut ton sun uusimman postauksen myös useita kertoja ja kuvitellut jotenkin miettiväni jotain samankaltaista. Ehkä se on vaan jotain mun tunnesiirtoani tai oman itseni näkemistä toisen kokemuksissa, mutta jokatapauksessa sun teksti oli taas kerran paljon ajatuksia herättävää. :)
Haa, Hennakin saapui tänne. Hengästymään? Eihän tässä ole mitään hengästyttävää, vaan matkaa on taitettu pikkuhiljaa... uudet ajatukset ovat aina kummunneet edellisistä ;)
VastaaPoistaMielenkiintoinen tuo Tommy Hellstenin tekstinpätkä.
"Muut katsovat häntä oman tiedostamattomuutensa läpi, ja silloin puhuja ei tule nähdyksi sellaisena kuin on vaan sellaisena jona hänet tarvitaan." --- eikö tähän perustukin monet rooliodotukset ja roolit ylipäänsä? Kuinka paljon meissä on "ikkunaa, jonka vain me näemme" ja sitten sitä "ikkunaa", joka avautuu vain toisille, mutta olemme sille itse sokeita. Kaikkea emme näe yhdessä. (Oliko tämä Johari vai kuka?)
On se sitten oman tiedostamattomuuden läpi kuuntelemista, transferenssia vai mitä, niin näyttää siltä, että "kuulijalla on vastuu" -kommentit ovat hassuja ajatellen sitä, kuinka paljon omista lähtökohdistaan kaikki tulkitseekaan saamansa viesti ja kuinka metsään sitä ihmiset pahimmillaan keskinäisessä viestinnässään menee. Ja pahimmissa tapauksissa sitä ollaan niin eri aaltopituuksilla jo lähtökohtaisesti, ettei ehkä kannata edes yrittää. Ainakin minä olen rehellisesti sanottuna joskus kokenut niin, että vaikka mitä tekisi, yhtymäkohtaa ja keskustelun yhteistä pintaa ei löydy. Silloin on hyvä sulkea suunsa ;)
Onneksi mä en heräile aamuöisin voimakkaisiin tunnemuistoihin. Tai en tiedä, onko se sittenkään mukavampaa kokea niitä tunnemuistoja ja ajatuksia esimerkiksi lentokoneessa... Ehkä sä et tunnesiirtänyt mitään mun tekstiin, vaan ehkä vaan tunnistat sen tietynlaisuuden surun/haikeuden/muistelun/prosessin, jota on vaikea pukea sanoiksi, jolla ei ole mitään kaavaa ja jonka kaikki kokevat hyvin yksilöllisesti, mutta sittenkin siinä saattaa olla jotakin yhteistä.
Niin, ehkä blogin otsikkoa tää kaikessa perinpohjaisuudessaan (tai siitä huolimatta) toteuttaa. Asioita pitää ihmetellä pitkällisesti, jotta niistä voi oppia ajattelemaan jotain. :)
VastaaPoistaJoharin ikkunaa mietin itsekin kirjoittaessani omaa vastaustani, vaikka en tainnut sitä mainitakaan. Se on mielenkiintoinen ja inan pelottava teoria, on jotenkin pelottaa sanoa ääneen se, että minussa on puolia, jota en itse nää enkä siten voi mitenkään kontrolloida. Mutta niin varmaan on, sillä arjen kokemusmaailmassa omaan ja toistan tuntemattomaan aina toisinaan törmää.
Mua on kiehtonut paljon filosofian opinnoissa Immanuel Kant ja ajatus siitä, että kaikki havaitsemamme todellisuus jäsentyy oman mielemme kategorioiden mukaan. Kantilainen tietoteoreetikko askartelee siis sen kysymyksen kanssa, että missä määrin meidän on mahdollista nähdä vaikkapa toinen ihminen sellaisena kuin tämä on ja missä määrin olemme tuomittuja näkemään toisessa vain oman mielemme heijastuksia. Tää ei oo enää Kantia, mutta joskus melankolis-depressiivisinä hetkinäni musta on kiehtovaa leikkiä sillä ajatuksella, että mikään vuorovaikutus ei itseasiassa ole todellista, sillä en koskaan kuule mitä toinen sanoo, sillä jo oma kuuloaistini on aina tiellä (ja kyllä, filosofia tekee ihmisestä omituisen..).
Mutta lievemmässä mielessä tää omien lähtökohtien lukeminen vuorovaikutukseen on musta hyvä pointti. Seurakuntaelämässä huomaan kiihkoutuvani tästä aiheesta erityisesti seurakuntakurista tai muusta "korjaavasta palautteesta" puhuttaessa. Kun on yksi asia omasta mielestään sanoa jokin asia rakentavasti, mutta toinen asia on se, millaisena tuo korjauksen kohde on asian kokenut. Ja toisinaan ihmettelen ihmisten ihmissuhteita, sillä mä olen myös lukemattomia kertoja törmännyt niihin tilanteisiin, että olen mielestäni sanonut jotain aivan toista kuin mitä se toinen on kuullut.
Mutta ehkä jotain todellista kommunikaatiota silti on, ainakin toisinaan :)
Hmm... olen samaan mieltä tuosta Joharin ikkunan 'pelottavuudesta'. Arki-minäni kun ei haluaisi myöntää, että minussa voi olla olemassa itseltäni näkömättömiä puolia... niitä ominaisuuksia, jotka minusta ulkopuolinen ryhmä kenties näkee ja määrittelee vahvoiksi piirteikseni ilman että olisin välttämättä samaa mieltä tai että näkisin niitä ääneen lausuttaessakaan.
VastaaPoistaVuorovaikutus tästä näkökulmasta katsottuna on mun mielestä tietynlainen mysteeri. Moni sisimpäni kokemus ja kuvani itsestäni vahvistuu vuorovaikutuksessa ja siinä, miten toiset näkee. Esimerkiksi voin ajatella olevani hyvä laulaja, mutta jos kukaan muu ei koe niin, tuskin estraadi aukenee. Tai voin kuvitella olevani hyvä ja empaattinen kuuntelija, mutta toiset ihmiset voivat nähdä asian aivan toisin. Tai voin luulla ottavani toiset päätöksenteossa huomioon, mutta todellisuudessa ihmiset tuntevatkin minut ikuisena jahkailijana, jonka omaa mielipidettä ei saa utelemallakaan, mutta joka kuitenkin sumplii ja tekee asioita hiljaa omin päin... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Seurakuntanäkökulmasta tää sama voisi olla esimerkiksi vuoropuhelua kutsun kanssa. Kutsun kokeminen on jotakin syvää, yksilöllistä ja ainutkertaista. Ja kuitenkaan ei ole olemassa kutsua ilman että toiset voivat sitä "vahvistaa", antaa tilaa, osallistua kutsuun ja tunnistaa kutsun hedelmiä.
Toi termi 'rakentava palaute' sisältää jo mielestäni riskin. Ikäänkuin lupaus silkkihansikkaisesta kritiikistä tai oikaisusta...
Jep. Lopuksi voinen vielä todeta, että sulla on varmasti osunut nappiin valinta opiskella filosofiaa ;) Toi Kantin ajatus on mielenkiintoinen, tosin mun täytyy myöntää, että kun jään sitä tarkemmin pohtimaan, se tuntuu myös jotenkin ahdistavalta. Ikäänkuin olisin lopullisesti mieleni vanki ja ikäänkuin meidän olemuksemme olisi jokin sisäinen pysyvä tila. Eihän niin sanota, mutta huomaan vaan omien ajatusteni jostakin syystä ottavan sellaisen polun... Jään miettimään, mitä tapahtuu silloiin, kun kohtaamisessa toinen edustaa jotakin niin uutta ja erilaista, ettei oma mieli ole sellaista vielä kohdannut... Täytyy pohtia lisää. (Ja ehkä lukeakin, nyt vaan tuntuu, ettei vuorokaudet riitä...)
Kantista sen verran, että toi mun lainaus pitäisi kai sijoittaa alkuperäiseen kontekstiinsa keskelle empiristien ja rationalistien kiistaa siitä, miten hahmotamme maailmaa. Siihen Kantin ulkoisesta todellisuudesta, joka on toisaalta havainnoistamme riippumaton (koivu on olemassa koivuna vaikken minä sitä katselisikaan) mutta toisaalta mielemme mukaan jäsentyvä (näkemäni koivu jäsentyy mielessäni puiden kategoriaan, katselen sitä väistämättä mielessäni aiemmat kokemukseni koivuista ja tietyt ihmismielen hahmotuskykyyn liittyvät lainalaisuuden ohjaavat havainnointia eli siis kiinnitän esim.huomiota puiden määrään). Eli oon kai huolestunut post mortem Kantin puolesta, että en tuu lainanneeksi sitä väärin.. :)
VastaaPoistaMutta ton ahdistavan tunteen oman mielensä vankina olemisesta kyllä tunnistan, mun IK:n kolmas vuosi sisälsi voimakkaan kriisin siitä, että voinko oikeastaan tietää mitään, kun oma mieleni on aina tiellä ja oma mieleni tuntui silloin todella rajoittavalta. Jonain tietoteoreettisena "voinko tietää onko tämä pöytä todella olemassa"-keskusteluna tää pohdinta oman mielensä vankeudesta on ehkä vähän eri tyylinen kun mitä se on liittyen toisiin ihmisiin. Pöytään kun ei ainakaan traditionaalisesti olla samanlaisessa suhteessa kuin toiseen ihmiseen, joka kuitenkin yleisesti mielletään itsenäiseksi ja minusta riippumattomaksi. Tällöin toinen ihminen on aina se toinen, ja välillämme on siksi välttämättää myös ne Joharin ikkunan epämiellyttävämmät ruudut.
Toi kutsun "sosiaalinen luonne" on musta hirmuisen mielenkiintoinen juttu. Se ensinäkin on tullut mua tuossa muodossaan vastaan vasta täällä Tampereella. Voi olla, että aikaisemmassa helluntailaisuudessani on toimittu enemmän niin, että yksilö yksin kokee kutsunsa vahvasti ja sitten enemmän ilmoitusluontoisesti kertoo kokemuksensa toisille, milloin yksilön oma kokemus on vahviten kutsun legitimoiva voima. Täällä taas mun näkökulmasta ainakin enemmän painotetaan sitä, että ympäröivän srk:n tulee tunnistaa yksilön kutsun olemassaolo ja vahvistaa ja valtuuttaa se.
Mä en ole sanomassa tässä mitään "huonompi ja parempi"-arvolauselmaa, sillä en edes osaisi tehdä sitä, mutta tää lähestymistapojen erilaisuus on ollut kiinnostavaa. Kun "totuus" tässä sosiaalisen kutsukokemuksen mallissa asettuu hieman eri kohtaan kuin tuossa yksilön kokemusta painottavassa. Koska kutsusta puhuminen on (ainakin mun mielessä) jotenkin monimutkaista, käytetään esimerkkinä mieluummin tuota yksinkertaisemmalta tuntuvaa laulamista. Eli mikä legitimoi yksilön hyväksi laulajaksi? Vahvaa yksilön kokemusta painottavassa mallissa riittäisi, että ihminen itse on vakuuttunut hyvästä lauluäänestään. Voimakkaalla vakuuttuneisuudella on toisinaan mahdollista saada puolelleen edes joku joukko ihmisiä ja toisinaan kummallisetkin asiat voivat nousta muotitrendeiksi. Toisena ääripäänä taas sosiaalinen yhteisö voi nostaa jonkin yksilön laulumaailman tähdeksi, mutta ainakaan mitään syvää, yksilöllistä ja ainutkertaista tuskin voi kokea niin, että sen ottaa täysin ympäristöltään.
Eli kai haen tässä "ääneen" ajattelussani sitä, että "totuus" jonkin asian todellisuudesta löytyy yksilön ja yhteisön kokemusten rajapinnasta, tai ehkä vuorovaikutuksesta pikemminkin. Toisaalta se on uskomattoman kiehtova mahdollisuus, mutta toisaalta myös ahdistavaa suostumista tilaan, jossa minussa on aina Joharin ikkunan pimeät ruudut ja jossa opin tuntemaan itseäni tutustumalla toisten kuviin minusta.
PoistaLopuksi vielä se, että mielenkiintoinen toi kysymys siitä, että mitä tapahtuu jos kohtaa toisen, joka edustaa jotain aivan uutta ja erilaista. En tiedä. Jonkinlaisena introspektiona huomaan itsestäni tässä vaiheesta vasta sen, että mun mieli askaroi paljon enemmän sen kanssa, että pelkään itse edustavani toisille aina jotain uutta ja erilaista, joka tulee nähdyksi väärin tuon toisen jämähtäneiden kategorioiden läpi.
Ja tosiaan tää kommentti on ihan ajatuksen virta-tekniikalla tuotettu, joten sori sekavuus! :)
lisää sekavuutta luvassa....
PoistaJoo, ei huolta Kantista. Oon mäkin sitä joskus selaillut, mutta en niin antaumuksellisesti... mä oon myös taitava unohtaan asioita ;) Mutta siis, todentotta, toi alkuperäinen konteksti ei ahdista niin paljon...
Kirjoitit näin:
"Eli kai haen tässä "ääneen" ajattelussani sitä, että "totuus" jonkin asian todellisuudesta löytyy yksilön ja yhteisön kokemusten rajapinnasta, tai ehkä vuorovaikutuksesta pikemminkin. Toisaalta se on uskomattoman kiehtova mahdollisuus, mutta toisaalta myös ahdistavaa suostumista tilaan, jossa minussa on aina Joharin ikkunan pimeät ruudut ja jossa opin tuntemaan itseäni tutustumalla toisten kuviin minusta."
Ja sitten vielä:
"Jonkinlaisena introspektiona huomaan itsestäni tässä vaiheesta vasta sen, että mun mieli askaroi paljon enemmän sen kanssa, että pelkään itse edustavani toisille aina jotain uutta ja erilaista, joka tulee nähdyksi väärin tuon toisen jämähtäneiden kategorioiden läpi."
-- Vuorovaikutuksesta hyvinkin. Tai siihen minä olen ainakin ajatuksissani päätynyt. Ja tottakai samanaikaisesti, mitä henkilökohtaisemmasta asiasta on kyse, sitä enemmän se vaatii itseltä, että suostuu astumaan siihen sosiaaliseen tilaan, jossa ei ole ainoa itsensä määrittelemä. Mutta se on mielestäni osa yhteisöllisyyttä, jotakin, joka on tämän päivän Suomessa ehkä vähän hakusessakin... ja samanaikaisesti yhteisöllisyys on osa seurakunta-mysteeriä.
Toi on mielenkiintoista, että kerroit tuon 'sosiaalisen kutsun' tulleen Treella eri muodossa esiin kuin kenties muualla. Vai voisiko olla silleen, että jossakin muualla sitä ei ole ehkä ääneen ilmaistu samalla tavalla, mutta piilevästi se on kuitenkin aina ollut yksi keskeisimpiä piirteitä helluntailaisuudessa? Siis jopa ilman, että sitä olisi sillä tavoin määritelty?
Ihan vaan ajattelen vaikka entisaikojen evankelistoja. Jos jonkun henkilön kautta kukaan ei olisi ikinä tullut uskoon, häntä tuskin olisi tituuleerattu ikinä evankelistaksi, saati sitten taloudellisesti tuettu siinä. Tai että joku ilmaisisi sisäisen kutsunsa olevan profeetta, mutta yhteisö kokisi hänen 'profetioidensa' menevän sivuun... todennäköisesti tulisi lavakielto. Samoin ei voi olla johtajuutta (paimenuutta) ilman seuraajia. Jotenkin en osaa nähdä lahjaperusteista palvelua ja kutsumusta seurakunnassa ilman, että se tulisi jollakin tavalla yhteisössä näkyviin. Se, miten ilmiö ääneen ilmaistaan tai määritelläänkö sitä ollenkaan, on sitten eri asia. Monissa seurakunnissahan perinteisesti vieläkin sanotaan kutsunsa ilmaisevalle 'rukoillaan, miten Herra johtaa' ... ja tää kaikki sisältää itseasiassa sen kaiken muun sanomatta. Perinteisesti ihmiset on myös erotettu palvelutehtäviin 'kätten päällepanemisen kautta' ilman sen kummempia kommervenkkeleitä. Yleisesti kenelle tahansa ei suoriteta tätä siunaamista, vaan yleensä näkyvissä on jo ollut työn hedelmä ja tällä sosiaalisella toimenpiteellä vain ollaan vahvistettu jokin, jonka koko seurakunta on jo havainnut. Tehtävästä riippuen jonkun muun maan helluntailaisuudessa samaa tapahtumaa kutsuttaisiin oordinaatioksi ja sen yhteydessä annettaisiin esim. titteli 'reverent'.
Mutta ero historiaan on selvä: entisajan Suomessa ei ollut kulttuurellisesti yleistä, että kehuttiin itseä/omia lahjoja jne. Samoin on saattanut sekoittua joskus käsitteet nöyryys ja nöyristely. Nyt taas elämme yhteiskunnassa, joka on äärimmäisen individualistinen ja uusi sukupolvi hakee kokemuksia, luo omaa uraa ja haluaa määritellä itse itsensä.
Vastaus kahdessa osassa, tässä loppu:
PoistaEn ehkä tänään osaa ilmaista ajatustani lainkaan selkesti ja tottakai variaatiota on olemassa.... tottakai joskus voi käydä niin, että 'huono laulaja' nostetaan lavakuninkaaksi ilman todellista taitoa. Toisaalta en vaan osaa nähdä mielessäni sitä, mitä yksi opiskelijatoverini joskus sanoi. Hän määritteli kutsun niin henkilökohtaiseksi ja sisäiseksi asiaksi, ettei sitä kukaan muu voi määritellä. Tuonkaltaiselle määritelmälle minun seurakuntateologiani ei vaan anna periksi.
Silti jokainen saa ja jokaisen täytyy asettaa itselleen rajat, minkä yli ei kävellä. Muut eivät voi määritellä minua joksikin sellaiseksi, jollaisena en itse näe itseäni lainkaan. Olisi pelottavaa, jos aina edustaisin toisille jotakin uutta ja erilaista.
No hyvä että Kant (ja mä) saa rauhansa :D Sitäpaitsi mä oon hyvä unohtamaan myös ja mikä vielä unohtamistakin pahempi, niin joskus huomaan muistavani, että joku mielestäni hieno ajatus oli alunperin minun, vaikka se tosiasiassa olisikin peräisin esim.Kantilta. Vaikka toisaalta sanotaan, että kaikki ajatukset ovat jo vähintään kerran ajateltu ennen minua ja kaikki mitä yksilönä sanon, on oikeastaan peräisin ympäristöltäni, joten sano no sitten tässä sekavuudessa, että kuka oikeastaan ajattelee ja miten. :)
VastaaPoistaTuota Tamperetta ja kutsumuksen sosiaalisuutta ajatellessani oon kyllä samaa mieltä siinä, että varmasti kutsumus on sosiaalista muuallakin. Kun ajatus ei-sosiaalisesti tunnustetusta kutsumuksesta on vähän kuin kysymys siitä, että kun metsässä kaatuu rysähtäen puu mutta kukaan ei ole sitä kuulemassa, niin kuuluuko puun kaatumisesta kuitenkin ääni. On jossain määrin yhdetekevää, että olenko hyvä vai huono laulaja, jos kukaan ei ole koskaan kuullut minun laulavan. Hyvä (tai huono) laulajuus tuntuisi mun mielestä syntyvän siinä, kun yksilön kokemus laulajuudestaan ja yhteisön antama laulajuuden "tunnustus"/legitimaatio kohtaavat.
Mutta siis Tampereesta se, että ehkä mulle erilaiselta tuntui juuri tuo eksplikoidun kutsumuspuheen suurempi määrä. Pitäisi varmaan palata ajatuksissaan vähän taaksepäin saadakseni kiinni paremmin siitä erilaisuuden tunteesta, ajan myötä kun asioihin tottuu ja niitä alkaa pitää normeina.
Päiväkotinäkökulmasta tuo ajatus kutsusta voimakkaan henkilökohtaisena ja sisäisenä yksityisasiana on myös ehkä vähän problemaattinen. Tai ainakin noin ajateltaessa pitänee olettaa, että jumalallista kutsumustietoisuutta laskeutuu suoraan taivaasta yksilön sisimpään ilman mitään sosiaalisia ulottuvuuksia. Sosiaalitieteellinen päiväkotitäti taas on taipuvaisempi ajattelemaan, että meistä on mahdollista tulla jotakin sen mukaan, millaisia rooleja meillä on piirretty. Jos lasta ei osata kutsua taitavaksi labyrinttien tekijäksi tai musiikillisesti lahjakkaaksi, on epätodennäköisempää, että tuo taito syntyy tai kasvaa lapsessa. Joten mä ehkä vähän ajattelen kutsumuksestakin niin, että oman sisäisen tuntemuksen lisäksi tarvitaan myös toinen/yhteisö, joka peilaa tuota kutsumusta. Vähän samaan tapaan kuin ajatellaan, että lapsi voi sisäistää olevansa hyvä, kaunis tai taitava vain silloin, jos ympäristön aikuiset tunnistavat ja tunnustavat hänet sellaisena.