Mikäli halutaan puhua ennakkoluuloista, rasismista ja yhteiskunnan eritasa-arvoisuudesta länsimaalaisessa kontekstissa, niin elokuvat ja kirjat avaavat usein silmiä mahtavilla tarinoillaan. Yhden lukukokemukseni mustien rotusorrosta Amerikassa olenkin jo jakanut täällä. Ikäänkuin sattumalta törmäsin samaan aihepiiriin elokuvassa Driving Miss Daisy. Olen nimittäin yllättäen ihastunut elokuvamusiikkiin ja halusin nähdä, mihin elokuvaan Hans Zimmer on säveltänyt tämän hauskan teeman - klikkaa, ole hyvä, se saa sinut hymyilemään ;)
Joten siinä sitä taas oltiin: 50-60-70-luvun Amerikassa. Keskellä totuttuja tapoja, pelkoja ja ennakkoluuloja. Leffa oli samaan aikaan ihanan leppoisa, mutta silti puhutteleva. Vaikka en voikaan samaistua tuohon maailmaan, niin samaiset tunteet kyllä tunnistan eri mittakaavoissa ympäri maailmaa. Ja se on niin hassua: Joskus ollaan niin ennakkoluuloisia ja toisinaan taas yhtäkkiä (varsinkin me länsimaalaiset "ensimmäisten maiden kansalaiset") halutaan olla valistuneita ja ihailla etnisiä kulttuureja, mutta silloinkin joskus tuntuu siltä, että ihaillaan niitä kuin jotakin postikorttimaisemaa ja elämysmatkaa, eikä siinä tavoiteta oikeata tasa-arvoisuutta ja ihmiselämän arvokkuutta ja kunnioitusta. Kuin huomaamatta me asetumme asemaan, missä määrittelemme, mikä pitäisi säilyttää minkäkin rodun/kansan kulttuurissa ja mitä taas ei tarvistse säilyttää. Ja kuitenkin juuri vapaus valita on yksi suurimpia ihmisoikeuksia mitä on olemassa. Ja ei ihminen voi valita ellei hän tiedä mahdollisuuksista. Tai kuten elokuva taas muistutti: Vielä 60-luvun Amerikassa mustalla ei ollut mahdollisuuksia valita samalla tavalla kuin valkoisilla. Ja puhutaan sentään maasta, jonka symboliarvo "The American Dream" on käsite ympäri maapalloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti