Se ehkä juuri tekeekin surevasta niin haavoittuvaisen ja käpertyneen: Suru penkoo alitajuntaa, se nostaa muistoja täysin suvereenisti itse haluamallaan tavalla, se tuo esiin tunteiden kirjon eikä tässä kaikessa kysy aikaa ja paikkaa. Esiin saattaa nousta jotain, mitä ei ollut tajunnutkaan. Myös saman perheen jäsenet voivat kokea surun aivan eri tavalla - onhan jokaisen persoona ja muistot ainutlaatuiset.
Tämän ymmärtäminen hiljentää ja saa pohtimaan entistä tarkemmin sitä, mitä surevalle laukoo. Kuka sitä sanoikaan, että tieto siitä, että toinen on läsnä ja hyväksyy sellaisenaan, on jo lohduttavaa. Kaikkea ei tarvitse kommentoida.
Hautajaisaikana ja sen jälkeenkin minun oli tietyllä tavalla vaikea saada päähäni todella eläväksi yhtään selkeää muistikuvaa äidistä ja meidän yhdessä koetuista hetkistä. Tämä oli turhauttavaa, varsinkin kun mieheni pystyi muistelemaan ties mitä ja hänelle vielä muistot olivat mukavia. Minulla taas kaikki valvetilan ajatukset aina jotenkin lukkiutuivat siihen surun äärettömään ikävään ja epätoivoon (en nyt tiedä onko nämä lainkaan oikeita adjektiiveja, mutta ei se nyt iloistakaan surua ollut - enemmän todella surullista surua). Mutta sitten yllättäen näinkin paljon unia. Useana aamuna heräsin siihen, että olin nähnyt unta äidistä ja isästä puuhailemassa jotakin. Ja tämä oli enemmänkin "joskus silloin" eikä ihan lähihistoriassa. Ne unet oli lohduttavia, niistä oli mukava herätä. Vaikka tottakai tuli haikea olo, niin jotenkin mieli oli tyyni. Unimaailmassa pystyin johonkin mihin en muuten pystynyt.
Yksi lähiomaisensa menettänyt totesi minulle ennen hautajaisia, että sitten hautajaisten jälkeen tulee jossakin vaiheessa aika, jolloin kaikki sisimmän paska paljastuu. Olen miettinyt tätä ilmaisua ja todennut, että hän varmaankin tarkoitti sitä, että suruun näyttää vääjäämättä kuuluvan prosessi, missä sitä käy läpi suhteen siihen ihmiseen, eletyt hetket, omat teot ja sanat jne. Sitä katuu sanottuja tai sanomattomia sanoja. Myös teot vaativat tilille. Kerran punnittu saattaa joutua uudelleen puntariin. Riippuen varmaankin niin omasta kuin vainajankin persoonasta sitä saattaa yllättyä niistä asioista, jotka nostavat syyllisyyden tunteet sisimmästä esiin. - - Ja se syyllisyys on pakko kohdata ja käsitellä, tai sitä kantaa taakkana sisimmässä ja se syö elämän voimavaroja.
Musta tuntuu, ettei monikaan sureva aina sano ääneen niitä syyllisyyden kipuja, joita hän sisimässään pohtii ja puntaroi.
Tämä kaikki saakin minut tänään pohtimaan, että ehkä surevan tarvitsisi kuulla sekä itseltään että toisilta ihmisiltä ARMON SANOJA, kuten:
Olit tarpeeksi.
Teit, mitä siinä tilanteessa koit parhaaksi.
Yritit parhaasi voimiesi ja mahdollisuuksiesi mukaan, enempää ei voi odottaa.
Armo yltää siihenkin - se on sinulle anteeksiannettu.
Jälkikäteen monta asiaa saattaa nähdä selkeämmin, viisaammin ja paremmin. Mutta jälkiviisautta eli kasvua ei olisi ikinä tullut, jos ei olisi jo elänyt ja kokenut sitä hetkeä, joka meni jo ohi.
Mietin tätä kaikea silloinkin, kun luin jonkun blogista, että hän aloitti avioeron jälkeen uuden blogin ja samalla uuden elämän. Avioeroonkin kuuluu tietty surutyö läheisen ihmissuhteen rikkouduttua ja toiveiden kariuduttua. Pinnallisessa mielessä ymmärrän nuo blogin ilmaisut, mutta syvällisesti elämän tasolla en: Näen, että me olemme kuin puu. Kasvamme ja muutumme elämän myötä. Moni taimi näyttää varsin erilaiselta kuin täysikasvuinen puu. Eri vuosirenkaat saattavat olla erilaisia, ja joinakin vuosina haaverit jättävät arpia runkoomme. Samoin eri vuodenajat elämässämme saattavat muuttaa ulkomuotoamme paljonkin. Ja joskus meistä myös karsitaan oksia. Toisinaan paljonkin ja rungon torson täytyy kasvaa uudelleen. - - Kuitenkin olemme edelleen se sama puu. Itseään ja menneisyyttään ei pääse pakoon. Mutta siitä voi kasvaa - ja muuttua hyvinkin erilaiseksi.
Parasta on elää silloin, kun voi kohdata sisimpänsä aidosti ja tehdä rauhan itsensä kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti