Suruaika.

Etsin jotakin kuvaa Henryn koneelta ja törmäsin hautajaiskuviin. Ja taas suru pysäytti.


Itkin.


Laskin sormilla ja tajusin yhtäkkiä, että äidin kuolemasta on kohta kuusi kuukautta. Sehän on puoli vuotta.


Hautajaisten jälkeen sain pastoriltani Kirsi Klaudia-Kankaan kirjan "En enää laske tunteja", joka koostuu kirjoittajan päiväkirjamerkinnöistä yhden vuoden ajalta äidin poismentyä. Lukiessa sitä lohdutti havaita, että muillakin voi sisimmässä myllertää. Toisin kuin Kirsi, mulle ei tullut mieleenkään etsiä käsiini suru-aiheisia kirjoja. Pikemminkin olen välttänyt niitä. En nyt totaalisesti, mutta huomasin kesälläkin yhtä kirjaa lukiessa, että itkeminen väsyttää, ja joinakin päivinä se ei vaan ole ok. Jo ihan päänsärynkin takia. (Mulle tulee helposti itkemisestä migreeni.)
Yksi asia, jonka siitä Kirsin kirjasta painoin mieleeni, oli se, että kaikista aktiivisin surutyön vaihe kesti ikäänkuin sen yhden vuoden. Lohduttauduin sillä. Huomasin nimittäin itsessäni, että vaikka ulkoisesti mikään ei olisi muuttunut, koen, että "sisin tilani" on jotenkin pienempi. Ikäänkuin suru olisi vaan tullut ja vallannut osan mun sisintä tilaa. Olen pohtinut, että onkohan se samanlaista kuin masentuneella - henkiset voimavarat ei vaan riitä siihen mihin joskus. Olen siis antanut itselleni henkisesti luvan "olla" tämän vuoden.


Nyt olen siis "puolivälissä". Huvittaa, että toteankaan mitään tälläistä ääneen. Varsinkin, kun itsestäänselvästi olen joskus opiskellut kaikenlaista sielunhoitoon liittyen myös surutyön eri vaiheista, mutta tänä vuonna mua kaikki sellainen ei ole voinut vähempää kiinnostaa. Ei ole vaan huvittanut analysoida, järkeillä tai mitään muutakaan. Se ei muuta tilannetta eikä tuo ketään takaisin.


Yhdellä lauseella voisin tiivistää kokemukseni: Surua ei voi hallita. Se nousee pintaan silloin kuin sitä huvittaa, yllättäen, ja missä vaan. Eikä loogisesti. Esimerkiksi kesällä olin ihan turta kun kävin mummon, Vesan ja Henryn kanssa hautausmaalla. Mutta sitten jossakin Anttilassa, kun näin myytävänä "Mummola"-kylttejä, mua alkoi itkettämään, kun taas kerran tulin yllätetyksi niillä mahdollisuuksilla ja asioilla, jotka elämästä ovat kadonneet. Sosiaalisesti enemmän ok olisi mielestäni ollut itkeä siellä hautausmaalla.


Ensin ajattelin, että mun suru on totaalisesti mun privaattia aluetta. Miksi sitten bloggaan siitä nyt? Ehkä olen huomannut, että sisimpäni ei ole enää niin vereslihalla ja kestän taas olla. Ja samanaikaisesti olen tajunnut, että läheisen ihmisen kuoleman jälkeen elämä ei ole enää palaa siihen, mitä se oli. Tämä ei ole jokin tauko-momentti, mainoskatko, josta taas palataan leffaan. Jotakin on väistämättä muuttunut. Meidän perheessä. Elämässä. Traditioissa. Minussa. Jollakin tavalla olen väistämättä eri kuin olin silloin, kun isä ja äiti vielä olivat. - Niinpä voin yhtä hyvin kirjoittaa siitä, mitä koen. Tämä kaikki on osa minua nyt ja tulevaisuudessa.